Vko 17: Sméagol kesytetään

Tik

Konnavahti
Vastuuhenkilö
Konnavahti
Kolmas kirja päättyi hetkeen, jossa Gandalf ja Pippin ratsastavat kohti Minas Tirithiä aamuyöllä maaliskuun 7. päivänä. Sormuksen saattueen muut jäsenet jäävät kuitenkin odottamaan viidettä kirjaa, sillä nyt alkava neljäs kirja seuraa Frodon, Samin ja Klonkun matkaa kohti Mordoria.

Ensimmäisen luvun alussa palaamme helmikuun 28. päivään eli runsaan viikon verran taaksepäin (helmikuussahan on 30 päivää): Frodo ja Sam ovat kolmatta päivää kiipeilemässä Emyn Muilin kivisillä rinteillä jätettyään saattueen 26. helmikuuta. Kolme ajomiestä on edelleen pikamarssilla Rohanin ruohoaavikoilla, Uglúkin örkit kuljettavat Merriä ja Pippiniä kohti Rautapihaa ja tapaavat Grishnákhin porukan, mutta myös rohirrim ovat saavuttamassa örkit ja alkavat ampua näitä jousillaan.

Frodo ja Sam nukkuvat kylmässä kivisessä notkossa ja heräävät helmikuun 29. päivän aamuun. Samaan aikaan Rohanissa tapahtuu kummia: Merri ja Pippin pääsevät pakoon ja tapaavat Puuparran, Éomerin joukko taistelee örkkejä vastaan ja tappaa koko konkkaronkan. Kolme ajomiestä juoksee edelleen. Etelämpänä Faramir näkee Boromirin hautaveneen lipumassa pitkin Anduinia.

Emyn Muililla tunnelma tiivistyy vasta illalla, kun Frodo ja Sam joutuvat jyrkänteellä kiperään paikkaan ja Frodo on lähellä syöksyä syvyyksiin. Onneksi Sam muistaa viime hetkellä Lothlórienin haltiaköyden, jonka avulla he pääsevät turvallisesti laskeutumaan jyrkänteeltä. Köysikin irtoaa kiltisti itsestään, kun se on työnsä tehnyt. Taikuutta!

Yöllä alkaa viimein kuulua tuttua sihinää, läpsytystä ja mutinaa: Klonkku! Hätiköitssijä viivästyy. Eihän nisskoja pidä taittaa, eihän Aarre? Ei Aarre -- klunk! Kiipeilytaidoistaan huolimatta otus putoaa suoraan Frodon ja Samin syliin ja on vähällä menettää henkensä, mutta Frodon mieleen palautuvat Gandalfin sanat säälistä: Monet niistä jotka elävät ansaitsevat kuoleman... Huh huh, tässä ollaan syvien asioiden äärellä.

Frodo saa välittömästi kontaktin kollegaansa, Sormuksen entiseen haltijaan, ja kiristää tältä lupauksen palvella Aarteen herraa. Näin on Sormuksen viejälle tipahtanut suoraan taivaasta tienoot tunteva paikallisopas, jonka johdolla he laskeutuvat yön pimeydessä kovien kirkkaitten tähtien alla Emyn Muililta kohti alhaalla odottavia soita, jotka vielä erottavat heidät (tämänhetkiesestä) määränpäästään Morannonista eli Mustasta portista.

Nähdäkseni luvun alku on lähinnä tunnelman ja taustan luomista: hobittien tehtävä on kerta kaikkiaan toivoton, he ovat pieniä ja heikkoja eivätkä jaksa paljon mutta siitä huolimatta ponnistelevat sinnikkäästi eteenpäin. Jyrkänteellä joudutaan seikkailuun, kriisiin, välikohtaukseen, miten sitä sitten nimittäisikin, jonka varsinainen merkitys ja seuraus paljastuu pian: Klonkkukaan ei pääse ehjin nahoin seinämää alas, vaan putoaa ja saa niskaansa hobitit: he ovat kuunnelleet jo jonkin aikaa Klonkun sopotusta, joka kieltämättä on herkullista luettavaa. (Kari Väänänen teki sekä Klonkun hahmosta, kiipeilystä että puheesta todella elävän Ryhmäteatterin näytelmässä; muistaakseni levylle taltioidussa Klonkun laulussa on myös pätkä tätä monologia, myöhempien sukupolvien iloksi).

