Silmarillion

Alussa Curunir siis lainaa Makaria. (Voi Melkor, nämä siteeraukset eivät oikein onnistu näin vanhalta mieheltä.)

Curunír sanoi:

"(Sensijaan "Mahtisormukset ja Kolmas aika" on melko turha lisäke.)"

Miksi muka?


...Berenissä&Lúthienissa on omalla tavalla "happy end" ja omalla tavalla surullinen loppu. Túrinin tyhmyydestä voimme olla montaa eri mieltä. Óliko hän kenties hiukan "pöpi" jo ennen "kirousta"? Jos näin on, ei hän suinkaan ole ainoa Silmassa esiintyvistä "pöpipäistä". Silti Túriniakin ja hänen tekojaan myös ymmärtää. Ainakin minä. Hänen elämänsä oli kova ja onneton...ei jäänyt paljoa vaihtoehtoja. :roll:

Click to expand...

Voidaan sanoa, että "Mahtisormukset ja Kolmas aika"-kirjoituksella on oma tehtävänsä, eli täydentää Ardan historia Kolmannen ajan loppuun asti. Mutta samalla perusteella "Silmarillion"-niteeseen olisi voinut vaatia kaiken Tolkienin materiaalin Neljännestä ajasta ja Dagor Dagorathista. Minulle itselleni ei jäänyt "Mahtisormukset ja Kolmas aika"-kirjoituksesta juuri mitään uutta käteen, mutta täytyypä katsoa, olisiko siinä jotain painotuseroja "Sormusten herraan" verrattuna. Oliko siinä sinun mielestäsi jotain uutta? Entä voidaanko ajatella, että lukisi "Mahtisormukset ja Kolmannen ajan" ilman, että on lukenut mitään muuta Tolkienilta. Tarina siinä muodossa tuskin toimisi. Sen sijaan eräät Quenta Silmarillionin osat, kuten Berenin ja Luthienin taru , voisivat toimia jopa ympäristöstään irrotettuna.

Kaduin jo sitä, että käytin "happy end"-termiä, kun Tolkienin oma "eukatastrofi"-termi ("On Fairy-Stories"-artikkelista) kuvaa asiaa paremmin. Kuolemattomuudesta luopumista ei tosiaan voi pitää kovin onnellisena loppuna. Mutta eräitä yksityiskohtia kyllä arvostelen. Onko esimerkiksi Berenin ja Luthienin paluu Mandosin edestä Keski-Maahan kovin toimiva ratkaisu, ainakaan siinä muodossa että kuolleista noussut Beren jopa taistelee Nogrodin kääpiöitä vastaan?

Hurinin lasten tarinassa on toki paljon hyvää. Itse totesin vain, että pidän jostain syystä enemmän Silmarillionin etäisemmin kuvatuista osista. Turinin yksityiskohtaisesti kuvattu jästipäisyys tuntuu jotenkin piinallisemmalta kuin Feanorin etäältä kuvattu jästipäisyys (ja Feanorilla sentään oli tiettyjä saavutuksia, jotka ymmärrettävästi saattoivat nousta hattuun!). Turinin tarinassa pidän esimerkiksi vähäkääpiö-osuudesta, siitä saa aavistuksen Keski-Maan historiasta myös muiden kuin haltioiden ja heidän suosikkiensa näkökulmasta. Glaurung on myös roolissaan vakuuttava. Ja Tolkien päättää "Hurinin lasten tarinan" iskevästi kun Morgoth lopuksi vapauttaa murtuneen Hurinin ja antaa tämän tavata vaimonsa sitten, kun kaikki on liian myöhäistä.

"Minulle itselleni ei jäänyt "Mahtisormukset ja Kolmas aika"-kirjoituksesta juuri mitään uutta käteen, mutta täytyypä katsoa, olisiko siinä jotain painotuseroja "Sormusten herraan" verrattuna. Oliko siinä sinun mielestäsi jotain uutta? Entä voidaanko ajatella, että lukisi "Mahtisormukset ja Kolmannen ajan" ilman, että on lukenut mitään muuta Tolkienilta."

Eihän se tietenkään mitään uutta tarjoakaan. Se on vain tuollainen kiva tiivistelmä Silmarillionin loppuun. Eikä se mikään turhakaan ole vaan pikemminkin hyvä ja mukava lisä.

