Kolmas kirja päättyi hetkeen, jossa Gandalf ja Pippin ratsastavat kohti Minas Tirithiä aamuyöllä maaliskuun 7. päivänä. Sormuksen saattueen muut jäsenet jäävät kuitenkin odottamaan viidettä kirjaa, sillä nyt alkava neljäs kirja seuraa Frodon, Samin ja Klonkun matkaa kohti Mordoria.
Ensimmäisen luvun alussa palaamme helmikuun 28. päivään eli runsaan viikon verran taaksepäin (helmikuussahan on 30 päivää): Frodo ja Sam ovat kolmatta päivää kiipeilemässä Emyn Muilin kivisillä rinteillä jätettyään saattueen 26. helmikuuta. Kolme ajomiestä on edelleen pikamarssilla Rohanin ruohoaavikoilla, Uglúkin örkit kuljettavat Merriä ja Pippiniä kohti Rautapihaa ja tapaavat Grishnákhin porukan, mutta myös rohirrim ovat saavuttamassa örkit ja alkavat ampua näitä jousillaan.
Frodo ja Sam nukkuvat kylmässä kivisessä notkossa ja heräävät helmikuun 29. päivän aamuun. Samaan aikaan Rohanissa tapahtuu kummia: Merri ja Pippin pääsevät pakoon ja tapaavat Puuparran, Éomerin joukko taistelee örkkejä vastaan ja tappaa koko konkkaronkan. Kolme ajomiestä juoksee edelleen. Etelämpänä Faramir näkee Boromirin hautaveneen lipumassa pitkin Anduinia.
Emyn Muililla tunnelma tiivistyy vasta illalla, kun Frodo ja Sam joutuvat jyrkänteellä kiperään paikkaan ja Frodo on lähellä syöksyä syvyyksiin. Onneksi Sam muistaa viime hetkellä Lothlórienin haltiaköyden, jonka avulla he pääsevät turvallisesti laskeutumaan jyrkänteeltä. Köysikin irtoaa kiltisti itsestään, kun se on työnsä tehnyt. Taikuutta!
Yöllä alkaa viimein kuulua tuttua sihinää, läpsytystä ja mutinaa: Klonkku! Hätiköitssijä viivästyy. Eihän nisskoja pidä taittaa, eihän Aarre? Ei Aarre -- klunk! Kiipeilytaidoistaan huolimatta otus putoaa suoraan Frodon ja Samin syliin ja on vähällä menettää henkensä, mutta Frodon mieleen palautuvat Gandalfin sanat säälistä: Monet niistä jotka elävät ansaitsevat kuoleman... Huh huh, tässä ollaan syvien asioiden äärellä.
Frodo saa välittömästi kontaktin kollegaansa, Sormuksen entiseen haltijaan, ja kiristää tältä lupauksen palvella Aarteen herraa. Näin on Sormuksen viejälle tipahtanut suoraan taivaasta tienoot tunteva paikallisopas, jonka johdolla he laskeutuvat yön pimeydessä kovien kirkkaitten tähtien alla Emyn Muililta kohti alhaalla odottavia soita, jotka vielä erottavat heidät (tämänhetkiesestä) määränpäästään Morannonista eli Mustasta portista.
Nähdäkseni luvun alku on lähinnä tunnelman ja taustan luomista: hobittien tehtävä on kerta kaikkiaan toivoton, he ovat pieniä ja heikkoja eivätkä jaksa paljon mutta siitä huolimatta ponnistelevat sinnikkäästi eteenpäin. Jyrkänteellä joudutaan seikkailuun, kriisiin, välikohtaukseen, miten sitä sitten nimittäisikin, jonka varsinainen merkitys ja seuraus paljastuu pian: Klonkkukaan ei pääse ehjin nahoin seinämää alas, vaan putoaa ja saa niskaansa hobitit: he ovat kuunnelleet jo jonkin aikaa Klonkun sopotusta, joka kieltämättä on herkullista luettavaa. (Kari Väänänen teki sekä Klonkun hahmosta, kiipeilystä että puheesta todella elävän Ryhmäteatterin näytelmässä; muistaakseni levylle taltioidussa Klonkun laulussa on myös pätkä tätä monologia, myöhempien sukupolvien iloksi).
