Telimektar
Fundamentalisti
Huomautuksia ”Sormuksen ritarit” –kirjan lukuun ”Sumua Hautakeroilla”
Tämän kahdeksannen luvun tapahtuma-aika on puolitoista vuorokautta, syyskuun 28. päivän aamusta 29. päivän iltaan Auringon kolmannen ajan vuonna 3018, eli konnunlaskun vuonna 1418 (tai itse asiassa Konnun kalenterin mukaan olisi ollut vuoden kymmenennen kuukauden, Talvenfilthin 7 tai 8 päivä (?), vuosihan vaihtui reilun viikon meidän kalenteriamme aikaisemmin).
Hobitit lähtevät aamulla Bombadilin talosta päästäkseen iltaan mennessä Hautakerojen ohi niiden länsilaitaa pitkin ja tavoittaakseen sitten itään, Rivendelliin vievän tien. Pitkäksi lipsahtanut päivälepo aiheuttaa kuitenkin sen, että yö vietetään vähemmän mukavasti haamun vankina hautakummussa, josta Bombadil sitten 29. päivän aamulla pelastaa hobitit ja lähettää nämä kohti Briitä.
Hobittien eksyillessä Hautakeroilla Orthancista paennut Gandalf ratsastaa samaan aikaan etelästä raivokasta vauhtia kohti Kontua ja ylittää Sarnin kahlaamon.
”Sormuksen ritarien” tarina etenee siis tässä vaiheessa luvun per päivä. Jos kerronnan tahti jatkuisi samana, niin jo Elessarin kruunajaisiin pääsemiseksi tarvittaisiin kolmen niteen asemesta toistakymmentä osaa TSH:ta. Minusta tämä verkkainen alku on viehättävä, jokaisen päivän aikana jännitys ehtii nousta ja laantua, jopa jokaisen päivän sää on oma yksilöllinen kokonaisuutensa. Esimerkiksi hobittien pitäessä sadetta Bombadilin talossa tuuli ja sen mukana sadepilvet tulevat lännestä. Kun hobitit nukahtavat typerästi keskelle hautakeroja, tuuli on tyyntynyt. Juuri ennen kuin Frodo joutuu Haudanhaamun sieppaamaksi, hyytävä tuuli puhaltaa idästä (paha, paha ilmansuunta!). Kun Bombadil vapauttaa hobitit seuraavana aamuna, tuuli kääntyy etelään.
Olen aina lukenut nämä alkuluvut mitä suurimmalla mielihyvällä.
Luvun alussa Frodo näkee taas unta, kolmantena yönä peräkkäin. Seuraavina öinä uneksimiselle ei olekaan aikaa. Nyt uni on miellyttävä, sadeharson takana aukeaa kaukainen vihreä maa. Tämä uni realisoituu ”Kuninkaan paluun” lopussa, Frodon nähdessä Kuolemattomien maiden rannat. (Silloin lukijaa muistutetaan suoraan Bombadilin talossa nähdystä unesta.)
Frodon herätessä sade on loppunut myös ulkona, ja hobitit jättävät lopullisiksi osoittautuvat jäähyväiset Bombadilin talolle ja Kultamarjalle. Hobittien hyvin alkanut matka keskeytyy puolenpäivän aikaan erään kukkulan laelle ansaitun lounastauon ajaksi. He luulevat pohjoisessa siintävää puuriviä tavoittelemakseen tieksi, ja arvioivat ehtivänsä sinne melko nopeasti. Todellisuudessa tie on kauempana. Hobitit luulevat että heillä on aikaa myös pienelle ruokalevolle, joka venyykin iltaan asti. Mielestäni Tolkien jättää tässä avoimeksi, aiheuttiko kukkulalla oleva kivi tms. maaginen vaikutus nukahtamisen, vai oliko se vain sattuma. Uudelleen liikkeelle lähtiessään sumussa ja hämärtyvässä illassa hobitit eksyvät heti aikomaltaan reitiltä, ja pian myös toisistaan (Olisiko kannattanut jäädä kukkulan laelle yöksi? Ehkä se ei olisi auttanut?)
Hautakummussa vain Frodo kykenee jonkinlaiseen vastarintaan, mutta selvästikin vain Bombadilin tulo pelastaa hobitit. (Miksi Frodo ei ollut tajuton? Suojasiko Sormus häntä jotenkin?)
Huomautuksia eräistä yksittäisistä kohdista:
”Carn Dûmin miehet kävivät kimppuumme yöllä”.
Carn Dûm oli Nazgulien herran, silloisen Noitakuninkaan muinoin hallitseman Angmarin valtakunnan päälinnoitus. Merri oli unessa kokenut jonkun Noitakuningasta vastaan taistelleen Lännen miehen kohtalon.
”Tässä kaunis lelu Tomille ja hänen rouvalleen. Kaunis oli se ken muinoin kantoi tätä olkapäällään.”