Makar sanoi:

Voidaan sanoa, että "Mahtisormukset ja Kolmas aika"-kirjoituksella on oma tehtävänsä, eli täydentää Ardan historia Kolmannen ajan loppuun asti. Mutta samalla perusteella "Silmarillion"-niteeseen olisi voinut vaatia kaiken Tolkienin materiaalin Neljännestä ajasta ja Dagor Dagorathista.

Click to expand...

Entä jos Neljättä Aikaa ja Dagor Dagorahtia ei ole koskaan tarkoitettu kerrottavaksi, eikä Tolkien ole kirjoittanut pätkääkään niistä? (joo. en tiedä sitten että miten on... :roll: ) Että niitä ei olisi vielä etes ollut (sinänsä väärin sanottu koska eihän mitään niistä systeemeistä ou koskaan ollut/tule olemaan, miun mielestä), ja jokainen kuvittelee ne semmosiksi miksi haluaa.

And the All-father on the hill sees the world...

Olen viime aikoina tutkiskellut huvikseni Christopher Tolkienin Silmarillionin kokoonpanoa (saatte toivottavasti piakkoin lukea lisää KontuWikistä), mutta yksi kysymys on yhä avoinna. Tietääkö kukaan sanoa, mistä CJRT on napannut Ainulindalën ensimmäiselle riville sanat (There was) Eru, the One, who in Arda is called Ilúvatar?

Nimittäin Ainulindalën C-tekstissä alku (§1, MR 8 ) kuuluu: There was Ilúvatar, the All-father eikä CJRT ilmoita mitään mainittavia eroja C:n ja D:n välillä ennen kuin §13:ssa (MR 30). Mielestäni tämä on kuitenkin sen verran selvä ero, että se olisi pitänyt mainita. Eikä CJRT mielestäni sävellä omasta päästään yleensä kovin pitkiä tekstinpätkiä, korkeintaan hieman viilaa nimiä ja sanamuotoja tyyliin Then said Ilúvatar: (Ainulindalë C §3, MR 8) -> Then Ilúvatar said to them: (The Silmarillion: Ainulindalë, 3. kappale - ja tämäkin voi olla D:n sanamuoto).

LQ 1:n alku muistuttaa hieman painetun Silmarillionin sanamuotoa: In the beginning Eru [added: the One,] who in Elvish tongue is named Ilúvatar (MR 144), mutta ei mielestäni tarpeeksi.

Ja miksi tuo All-father (Ilúvatarin suora käännös, vrt. MR 39) oikeastaan piti poistaa? Sana ei taida esiintyä missään kohdin painetussa Silmarillionissa, aikaisemmissa teksteissä usein, mutta Annals of Amanissa edellä mainitun lisäksi vain (pois jätetyssä) Fëanorin valassa (§ 134, MR 112). Oliko se muka jotenkin vanhentunut nimi CJRT:n mielestä?

Re: And the All-father on the hill sees the world...

Tik sanoi:

Olen viime aikoina tutkiskellut huvikseni Christopher Tolkienin Silmarillionin kokoonpanoa (saatte toivottavasti piakkoin lukea lisää KontuWikistä)

Click to expand...

<mrburns>Excellent.</mrburns>

Tik sanoi:

Tietääkö kukaan sanoa, mistä CJRT on napannut Ainulindalën ensimmäiselle riville sanat (There was) Eru, the One, who in Arda is called Ilúvatar?

Click to expand...

Ei mitään tietoa, mutta olisin taipuvainen myötäilemään tätä nyysseistä löytynyttä kommenttia:

"[2] In C*, C and D he is apparently
still Ilúvatar, but on a list titled 'Alterations in last revision
1951.' appear 'Eru = Ilúvatar', which probably prompted the use in
the published version, 'Eru who in Arda is called Ilúvatar'."
http://groups.google.fi/group/alt.fan.tolkien/msg/7d24fa8ff4eedc42

Kohta olisi siis muokattu todennäköisesti juuri LQ 1:stä tarkoituksena tuoda mukaan nimi Eru. Samansuuntaista on ilmeisesti pohdittu myös keskustelussa http://www.jrrvf.com/forum/noncgi/Forum8/HTML/000494.html , jos universaalitulkki Googleen on luottaminen.