Kriittinen käännekohta on Klonkun valjastaminen Frodon palvelukseen: lupaus jonka se tekee on tietysti pakon edessä annettu eikä siksi antajaansa täysin sitova, ainakin sen puoleen että Klonkku alkaa kenties heti miettiä (ja ainakin myöhemmin todistaa itselleen) miten sen voi (itselleen) uskottavasti kiertää.

Esiin tulee myös yksi kirjan suurista teemoista: sääli heikompia ja jopa pahuuteen langenneita kohtaan, jonka edustajana kirjassa (ja tässäkin kohdassa Frodon muistaman keskustelun kautta) on ennen kaikkea Gandalf, moraalin opettaja Keski-Maan kansoille.

Ja eivätkö vain ala hetimiten näkyä jännitteet kahden Frodon suosiosta kilpailevan palvelijan kesken: Sam on mustasukkainen Klonkulle, voiko sitä kiistää? Samalla hän tietysti on terveen epäileväinen otuksen tarkoitusperiä kohtaan. Frodo näyttää olevan sokea moiselle, joten on huisin suuri onni, että hänellä on tervejärkinen Sam suojelijanaan.

Kaiken kaikkiaan tehokas alku uudelle kirjalle: Klonkun mukaantulo tekee hobittien matkan seuraamisesta todella jännittävän, ja samalla myös hauskan. Kahdestaan he olisivat vain ähkineet ja huokailleet vaivojensa alla kunnes olisivat lyyhistyneet johonkin kuoppaan ja kuolleet pois.
 
On mielenkiintoista lukea yhtäkkiä aivan toisenlaisista maisemista ja tunnelmista, joissa tätä ennen ollaan oltu. Ensin ollaan nähty suuria ratsujoukkoja, örkkijoukkoja, suuri sota ja valtava määrä vaeltavia puita ja niitä ohjaavia enttejä. Rohanissa kuohuu ja tapahtuu. Melu ja tohina oikein iskevät tajuntaan kunnes sitten siirrytään ilmapiiriin jossa on paha haju ja melun sijaan itätuulen ujellusta ja silloin tällöin niskavilloja pystyyn nostattava lentävän ratsun kimakka kirkuna. Kallioissa tuntuu kuuluvan läpsyvää tassuttelua. Kuka seuraa kahta kulkijaa karuakin karummassa kallioisessa maastossa, jossa on kuruja, railoja, rakkaa ja jyrkänteitä. Itäinen taivas on synkkä, paikoin jopa musta josta hehkuu välillä punainen sävy.

Miettikää nyt. Kulkea nyt monta päivää putkeen tuossa kamalassa hajussa, joka vain voimistuu päivä päivältä. Välillä sitä tajuaa kulkeneensa vaikka kolme tai neljäkin tuntia koivet väsyneinä ja sitten huomaa olevansa täysin samassa paikassa kuin ne muutama tunti sitten. Ja sitten etsitään reitti uudestaan. Seuraavaksi vastassa on karmea pystysuora jyrkänne, josta ei pääse alas. Toisen reitin tukkii syvä railo. Nälkäkin vaivaa ja tarjolla on lembasia, aina vain lembasia. Hyvää ja ravitsevaahan tuo on ja antaa voimia, mutta kun tarjolla on taas lembasia. Aamulla, päivällä, illalla ja aina vaan lembasia. Hei kivaa, meillä on lembasia. Alkaa pimetä, eikä harhareittien takia olla edistytty kuin muutama vaivainen virsta. Sadekin synkentää taivasta kun pilvet kerääntyvät, mutta jalkaa on laitettava toisen eteen, yks kaks, vasen oikea. Muutaman hetken on aivan hiljaista, eikä tuulikaan ujella... "räiskis" salama iskee kallioon aivan lähellä. Korvat soivat ja sydän muljahtaa pelkästä pelästyksestä.

