Minua on aina jossain määrin kiehtonut juuri tämä kyseinen luku Kahdessa tornissa, en oikein ymmärrä miksi. Sarumanin ja Gandalfin kohtaamisessa on taikaa, se on mahtavan tunnelmallinen ja särmikäs.
Tästä on varmaan ennenkin puhuttu, mutta ajattelin käyttää muutaman sanan Tolkienin kuvaileman taikuuden pohtimiseen. Se on yleensä jännällä tavalla vähäeleistä, mutta kuitenkin paljon vaikuttavaa; ei mitään suuria simsalabim-loitsuhöpinöitä tai lukemattomia ainesosia kuten lepakonsiipiä; yksinkertaisesti vain, no, melko huomaamatonta. Lukiessani vertaan yleensä taikuutta muissa fantasiakirjoissa esiintyvään, ja täytyy kyllä sanoa, että Tolkienin tyyli on yksi suosikeistani. Hän ei perusta koko teostaan sille, vaan pitää taikuuden sivussa, mikä on miellyttävää, koska yliluonnollisen kuvittelua ei synny niin paljoa. Mitä muut ovat mieltä?
Huomioni kiinnitti muuten sellainen jännä yksityiskohta, että Tolkien mainitsi portaiden lukumäärän. Jotenkin kaihersi, että jossain muuallakin TSH:ssa tai Silmassa kiinnitetään huomiota ns. ”turhiin” lukuihin, mutta en oikein saanut päähäni missä. Mistäköhän lukumäärän mainitseminen johtui, oliko se vain jännä tapa kuvailla paikka tarkemmin?
Sarumanin ääntä kuvaileva kohta on myös aika mielenkiintoinen. Tolkien käyttää pitkän kappaleen yrittäessään selittää, miten ääni vaikuttaa, mikä on hienoa.
Silti minua hieman hämää. Théoden ja Éomer kykenevät kyllä vastustamaan ääntä; miksei siis heidän kansansa? Luulisi sotilaiden olevan melko lujatahtoisia, eikä alistuvan niin helposti yhtenä joukkona. No, toisaalta se sopii kohtauksen epiikkaan, joten minun ei varmaan pitäisi valittaa.
Sarumanin ja Gandalfin välinen kohtaus sen sijaan on minulle varsin rakas. En tiedä, se vain on niin tiheä, niin tunnelmallinen, etten voi kuin huokaista ihastuksesta aina kun luen vuoropuhelun läpi. Sarumanin viimeinen yritys on epätoivoinen, mutta silti hänen sanoissaan tuntuu olevan järkeä… kunnes Gandalf puuttuu puheeseen. Oi, toivoisinpa olleeni siellä.
Minua on muuten aina mietityttänyt, mitä sauva merkitsee velholle. Tässäkin kohtauksessa annetaan suuri paino sille, kuinka Sarumanin sauva naksahtaa poikki. Ovatko muut kenties miettineet samaa?
Legolasin ja Puuparran keskustelu on myös mukavaa luettavaa. Siinä on jotakin metsäistä, jotakin muhevaa. hymyilen aina tekstille ja varsinkin Puuparran hämmästykselle Gimlin suhteen. Se on hauska kohta.
Ja joku kiva ihminen voisi ehkä taas kääntää tuon hobiteista kertovan kohdan suomennos-alkuperäiskielinen akselille, jookos? En tiedä, jotenkin vain ihastuin tuon luettelorunon lapsenomaisuuteen. Se on suloinen. (Ja pikkuvelikin tykkää.)
Se siitä luvusta, toivottavasti syntyy keskustelua. Suosikkiluvuistani kun yksi tämä on, niin mielelläni siitä juttelisin.
Tästä on varmaan ennenkin puhuttu, mutta ajattelin käyttää muutaman sanan Tolkienin kuvaileman taikuuden pohtimiseen. Se on yleensä jännällä tavalla vähäeleistä, mutta kuitenkin paljon vaikuttavaa; ei mitään suuria simsalabim-loitsuhöpinöitä tai lukemattomia ainesosia kuten lepakonsiipiä; yksinkertaisesti vain, no, melko huomaamatonta. Lukiessani vertaan yleensä taikuutta muissa fantasiakirjoissa esiintyvään, ja täytyy kyllä sanoa, että Tolkienin tyyli on yksi suosikeistani. Hän ei perusta koko teostaan sille, vaan pitää taikuuden sivussa, mikä on miellyttävää, koska yliluonnollisen kuvittelua ei synny niin paljoa. Mitä muut ovat mieltä?
Huomioni kiinnitti muuten sellainen jännä yksityiskohta, että Tolkien mainitsi portaiden lukumäärän. Jotenkin kaihersi, että jossain muuallakin TSH:ssa tai Silmassa kiinnitetään huomiota ns. ”turhiin” lukuihin, mutta en oikein saanut päähäni missä. Mistäköhän lukumäärän mainitseminen johtui, oliko se vain jännä tapa kuvailla paikka tarkemmin?
Sarumanin ääntä kuvaileva kohta on myös aika mielenkiintoinen. Tolkien käyttää pitkän kappaleen yrittäessään selittää, miten ääni vaikuttaa, mikä on hienoa.
Silti minua hieman hämää. Théoden ja Éomer kykenevät kyllä vastustamaan ääntä; miksei siis heidän kansansa? Luulisi sotilaiden olevan melko lujatahtoisia, eikä alistuvan niin helposti yhtenä joukkona. No, toisaalta se sopii kohtauksen epiikkaan, joten minun ei varmaan pitäisi valittaa.
Sarumanin ja Gandalfin välinen kohtaus sen sijaan on minulle varsin rakas. En tiedä, se vain on niin tiheä, niin tunnelmallinen, etten voi kuin huokaista ihastuksesta aina kun luen vuoropuhelun läpi. Sarumanin viimeinen yritys on epätoivoinen, mutta silti hänen sanoissaan tuntuu olevan järkeä… kunnes Gandalf puuttuu puheeseen. Oi, toivoisinpa olleeni siellä.
Minua on muuten aina mietityttänyt, mitä sauva merkitsee velholle. Tässäkin kohtauksessa annetaan suuri paino sille, kuinka Sarumanin sauva naksahtaa poikki. Ovatko muut kenties miettineet samaa?
Legolasin ja Puuparran keskustelu on myös mukavaa luettavaa. Siinä on jotakin metsäistä, jotakin muhevaa. hymyilen aina tekstille ja varsinkin Puuparran hämmästykselle Gimlin suhteen. Se on hauska kohta.
Ja joku kiva ihminen voisi ehkä taas kääntää tuon hobiteista kertovan kohdan suomennos-alkuperäiskielinen akselille, jookos? En tiedä, jotenkin vain ihastuin tuon luettelorunon lapsenomaisuuteen. Se on suloinen. (Ja pikkuvelikin tykkää.)
Se siitä luvusta, toivottavasti syntyy keskustelua. Suosikkiluvuistani kun yksi tämä on, niin mielelläni siitä juttelisin.