Tik sanoi:

LQ 1:n alku muistuttaa hieman painetun Silmarillionin sanamuotoa: In the beginning Eru [added: the One,] who in Elvish tongue is named Ilúvatar (MR 144), mutta ei mielestäni tarpeeksi.

Click to expand...

Vähintäänkin hämärää kyllä on, miksi julkaistu teksti näyttäisi vihjaavan, että nimi Eru olisi ollut käytössä Ardan ulkopuolella. En ole itse vertaillut alkuperäisiin teksteihin kuin vähän Quenta Silmarillionin ensimmäistä lukua, joten en osaa ottaa kantaa, olisiko tämä poikkeuksellisen suuri lisäys.

Tik sanoi:

Ja miksi tuo All-father (Ilúvatarin suora käännös, vrt. MR 39) oikeastaan piti poistaa?

Click to expand...

Lisää arvailua: Ainulindalen alkulauseessa poiston voisi ainakin selittää sillä, että All-father sai tehdä tilaa toimittajan tärkeämpänä pitämälle nimelle Eru. Muista Silmarillionin osista en tiedä, ehkä nimi ei vain esiintynyt yhdessäkään CJRT:n käyttämässa tekstinkohdassa?

"Teos on upea.Túrin Turambarista on kerrottu upeasti "

Jos tykkäsit tarinasta kannatta myös ihmeessä lukea tuosta Keskenräisten tarujen kirjasta tarina Túrinista ja hänen Ninielin (Túrinin siskon) elämänkatselmuksesta. Siellä on draamaatisia hetkiä, ja seikkailun pahiksena kulkee itse päälohikäärme.

Graafista väkivaltaa Anfauglithilla

Quenta Silmarillionin luvussa 20 kerrotaan Fingonin kuolemasta taistelussa.

At last Fingon stood alone with his guard dead about him; and he fought with Gothmog, until another Balrog came behind and cast a thong of fire about him. Then Gothmog hewed him with his black axe, and a white flame sprang up from the helm of Fingon as it was cloven. Thus fell the High King of Noldor; and they beat him into the dust with their maces, and his banner, blue and silver, they trod into the mire of his blood.

Tämä kohtaus jäi kirkkaana mieleeni jo lukiessani ensi kertaa (suomen kielellä) Silmarillionia. Eräs syy on ehkä väri- ja valokäsitteiden voimakas käyttö kuvauksessa: Kun Gothmog löi Fingonin maahan mustalla kirveellään, niin Fingonin kypärästä kimposi valkoinen liekki; Fingonin sinihopeinen lippu tallattiin veriseen (= punamustaan) maahan. Joku kriitikko muistaakseni kirjoitti, että tässä tiivistyi Silmarillionin yhtenä metafyysisenä teemana oleva valon pimeneminen.

Tämän miellyttävän lakonisen kuvauksen rinnalla Fingolfinin viimeinen taistelu tuntuu romanttiselta propagandakuvitelmalta.

Kersti Juvan suomennos (joka on tyylillisesti ylivoimainen verrattuna useimpien (?) ei-Tolkien-fantasiakirjojen kökkösuomennoksiin; luin äsken Robin Hobbia suomeksi ja englanniksi ) antaa eräistä yksityiskohdista epätarkan tai siloitellun kuvan.

Ensinnäkin "mace" (piikkinuija) on jostain syystä käännetty "tapparaksi"; ehkä Juva päätti ensin että Fingon "nuijittiin" maahan, jonka jälkeen "nuijivat nuijillaan" ei olisi kuulostanut hyvältä. (Tästä nuija/kirves-asiasta on jodssain näillä sivuilla jo keskusteltu.)

Mutta hetkinen, Gothmog oli jo halkaissut Fingonin kypärän (ja kallon) kirveellään, pitikö Fingon vielä sen jälkeen "nuijia maahan" (jonka suomenkielisestä tekstistä ymmärsin alunperin merkityksessä "pystystä maan pintaan")? Riehuiko Fingon miekka kädessä berserkkinä ilman päätä? Eikö Fingon itse asiassa ollut jo maassa, jonka jälkeen hänen ruumiinsa möyhennettiin nuijilla soseeksi Anfauglithiin tomuun? Juvan mukaan Fingonin lippu tallattiin "veriseen maahan", kun taas Tolkienin ilmaus oli "into the mire of his blood", siis Fingonin omasta verestä muodostuneeseen sotkuun.