Köysi. Kunpa olisi köyttä. Ja sitähän on, kaikeksi onneksi. Hobitit pääsevät köyden avulla jatkamaan matkaansa ja pääsevät ratkaisevasti kulkemaan kallioista kukkulaa alemmas. Sam sivelee pehmeää, mutta vahvaa köyttä ja ajatus lentää hetkeksi takaisin jonnekin kauas muinaisuuteen, kauniiseen paikkaan jossa asuu haltioita. Muinaisuuteen? Ehei, eihän tuosta ole kulunut aikaa kokonaista kuukauttakaan, muutama viikko vain, mutta siitä tuntuu olevan ikuisuus. Frodoa harmittaa viivytys, kun matka ei tahdo oikein edistyä. Olisi parasta saada tehtävä hoidettua nopeasti pois, että kaikki olisi ohi. Frodo on varmasti alkanut ajatella tehtävänsä täyttämistä nyt uudelleen ja uudesta näkökulmasta. Hänellä ei ole enää matkassaan Gandalfia neuvoja antamassa, eikä Konkaria vartioimassa miekkansa kanssa. On Sam, jonka kanssa keskustelu pitää mielen terävänä. Hobitit ovat tietoisia, että heitä vakoillaan, myös tästä he ovat keskustelleet.

Tämän luvun tunnelmaa ja maisemaa on jälleen kerran kuvattu tavalla, joka tempaisee mukaansa. Yksityiskohtien kuvailuissa viivytään ja se juuri kertoo maisemasta. Köydellä laskeutumistakin on kuvattu hyvä tovi. Hobitit saavat laskeutuessaan otettua tukea kalliosta näppärillä ja vahvoilla sormillaan, mutta kalliossa on kovera kohta, jolloin heidän on luotettava köyteen ja laskeuduttava täysin sen varassa ja Samin solmiman pitävän ja varman solmun varassa. Hobitit ovat moniosaajia. Samin sukulaisista löytyy köysientekijöitä ja hän arvostaa haltiatekoista köyttä. Hän tuli ottaneeksi köysivyyhdin mukaan veneestä, jolla he olivat ylittäneet Anduinin. Hobitit harrastavat pakollista vuoristovaellusta ja köysitoimintaa, johon on liitetty eloonjäämisharjoitteita. Ilman opasta he ovat jo melkoisen eksyksissä ja pulassa tässä erämaassa. Mutta opasta ei ole, on ainoastaan läpsyjalkainen ja kiilusilmäinen ärsyttävä vakoilija heidän perässään - Klonkku! (Palaan Klonkkuun vielä jossain vaiheessa uudelleen).
 
Last edited:
Klonkun ensimmäisistä puheista tuli jostain syystä tosiaan tuo Kari Väänäsen Klonkku mieleen pahoin, vaikka olen Karin tulkinnasta katsonut/kuunnellut vain ihan pienen pätkän. Meinaspa olla hankalaa luettavaa. Mutta kyllä se sitten pienen tauon jälkeen taas alkoi palata vanhaan kunnon Klonkkumaisuuteensa taas. Andy Serkisin Klonkkua ei vielä toistaiseksi ole mahottomasti tullut, vaikka muuten paljolti peilaa mielikuvia lukiessa Jacksonin elokuvatulkintaan.

Mutta oli kyllä vakuuttava tuo Frodon muistelu säälistä ja armosta ja se kuinka jämäkästi puhutteli Klonkkua ja eritoten kun lausui pätkän Sormus runosta kun vannomisista oli puhe. Mahtavaa kerrassaan.
 
Tässä luvussa Frodo käyttää sanaa precious (suom. "aarre") ensimmäisen kerran.

Every day that passes is a precious day lost.

Sam taas lausuu alkuperäistekstissä Galadrielin nimen vielä lauseen "Made by Galadriel herself, too, maybe" jälkeen, ennen köydestä kiskaisemista. Se on jätetty pois ainakin Kaapuhemmon suomennoksesta.