Korun alkuperäisestä omistajasta ei kai koskaan kerrota tätä enempää.
”Pensasrivi syvän vallihaudan reunalla, jonka toisella puolen kohosi jyrkkä muuri. Tom sanoi, että se oli kerran ollut kuningaskunnan raja...”
Ilmeisesti Arnorin jakauduttua muodostunut Arthedainin etelä- ja Cardolanin pohjoisraja. (Tämäntapaisia rakennelmia tehtiin varhaiskeskiajan Britanniassa roomalaisten esikuvien mukaan. Myös ”Hautakerot” megaliittirakennelmineen perustuvat brittiläisiin esikuviin.)
Eräs kriittinen huomautus tästä luvusta. Se, että Bombadil pelastaa laulullaan kahden vuorokauden sisällä hobitit toisen kerran pahojen voimien kynsistä, voi jonkun mielestä olla hiukan ”tortta po tortta”, ja varhaisimmassa versiossa nämä pelastukset onkin sisällytetty yhteen tapahtumasarjaan (HoME, VI, 112). Tolkienin varhaisimmassa versiossa hobitit joutuvat Vanhaan metsään tultuaan ensin Halavaukon uhkaamiksi, tämä vapauttaa hobitit kuultuaan kaukaa tulevaa laulua, mutta tällöin hobitit eivät vielä näe Bombadiliä, vaan jatkavat pakoaan ja syöksyvät suoraan haudanhaamujen kynsiin. Tässä vaiheessa Tom sitten vapauttaa hobitit ja vie heidät taloonsa. Tällöin kaksi haudanhaamua vielä seuraa Tomia ja hobitteja, mutta ne pysähtyvät aina Tomin kääntyessä niitä kohti. Olisiko tämä ollut parempi tarina? Ehkä ei.
Mikä on tämän luvun olennaisin anti myöhemmälle tarinalle? Ensiksi se, että Frodo muuttui rohkeammaksi ja voimakkaammaksi, hän päätti taistella pakenemisen asemesta ja pystyi ensi kerran tietoisesti vastustamaan petollista houkutusta käyttää sormusta. Toiseksi Frodon näkemä uni tarinan hänen kannaltaan siunatusta lopusta. Kolmanneksi se, että Merri sai haltuunsa tikarin, jolla sittemmin antoi Noitakuninkaalle lopullisen iskun.
Tämän kahdeksannen luvun tapahtuma-aika on puolitoista vuorokautta, syyskuun 28. päivän aamusta 29. päivän iltaan Auringon kolmannen ajan vuonna 3018, eli konnunlaskun vuonna 1418 (tai itse asiassa Konnun kalenterin mukaan olisi ollut vuoden kymmenennen kuukauden, Talvenfilthin 7 tai 8 päivä (?), vuosihan vaihtui reilun viikon meidän kalenteriamme aikaisemmin).
Hobitit lähtevät aamulla Bombadilin talosta päästäkseen iltaan mennessä Hautakerojen ohi niiden länsilaitaa pitkin ja tavoittaakseen sitten itään, Rivendelliin vievän tien. Pitkäksi lipsahtanut päivälepo aiheuttaa kuitenkin sen, että yö vietetään vähemmän mukavasti haamun vankina hautakummussa, josta Bombadil sitten 29. päivän aamulla pelastaa hobitit ja lähettää nämä kohti Briitä.
Hobittien eksyillessä Hautakeroilla Orthancista paennut Gandalf ratsastaa samaan aikaan etelästä raivokasta vauhtia kohti Kontua ja ylittää Sarnin kahlaamon.
”Sormuksen ritarien” tarina etenee siis tässä vaiheessa luvun per päivä. Jos kerronnan tahti jatkuisi samana, niin jo Elessarin kruunajaisiin pääsemiseksi tarvittaisiin kolmen niteen asemesta toistakymmentä osaa TSH:ta. Minusta tämä verkkainen alku on viehättävä, jokaisen päivän aikana jännitys ehtii nousta ja laantua, jopa jokaisen päivän sää on oma yksilöllinen kokonaisuutensa. Esimerkiksi hobittien pitäessä sadetta Bombadilin talossa tuuli ja sen mukana sadepilvet tulevat lännestä. Kun hobitit nukahtavat typerästi keskelle hautakeroja, tuuli on tyyntynyt. Juuri ennen kuin Frodo joutuu Haudanhaamun sieppaamaksi, hyytävä tuuli puhaltaa idästä (paha, paha ilmansuunta!). Kun Bombadil vapauttaa hobitit seuraavana aamuna, tuuli kääntyy etelään.
Olen aina lukenut nämä alkuluvut mitä suurimmalla mielihyvällä.