Tolkienille itselleen (tai oikeastaan toimittaja Christopher Tolkienille) antaisin tyylillisen miinuspisteen kirjoitukseni alun lainausta edeltäneestä virkkeestä "That was a grim meeting". Kyllä kirjailijan on pystyttävä kirjoittamaan kohtaus jonka lukija tajuaa julmaksi ilman että kirjailijan täytyy erikseen huomauttaa että katsokaa nyt, nyt seuraa jotain julmaa.

Tämä kirja on vähän liian... raskastekstistä minulle (en tiedä sanontaa).
Jotenkin se käy vain tylsäksi... se vain nyt on niin, esim. ne katto sinne ja plaa plaa plaa.
TÄTÄ TEKSTIÄ EI OLE KIRJOITETTU LOUKKAAVASSA MIELESSÄ

Minä lueskelen Silmarillionia tällä hetkellä ja tarkistelen aina sanoja/nimia tuolta sanoastosta kirjan takanta... Onhan se aika vaikeaa tekstiä mutta tosi mielenkiintosta...

Mutta hetkinen, Gothmog oli jo halkaissut Fingonin kypärän (ja kallon) kirveellään, pitikö Fingon vielä sen jälkeen "nuijia maahan" (jonka suomenkielisestä tekstistä ymmärsin alunperin merkityksessä "pystystä maan pintaan")? Riehuiko Fingon miekka kädessä berserkkinä ilman päätä? Eikö Fingon itse asiassa ollut jo maassa, jonka jälkeen hänen ruumiinsa möyhennettiin nuijilla soseeksi Anfauglithiin tomuun? Juvan mukaan Fingonin lippu tallattiin "veriseen maahan", kun taas Tolkienin ilmaus oli "into the mire of his blood", siis Fingonin omasta verestä muodostuneeseen sotkuun.

Click to expand...

Tässä on toimittaja (lue: CJRT) sotkeutunut omaan nokkeluuteensa, kun on leikkaa ja liimaa -tekniikalla koonnut kirjansa monesta eri lähteestä: juuri tässä kohdassa on Gothmogin tulo otettu Harmaiden Annaalien (= GA) lyhyen kappaleen (§233, HoME XI, 75) sisään, jos oikein ymmärrän (ja lisätty Turgon GA:n tekstiin). [edit: joten siksi F:n maahanlyömiskohtaus on pitkittynyt ja kahdentunut ja muuttunut sekavaksi. GA:n kuvaus on lyhyempi. Seuraan tässä Silmarillionin suomennoksen sanamuotoja mahd. mukaan, jos GA:n teksti vastaa engl. Silmarillionia:

"Mutta länsipuolen taistelussa Fingonin saartoi vihollisen hyöky, joka oli kolme kertaa suurempi kuin hänen jäljelle jäänyt joukkonsa <ja balrogit tulivat häntä vastaan [tämä lause on viivattu yli]>. Siellä kaatui viimein noldorin kuningas ja lieska kimposi hänen kypärästään kun se halkesi. Balrogit painoivat hänet alas ja nuijivat hänet maahan ja hänen sinihopeisen lippunsa ne talloivat hiekkaan."

eli tästä puuttuu Gothmogin ensimmäinen isku: hewed him with his black axe (Silm.) Isä-Tolkienin ajatuksena on kai ollut kertoa vain, että Fingonin kypärä halkesi iskusta ja hän kaatui. Sitten balrogit alkoivat möyhentää häntä ja hänen lippuaan, ei mitään monivaiheista kimpoilua "isketään maahan" - "kypärä halkeaa" - "nuijitaan maahan (taas!)" - "lippu tallataan".]