P.S. Klonkku ei Tolkienin mielestä heilunut Keski-maan säiden armoilla huoletta puolialastomana (kuten useimmat meistä hänet "tuntevat"), vaan varasteli haltioilta ja ihmisiltä vähintäänkin aina uudet housut. (RC § 613)
 
Last edited:
  • Like
Reaktiot: Tik
Haltiaköysi on mielenkiintoinen. Ensinnäkin kyky avautua itsestään, ja toiseksi voimakas kipu, jota se tuottaa Klonkulle. Olisiko sillä vielä muita voimia, jotka eivät tule esiin? Eivätkä haltiat antaneet hobiteille minkäänlaista köysi-infoa, vaikka nämä viipyivät pitkän aikaa Lothlorienissa! Kaikki piti keksiä itse...
 
Haltiaköysi on mielenkiintoinen. ... Eivätkä haltiat antaneet hobiteille minkäänlaista köysi-infoa, vaikka nämä viipyivät pitkän aikaa Lothlorienissa! Kaikki piti keksiä itse...

Siihen haltia varmaan vastaisi, että eivätpä hobitit kysyneet. Toisaalta käy ilmi, että köydet odottavat veneissä kun seurue on jo lähdössä pois heidän maastaan. Sam paljastaa silloin kiinnostuksensa köydentekoon, mutta silloin ei enää ole aikaa keskusteluille. Myös lukija toteaa tuohon että harmin paikka. Ja ehkä köysien ominaisuudet ovat haltioille niin itsestäänselvää, ettei sitä edes hoksaa jollekin hobitille alkaa selittää. Sellaisia köysiähän on aina ollut ja tulee aina olemaan. Vaan eipä näin Hobittilassa.
 
Minäkin muistan Kari Väänäsen Klonkun erittäin elävästi, vaikka kyseisen teatteriesityksen näkemisestä on kulunut kohta 26 vuotta :-D Edes Andy Serkins ei ole himmentänyt Sen Ainoan Oikean Klonkun muistoa.
 
Mitä kaikkea Klonkusta on selvinnyt tähän mennessä? Lukijoille paljastui, että se hiipi saattueen takana jo Morian pimeydessä ja siitä saakka se on ollut saattueen kinteireillä. Vesi ei ole sille este, vaan se on erittäin taitava liikkumaan vedessä. Klonkulla on erittäin hyvä kuulo ja se on seurannut hobitteja Emyn Muilin rinteillä vaivatta ja taitavasti piilossa pysyen. Sillä on myös hyvä näkö, koska on pystynyt kulkemaan pimeitä polkuja ilman valaistusta. Ehkä sillä on myös hyvä suuntavaisto tai se on muuten taitava kulkemaan vaikeakulkuisia teitä ja polkuja. Se on taitava kiipeilemään. Se saa kivistä ja kallioista jaloillaan ja käsillään pysyvät ja varmat otteet, että voi edetä jyrikkiäkin kohtia ylös ja alas. Klonkku jopa suosii pimeässä ja pimeällä kulkemista, koska se ei tunnu sietävän auringon kirkasta valoa. Klonkku on myös selviytyjä, koska sillä ei kerrota olevan erityistä reppua tai kantamusta mukanaan. Vähäisin varustein se etenee ja taitavasti vakoilee Sormuksen Viejää.

Kuinkahan paljon Klonkulla on ollut tiettyjä taitoja ja ominaisuuksia jo ennen kuin Sormus oli sillä hallussaan? Monet ominaisuudet ovat kuitenkin vahvistuneet pelkästään Sormuksen takia. Pitkä ikä, aistien herkistyminen ja pimeyden kasvaessa auringonvalon sieto vähentyi. Osa taidoista on varmasti ihan vain hiotunut vuosisatojen aikana, kuten kalastaminen käsin, muu ruoantapaisen löytäminen ja suunnistustaidot. Tässä ei tämän enenpää, koska seuraavien lukujen aikana Klonkusta paljastuu enemmän.
 
Ylös