Luvun alussa Frodo näkee taas unta, kolmantena yönä peräkkäin. Seuraavina öinä uneksimiselle ei olekaan aikaa. Nyt uni on miellyttävä, sadeharson takana aukeaa kaukainen vihreä maa. Tämä uni realisoituu ”Kuninkaan paluun” lopussa, Frodon nähdessä Kuolemattomien maiden rannat. (Silloin lukijaa muistutetaan suoraan Bombadilin talossa nähdystä unesta.)
Frodon herätessä sade on loppunut myös ulkona, ja hobitit jättävät lopullisiksi osoittautuvat jäähyväiset Bombadilin talolle ja Kultamarjalle. Hobittien hyvin alkanut matka keskeytyy puolenpäivän aikaan erään kukkulan laelle ansaitun lounastauon ajaksi. He luulevat pohjoisessa siintävää puuriviä tavoittelemakseen tieksi, ja arvioivat ehtivänsä sinne melko nopeasti. Todellisuudessa tie on kauempana. Hobitit luulevat että heillä on aikaa myös pienelle ruokalevolle, joka venyykin iltaan asti. Mielestäni Tolkien jättää tässä avoimeksi, aiheuttiko kukkulalla oleva kivi tms. maaginen vaikutus nukahtamisen, vai oliko se vain sattuma. Uudelleen liikkeelle lähtiessään sumussa ja hämärtyvässä illassa hobitit eksyvät heti aikomaltaan reitiltä, ja pian myös toisistaan (Olisiko kannattanut jäädä kukkulan laelle yöksi? Ehkä se ei olisi auttanut?)
Hautakummussa vain Frodo kykenee jonkinlaiseen vastarintaan, mutta selvästikin vain Bombadilin tulo pelastaa hobitit. (Miksi Frodo ei ollut tajuton? Suojasiko Sormus häntä jotenkin?)
Huomautuksia eräistä yksittäisistä kohdista:
”Carn Dûmin miehet kävivät kimppuumme yöllä”.
Carn Dûm oli Nazgulien herran, silloisen Noitakuninkaan muinoin hallitseman Angmarin valtakunnan päälinnoitus. Merri oli unessa kokenut jonkun Noitakuningasta vastaan taistelleen Lännen miehen kohtalon.
”Tässä kaunis lelu Tomille ja hänen rouvalleen. Kaunis oli se ken muinoin kantoi tätä olkapäällään.”
Korun alkuperäisestä omistajasta ei kai koskaan kerrota tätä enempää.
”Pensasrivi syvän vallihaudan reunalla, jonka toisella puolen kohosi jyrkkä muuri. Tom sanoi, että se oli kerran ollut kuningaskunnan raja...”
Ilmeisesti Arnorin jakauduttua muodostunut Arthedainin etelä- ja Cardolanin pohjoisraja. (Tämäntapaisia rakennelmia tehtiin varhaiskeskiajan Britanniassa roomalaisten esikuvien mukaan. Myös ”Hautakerot” megaliittirakennelmineen perustuvat brittiläisiin esikuviin.)
Eräs kriittinen huomautus tästä luvusta. Se, että Bombadil pelastaa laulullaan kahden vuorokauden sisällä hobitit toisen kerran pahojen voimien kynsistä, voi jonkun mielestä olla hiukan ”tortta po tortta”, ja varhaisimmassa versiossa nämä pelastukset onkin sisällytetty yhteen tapahtumasarjaan (HoME, VI, 112). Tolkienin varhaisimmassa versiossa hobitit joutuvat Vanhaan metsään tultuaan ensin Halavaukon uhkaamiksi, tämä vapauttaa hobitit kuultuaan kaukaa tulevaa laulua, mutta tällöin hobitit eivät vielä näe Bombadiliä, vaan jatkavat pakoaan ja syöksyvät suoraan haudanhaamujen kynsiin. Tässä vaiheessa Tom sitten vapauttaa hobitit ja vie heidät taloonsa. Tällöin kaksi haudanhaamua vielä seuraa Tomia ja hobitteja, mutta ne pysähtyvät aina Tomin kääntyessä niitä kohti. Olisiko tämä ollut parempi tarina? Ehkä ei.
Mikä on tämän luvun olennaisin anti myöhemmälle tarinalle? Ensiksi se, että Frodo muuttui rohkeammaksi ja voimakkaammaksi, hän päätti taistella pakenemisen asemesta ja pystyi ensi kerran tietoisesti vastustamaan petollista houkutusta käyttää sormusta. Toiseksi Frodon näkemä uni tarinan hänen kannaltaan siunatusta lopusta. Kolmanneksi se, että Merri sai haltuunsa tikarin, jolla sittemmin antoi Noitakuninkaalle lopullisen iskun.
Pidän tässä luvussa myös valtavasti siitä ajatuksesta, että aarteet jätettiin kaikkien ohikulkevien mukaansa poimittaviksi - Bilbollahan oli vähän sama ajatus oman lohikäärmeenosansa kanssa: kun se ei ole omaa, on se parempi lahjoittaa eteenpäin osissa.