Vaan koska mainittua Narnin tekstiä meille ei näiltä osin ole luettavaksi suotu, on vaikea sanoa, miten paljon sitä on annosteltu sellaisenaan ja miten paljon muokattu. Voipa periaatteessa olla niinkin, että koko GA §233:n asia on Silmarillioniin itse asiassa tuotu Narnista, jossa se on kerrottu osin samoin sanoin, osin balrogeja ja Suurkapteeneja lisäillen (ks. HoME XI, 168), uskon kuitenkin enemmän toimittajan lisäyksiin. Pitäisi saada kunnon tekstieditio Tolkienin käsikirjoituksista eikä mitään tällaista "minä-nyt-kerron-sen-mikä-on-mielestäni-tarpeellista" :tosi ärtsy hymiö: :vielä ärtsympi hymiö:

Tämän miellyttävän lakonisen kuvauksen rinnalla Fingolfinin viimeinen taistelu tuntuu romanttiselta propagandakuvitelmalta.

Click to expand...

No jaa, minä olenkin aina ollut romanttinen sielu ja altis propagandalle sen villeimmissä muodoissaankin, joten voin rauhassa tunnustaa että Fingolfinin ja Morgothin taistelu on yksi kylmien väreiden tuottajista ja incubusten herättelijöistä. Siinä on lisäksi sangen tehokas lause:

And Morgoth came.

Tuntuu kuin koko Keski-Maa seisahtuisi niille sijoilleen ja pidättäisi henkeä, satojen virstojenkin päässä kaikki kääntävät katseensa levottomina pohjoiseen, josta kuuluu kumeaa jyrinää; yö purkautuu Angbandin uumenista, kun Pimeän Herra nousee maan pinnalle taistelemaan, teurastamaan...

Tik sanoi:

Siinä on lisäksi sangen tehokas lause:

And Morgoth came.
...

Click to expand...

Se on hyvä lause. Mutta minulle Morgoth-Fingolfin-kamppailun vesittävät ne naurettavat kotkat. Kunpa kuvaus päättyisikin:

" Ja Morgoth otti Fingolfinin ruumiin, hakkasi sen palasiksi ja syötti susilleen."

Ruumiinpelastus liittää tämän kertomuksen paremminkin satuihin ja ihmetarinoihin, joilla ehkä on oma paikkansa, Silmarillionissa lähinnä "Berenin ja Luthienin tarina" edustaa tätä tyyliä. Berenin ja Luthienin tarina on perusidealtaan niin sadunomainen, että johdonmukaisin toteutus sille olisi ehkä Tolkienin kaikkein varhaisin, leikillissävyinen versio "kissojen ruhtinaineen".

No en nyt noista saduista tiedä. Fingolfinhan oli noldorin kuningas,joten mielestäni tuo ruumiinhaku-juttu sopii sinänsä tämän arvolle.Olen huono selittämään ajatustani. Fingolfinille jäi jäljelle eräänlaista kunniaa,koska ruumistaan eivät syöneet mitkään Melkorin palvelijat,vaan sille kävi niinkuin kävi (apua,muistikatkos,se haudattiin?). Sai kuningas viimeisen leposijansa missä tahansa,ei ainakaan suden mahassa, ja lopulta...no niin,tuskin tarvitsee jatkaa.Sanotaan nyt vaikka näin että Fingolfin säilytti kunniansa (sinänsä kiva juttu,jos ei satu olemaan kuollut). Ja tuskin Manwëkaan olisi halunnut,että sudet yms. olisivat syöneet lopulta Fingolfinin. Dodiin,toivottavasti tästä nyt ymmärtää miten minä pienessä päässäni olen asian ajatellut.

Silmarillionin esipuheesta puuttuu jotakin

Makar (keskustelussa [url=http://www.vihrealohikaarme.com/viewtopic.php?p=138615#138615]Fëanor vs. Finarfin & Thingol: kenen joukoissa seisot?[/url]) sanoi:

Mutta [Thingolin] kuolema syvässä aarrekammiossa on symbolisesti aika hyvä. Tällaisten yksittäisten episodien keksijänä Christopher ei ole mitenkään hullumpi kirjailija. Olisikohan "Silmarillionia" myyty merkittävästi vähemmän, jos sen kirjoittajaksi olisi merkitty Christopher Tolkien?

Click to expand...

