Luku alkaa helmikuun 29. päivän iltayöstä, kun Klonkku alkaa johdattaa Frodoa ja Samia kohti Kalmansoita. Tämä luku on varsinainen Klonkku-paraati, ja sen alkufanfaarina ovat Klonkun raakkumat laulut <i>Kova kylmä maa</i> ja <i>Hengissä hengittämättä</i> - jälkimmäinen muistelona Hobitin luvusta <I>Arvoituksia pimeässä</i>. (Sivumennen sanoen, Kari Väänäsen laulamana nämä soivat iäti päässäni. Erinomainen esitys.)
Alkuosassa teemana on nälkä ja ruoka. Pinnalla ovat Samin epäilyt siitä, että Klonkku söisi heidät. Näihin epäilyksiin ja niiden muuttumiseen palataan luvun lopussa, mutta Klonkku-paraati jatkuu.
Kalmansoiden ylitys, johon Tolkien itsekin sanoo saaneensa vaikutteita muistoistaan ensimmäisen maailmansodan rintamalta (Letters, s. 303, vrt. Hammond-Scull, Readers' Companion, s. 453), on piinaavaa, mutta sentään kosteaa ja tuoksuvaa. Klonkun jatkuva räpätys keventää sitä mieliinpainuvalla tavalla. Tässä luvussa on monia Sméagolin parhaita repliikkejä.
(Yllätyksekseni huomasin, että yksi suosikeistani onkin ollut painovirhe: kun Klonkku sanoo TSH:n ensimmäisessä laitoksessa "Oikein varovasti! Tai hobitit menee alas kuolluiden joukkoon ja sytyttää pikku kynttilät!" (s. 318), on jo Kaapuhemmopainoksessa "kuolluiden" muutettu muotoon "kuolleiden" (s. 549) - ja minua kun erityisesti huvitti se, että Klonkku sanoo "kuolluiden". Toinenkin jykevä lause on - syystä kyllä, kun katsoo alkutekstiä - muutettu. Ensimmäisessä laitoksessa: "He olivat tulleet Kalmansoiden sydämeen, ja se oli musta sydän" (s. 316). Kaapuhemmossa: "...sydämeen, ja oli pimeää." (s. 548). Vaikka alkutekstin <I>and it was dark</i> täytyykin suomentaa niin kuin Kaapuhemmossa, on alkuperäinen suomennos piirtynyt pahaenteisyytensä ansiosta syvälle Tolkien-muistiini. Ah ja voi! Voisiko alkutekstiä vielä muuttaa?)
No, lopulta suot on ylitetty. Kun "kolme Klonkkua" saapuvat kovalle - erittäin kovalle! - maalle, on jo maaliskuun 2. päivän aamu, jolloin Gandalf kumppaneineen saapuu Edorasiin. Nälästä on ruumiskynttilöiden (sellaisia saattaa palaa hautuumaalla ennustamassa pahaa) ja höpötyksen kautta päästy kauheaan maahan, jonne "ei enää milloinkaan saapuisi kevät eikä kesä." Sanoisiko, että ollaan Helvetin esikartanossa. Dante Alighieri tulee väistämättä mieleen.
Ja sitten luvun suuri finaali: Klonkun ja Sméagolin öinen väittely, jonka ansiosta Sam tajuaa viimein, <i>miksi</i> hän epäilee Klonkkua. Ei nälkä, vaan Aarre. Klonkun kieli on mainiota, mutta puheenaiheet levottomuutta herättäviä. - Telimektar kiinnitti edellisessä luvussa huomiota Klonkun käyttämiin persoonamuotoihin. Tässä luvussa minä, me, hän ja aarre vaihtelevat yhtä mielenkiintoisella tavalla ja kertovat siitä, kuka kulloinkin on otuksessa voitolla.
Vielä yksi kysymys: minne Nazgûl on menossa luvun lopussa?
Alkuosassa teemana on nälkä ja ruoka. Pinnalla ovat Samin epäilyt siitä, että Klonkku söisi heidät. Näihin epäilyksiin ja niiden muuttumiseen palataan luvun lopussa, mutta Klonkku-paraati jatkuu.
Kalmansoiden ylitys, johon Tolkien itsekin sanoo saaneensa vaikutteita muistoistaan ensimmäisen maailmansodan rintamalta (Letters, s. 303, vrt. Hammond-Scull, Readers' Companion, s. 453), on piinaavaa, mutta sentään kosteaa ja tuoksuvaa. Klonkun jatkuva räpätys keventää sitä mieliinpainuvalla tavalla. Tässä luvussa on monia Sméagolin parhaita repliikkejä.
(Yllätyksekseni huomasin, että yksi suosikeistani onkin ollut painovirhe: kun Klonkku sanoo TSH:n ensimmäisessä laitoksessa "Oikein varovasti! Tai hobitit menee alas kuolluiden joukkoon ja sytyttää pikku kynttilät!" (s. 318), on jo Kaapuhemmopainoksessa "kuolluiden" muutettu muotoon "kuolleiden" (s. 549) - ja minua kun erityisesti huvitti se, että Klonkku sanoo "kuolluiden". Toinenkin jykevä lause on - syystä kyllä, kun katsoo alkutekstiä - muutettu. Ensimmäisessä laitoksessa: "He olivat tulleet Kalmansoiden sydämeen, ja se oli musta sydän" (s. 316). Kaapuhemmossa: "...sydämeen, ja oli pimeää." (s. 548). Vaikka alkutekstin <I>and it was dark</i> täytyykin suomentaa niin kuin Kaapuhemmossa, on alkuperäinen suomennos piirtynyt pahaenteisyytensä ansiosta syvälle Tolkien-muistiini. Ah ja voi! Voisiko alkutekstiä vielä muuttaa?)
No, lopulta suot on ylitetty. Kun "kolme Klonkkua" saapuvat kovalle - erittäin kovalle! - maalle, on jo maaliskuun 2. päivän aamu, jolloin Gandalf kumppaneineen saapuu Edorasiin. Nälästä on ruumiskynttilöiden (sellaisia saattaa palaa hautuumaalla ennustamassa pahaa) ja höpötyksen kautta päästy kauheaan maahan, jonne "ei enää milloinkaan saapuisi kevät eikä kesä." Sanoisiko, että ollaan Helvetin esikartanossa. Dante Alighieri tulee väistämättä mieleen.
Ja sitten luvun suuri finaali: Klonkun ja Sméagolin öinen väittely, jonka ansiosta Sam tajuaa viimein, <i>miksi</i> hän epäilee Klonkkua. Ei nälkä, vaan Aarre. Klonkun kieli on mainiota, mutta puheenaiheet levottomuutta herättäviä. - Telimektar kiinnitti edellisessä luvussa huomiota Klonkun käyttämiin persoonamuotoihin. Tässä luvussa minä, me, hän ja aarre vaihtelevat yhtä mielenkiintoisella tavalla ja kertovat siitä, kuka kulloinkin on otuksessa voitolla.
Vielä yksi kysymys: minne Nazgûl on menossa luvun lopussa?