Pakollinen myöhästyminen taas, kröhöm. No, asiaan.
Merrin paluu kaupunkiin on surullista luettavaa. Sinälläänkin kappaleen alku on varsin tummasävyinen; voitto on saavutettu, mutta siitä on myös maksettu raskas hinta. Tolkienilla on tapana kuvailla taisteluja hyvin vähäeleisesti, mutta niiden jälkeisestä tunnelmasta hän kyllä antaa hienon kuvan.
Gandalf sanoo Pippinille jo uuden tehtävän odottavan häntä, mistäköhän hän silloin puhuu? Onko kyseessä yleinen toteamus sodan jatkumisesta vaiko jotakin muuta?
Ioreth on minusta mielenkiintoinen sivuhenkilö. Olen pohtinut silloin tällöin, miksi Tolkien oikeastaan toi hänet mukaan tarinaan. Onko hänen tarkoituksensa osoittaa vanhaa ja vahvaa luottamusta kuninkaaseen vaiko tuoda kunnioitusta vanhuksia kohtaan? Mikä on hahmon merkitys itse tarinalle?
Luvussa viitataan taas mielenkiintoisella tavalla vanhaan perimätietoon ja pidempään elinkaareen. Minulla on tapan puuttua aina Keski-Maan taikuuteen, ja siksipä teen niin nytkin. Onko parannustaito siis kulkenut verenperintönä tietyissä kuningassuvuissa, ainakin sanonta ja Aragornin taito viittaisivat siihen. Athelasia pidetään Gondorissa muutoin melko vähäpätöisenä yrttinä, mutta Konkarin käsissä se tuntuu silti olevan melko tehokasta.
Mmh. Käännetäänkö telcontar todella suoraan konkari, vai koostuuko se osista? Ja kumpaa haltiakieltä se on?
Tahtoisin myös tietää, missä on Iorethin mainitsema Lossarnarch. Karttaa ei tosiaan minun rakkaassa kaapuhemmossani ole ja olen aina vähän ulalla paikkojen suhteen.
Kohtaus, jossa Aragorn puhuu Éowynin rakkaudesta ja vertaa häntä liljaan on kerrassaan ihana. Olen usein kiinnittänyt huomiota samoojamme kaunopuheisuuteen; hänen kaltaisensa soturin ja vaeltajan suussa se tuntuu hieman kummalliselta.
Merrin ensimmäiset sanat hänen herättyään ovat suloisen hobittimaiset. Muutoinkin olen aina pitänyt häntä eniten… no, epähobittimaisena, mutta tämä yksinkertainen toteamus muistuttaa hienosti siitä, mistä hahmo on kotoisin ja millaiset juuret hänellä on.
Aragornin hiljainen huumorintaju on myös vallan mainiota. Hymyilen aina kun Pippin huomauttaa Merrin pakkauksesta tämän sängyn vierellä. Voi sentään, se on suloinen kohtaus.
[off]Onko kukaan muu muuten huomannut, että kohtaus jossa Aragorn kutsuu Faramiria nimeltä muistuttaa erästä Maameren velhon kohtausta, jossa Ged kutsuu kalastajan poikaa/tytärtä ja hänen henkensä seuraa tätä kuoleman maahan?[/off]
Merrin paluu kaupunkiin on surullista luettavaa. Sinälläänkin kappaleen alku on varsin tummasävyinen; voitto on saavutettu, mutta siitä on myös maksettu raskas hinta. Tolkienilla on tapana kuvailla taisteluja hyvin vähäeleisesti, mutta niiden jälkeisestä tunnelmasta hän kyllä antaa hienon kuvan.
Gandalf sanoo Pippinille jo uuden tehtävän odottavan häntä, mistäköhän hän silloin puhuu? Onko kyseessä yleinen toteamus sodan jatkumisesta vaiko jotakin muuta?
Ioreth on minusta mielenkiintoinen sivuhenkilö. Olen pohtinut silloin tällöin, miksi Tolkien oikeastaan toi hänet mukaan tarinaan. Onko hänen tarkoituksensa osoittaa vanhaa ja vahvaa luottamusta kuninkaaseen vaiko tuoda kunnioitusta vanhuksia kohtaan? Mikä on hahmon merkitys itse tarinalle?
Luvussa viitataan taas mielenkiintoisella tavalla vanhaan perimätietoon ja pidempään elinkaareen. Minulla on tapan puuttua aina Keski-Maan taikuuteen, ja siksipä teen niin nytkin. Onko parannustaito siis kulkenut verenperintönä tietyissä kuningassuvuissa, ainakin sanonta ja Aragornin taito viittaisivat siihen. Athelasia pidetään Gondorissa muutoin melko vähäpätöisenä yrttinä, mutta Konkarin käsissä se tuntuu silti olevan melko tehokasta.
Mmh. Käännetäänkö telcontar todella suoraan konkari, vai koostuuko se osista? Ja kumpaa haltiakieltä se on?
Tahtoisin myös tietää, missä on Iorethin mainitsema Lossarnarch. Karttaa ei tosiaan minun rakkaassa kaapuhemmossani ole ja olen aina vähän ulalla paikkojen suhteen.
Kohtaus, jossa Aragorn puhuu Éowynin rakkaudesta ja vertaa häntä liljaan on kerrassaan ihana. Olen usein kiinnittänyt huomiota samoojamme kaunopuheisuuteen; hänen kaltaisensa soturin ja vaeltajan suussa se tuntuu hieman kummalliselta.
Merrin ensimmäiset sanat hänen herättyään ovat suloisen hobittimaiset. Muutoinkin olen aina pitänyt häntä eniten… no, epähobittimaisena, mutta tämä yksinkertainen toteamus muistuttaa hienosti siitä, mistä hahmo on kotoisin ja millaiset juuret hänellä on.
Aragornin hiljainen huumorintaju on myös vallan mainiota. Hymyilen aina kun Pippin huomauttaa Merrin pakkauksesta tämän sängyn vierellä. Voi sentään, se on suloinen kohtaus.
[off]Onko kukaan muu muuten huomannut, että kohtaus jossa Aragorn kutsuu Faramiria nimeltä muistuttaa erästä Maameren velhon kohtausta, jossa Ged kutsuu kalastajan poikaa/tytärtä ja hänen henkensä seuraa tätä kuoleman maahan?[/off]