En minä Silmarillionin etusivua (toimittanut Christopher Tolkien) lähtisi missään nimessä muuttamaan, ainakaan paljon. Kyllähän tekstistä suurin osa on kuitenkin suoraan isä-Tolkienin kynästä, mitä nyt sanamuotoja muuteltu siellä täällä, ja osa vahvasti toimitetuista osuuksistakin on tehty lähinnä yhdistelemällä JRRT:n erillisiä, mutta samaa aihetta käsitteleviä kirjoituksia. (esim. luku 1 "Aikojen alku" sisältää osuuksia ainakin kolmesta eri tekstistä: Ainulindalë, Quenta S. ja Annals of Aman).

Vasta kirjan loppuluvut, niin kuin CJRT itsekin peitetysti toteaa esipuheessaan (Silm. 6) sisältävät rankemmin uudestaan kirjoitettua materiaalia.

Se, mikä tässä hieman nyppii, on juuri vaikeneminen tuon loppuosan epäperäisyydestä. Olisi nimittäin ollut kohtuullista edes sivulauseessa se mainita, mutta esipuheessa sanotaan vain "Päätin valmistaa yhden tekstin, valikoida ja järjestää [miksi ei myös reilusti: "ja kirjoittaa osin itse lisää"?] aineistoa niin että saisin aikaan mahdollisimman koherentin... Loppuluvut ... osoittautuivat erityisen hankaliksi, koska ne olivat olleet koskematta monet vuodet ja sen vuoksi joissakin suhteissa vakavasti ristiriidassa muiden kirjan osien kehittyneempien käsitysten kanssa." - Mielenkiintoista muuten tuossa esipuheessa sen viimeinen lause: "Vaikeassa ja epäilyttävässä tehtävässäni kirjan tekstin valmistelussa minua on suuresti auttanut Guy Kay, joka työskenteli kanssani vv. 1974-1975" (Silm. 8). Esim. HoME XI, 356 käy ilmi että GK auttoi CJRT:tä Doriathin tuhon muokkaamisessa ja uusien jaksojen muotoilussa. Epäilyttävää, totta tosiaan, nyt tuonkin sanan ymmärtää paremmin.

Minä jo ensimmäisiä kertoja Silmarillionia lukiessani ihmettelin, että eipä tässä suurempia ristiriitoja ole, vaikka esipuheessa niin varoiteltiin. Nyt vasta, kun olen tutustunut pintapuolisesti HoME:en ymmärrän, mistä on kysymys. Christopherin lähteet ovat totta vie ristiriidassa myöhempien kirjoitusten kanssa, mutta Silmarillioniin painettu teksti olikin sitten lakaissut nämä ristiriidat huit Utumnoon, koska hän oli kirjoittanut sitä niin paljon itse ja käyttänyt isänsä teksteistä sellaisia osia, mitkä sopivat hänen (tosin pitkän harkinnan jälkeen tekemäänsä) päätelmään siitä, miten kirjan juoni kulkisi.

En minä nyt niin kauhean "vihainen" CJRT:lle ole, koska olen aina nauttinut Silmarillionin lukemisesta (Makarin kanssa olen samaa mieltä: "Tällaisten yksittäisten episodien keksijänä Christopher ei ole mitenkään hullumpi kirjailija") ja nyt hän on tunnollisesti (ja 70-luvun ratkaisujaan pahoitellen) julkaissut HoME:ssa totuuden (tai ainakin suuren osan siitä) Silmarillionin todellisesta terveydentilasta. Ja onhan sitäkin taas kiva tutkia, riittää pitkäksi aikaa uutta Tolkien-tekstiä, vaikka silloin aikoinani kun sain TSH:nkin luettua, luulin että ei ole enää mitään selville saatavaa, ei mitään tekemisen arvoista, vain inhottavaa salakähmäistä Hobitin, TSH:n ja Silmarillionin uudelleen lukemista ja ensimmäisen lukukerran jännittävyyden kaunaista muistelua.

Voisi sanoa että Silmarillion on Tolkienin ja hänen faniensa "raamattu", sillä sehän kertoo kun Eru eli Iluvatar tekee ajatuksistaan ainur ja antoi niille sävelaiheet.

Click to expand...

Olen pahoillani, mieleeni tuli tuosta jotenkin että Silmarillion on kuin Vanha Testamentti ja Taru Sormusten herrasta Uusi. Go me....

Itse pidän todella paljon Silmarillionista. Harmittaa kun kirjakaupassa ei ollut muuta kuin pokkariversio . Joten olen jäänyt paitsi Silman kartoista.

Muoks: Hyvä minä,tuo lainaus ekalta sivulta No,kukaan ei ole täydellinen...

Makar sanoi:

minulle Morgoth-Fingolfin-kamppailun vesittävät ne naurettavat kotkat. Kunpa kuvaus päättyisikin:

" Ja Morgoth otti Fingolfinin ruumiin, hakkasi sen palasiksi ja syötti susilleen."

Ruumiinpelastus liittää tämän kertomuksen paremminkin satuihin ja ihmetarinoihin, joilla ehkä on oma paikkansa

Click to expand...

Minä olen nähnyt Thorondorin hyökkäyksessä lähinnä Manwën kädenjäljen: hän halusi sekä pelastaa Fingolfinin ruumiin häpeältä että muistuttaa Morgothia siitä, kuka todella oli Ardan ruhtinas - ja että Morgothin valta ei kestäisi ikuisesti eikä hänen pitäisi odottaa mitään lopullista voittoa. Ja tietysti samalla pieni toivonkipinä pantiin elämään haltioissa: heitä ei ollut täysin unohdettu.

Olisi toki ollut tietyllä tavalla realistisempaa, jos sudet olisivat syöneet Fingolfinin hröan, mutta moni pieni hobitti olisi siinä vaiheessa sanonut: pane kirja kiinni, minä en tahdo kuulla enempää.

Tik sanoi:

Ja tietysti samalla pieni toivonkipinä pantiin elämään haltioissa: heitä ei ollut täysin unohdettu.

Click to expand...

Tuo toivonkipinä saattoi olla aika tärkeä haltioille, etenkin noldorille, sillä hehän olivat sotineet valarin määräyksiä vastaan. (Nojaa, en tiedä ovatko sanat "sotia" ja "määräys" oikeita sanavalintoja,mutta paremman puutteessa käyköön) Ja varsinkin niille, jotka olivat katuneet lähtöään Kuolemattomilta Mailta.

Minusta se, että Silmarillion on vähän ristiriitainen, koottu monista palasista ja että tarinoista oikeastaan on monenlaisia eri versioita, vain korostaa teoksen luonnetta ja lisää sen kiinnostavuutta. Samalla tavallahan esim. Uuteen Testamenttiin valittiin erilaisista kirjoituksista ne joita pidettiin "oikeimpina" ja Kalevalahan on myös kai ihan palasista sommiteltu? Olisi oikeastaan sääli, jos Tolkien olisi saanut Silman valmiiksi, ja sitten ehkä jälkeenjääneitä papereita tai eri versioita tarinoista ei olisi julkaistu.

Itse olen aina ajatellut Silmarillionin joukkona "nuotio tarinoita". Lukiessani sitä ensimmäisen kerran lapsena, kertoilin samalla tarinoita siskoille iltasatuina, ja edelleenkään en pidä kertomusten pikkuyksityiskohtia ja sanamuotoja kovin tärkeinä (vaikka jotkut kohdat tietysti erittäin vaikuttavia ovatkin), kun oletan, että ne ovat kuin suullista perimätietoa ja jokaista tarinaa kenties kerrottaisiin hiukan erilaisena versiona eri puolilla Ardaa.

Pidän juuri "hajanaisuudesta" Silmarillionissa. Palamaisuudessa on oma juttunsa, jokin, joka tekee siitä kiehtovan. Oma viehätysvoima Eniten Silmarillionissa pidän Berenin ja Lúthienin tarusta. Kyseinen taru on niin kaunis ja surullinenkin. Noniin,olikos tämä nyt offia? Toivottavasti ei

Jos on lukenu paljon nuita juttuja ja Hobitin ja Tarun nii voisko sillon jo ihan ekalla kerralla ymmärtää jotain jos tietää Valarit Iluvataret Melkornista kuinka se tuhos Valarin lamput ja karkotettiin ikuiseen pimeyteen.
Kyl mää sen aion lukee vaikka siin oiski eka kerta vähän sekava mut ajattelinpa nyt kysyy koska moni sen kai on lukenu

Omalla kohdallani asia on ainakin niin, että jos jaksan lukea ajatuksella, niin ymmärrän. Jos taas yrittää lukea Silmarillionia väsyyneenä ym. niin on pian aivan pihalla.