Kriittinen käännekohta on Klonkun valjastaminen Frodon palvelukseen: lupaus jonka se tekee on tietysti pakon edessä annettu eikä siksi antajaansa täysin sitova, ainakin sen puoleen että Klonkku alkaa kenties heti miettiä (ja ainakin myöhemmin todistaa itselleen) miten sen voi (itselleen) uskottavasti kiertää.
Esiin tulee myös yksi kirjan suurista teemoista: sääli heikompia ja jopa pahuuteen langenneita kohtaan, jonka edustajana kirjassa (ja tässäkin kohdassa Frodon muistaman keskustelun kautta) on ennen kaikkea Gandalf, moraalin opettaja Keski-Maan kansoille.
Ja eivätkö vain ala hetimiten näkyä jännitteet kahden Frodon suosiosta kilpailevan palvelijan kesken: Sam on mustasukkainen Klonkulle, voiko sitä kiistää? Samalla hän tietysti on terveen epäileväinen otuksen tarkoitusperiä kohtaan. Frodo näyttää olevan sokea moiselle, joten on huisin suuri onni, että hänellä on tervejärkinen Sam suojelijanaan.
Kaiken kaikkiaan tehokas alku uudelle kirjalle: Klonkun mukaantulo tekee hobittien matkan seuraamisesta todella jännittävän, ja samalla myös hauskan. Kahdestaan he olisivat vain ähkineet ja huokailleet vaivojensa alla kunnes olisivat lyyhistyneet johonkin kuoppaan ja kuolleet pois.
Ensimmäisen luvun alussa palaamme helmikuun 28. päivään eli runsaan viikon verran taaksepäin (helmikuussahan on 30 päivää): Frodo ja Sam ovat kolmatta päivää kiipeilemässä Emyn Muilin kivisillä rinteillä jätettyään saattueen 26. helmikuuta. Kolme ajomiestä on edelleen pikamarssilla Rohanin ruohoaavikoilla, Uglúkin örkit kuljettavat Merriä ja Pippiniä kohti Rautapihaa ja tapaavat Grishnákhin porukan, mutta myös rohirrim ovat saavuttamassa örkit ja alkavat ampua näitä jousillaan.
Frodo ja Sam nukkuvat kylmässä kivisessä notkossa ja heräävät helmikuun 29. päivän aamuun. Samaan aikaan Rohanissa tapahtuu kummia: Merri ja Pippin pääsevät pakoon ja tapaavat Puuparran, Éomerin joukko taistelee örkkejä vastaan ja tappaa koko konkkaronkan. Kolme ajomiestä juoksee edelleen. Etelämpänä Faramir näkee Boromirin hautaveneen lipumassa pitkin Anduinia.
Emyn Muililla tunnelma tiivistyy vasta illalla, kun Frodo ja Sam joutuvat jyrkänteellä kiperään paikkaan ja Frodo on lähellä syöksyä syvyyksiin. Onneksi Sam muistaa viime hetkellä Lothlórienin haltiaköyden, jonka avulla he pääsevät turvallisesti laskeutumaan jyrkänteeltä. Köysikin irtoaa kiltisti itsestään, kun se on työnsä tehnyt. Taikuutta!
Yöllä alkaa viimein kuulua tuttua sihinää, läpsytystä ja mutinaa: Klonkku! Hätiköitssijä viivästyy. Eihän nisskoja pidä taittaa, eihän Aarre? Ei Aarre -- klunk! Kiipeilytaidoistaan huolimatta otus putoaa suoraan Frodon ja Samin syliin ja on vähällä menettää henkensä, mutta Frodon mieleen palautuvat Gandalfin sanat säälistä: Monet niistä jotka elävät ansaitsevat kuoleman... Huh huh, tässä ollaan syvien asioiden äärellä.
Frodo saa välittömästi kontaktin kollegaansa, Sormuksen entiseen haltijaan, ja kiristää tältä lupauksen palvella Aarteen herraa. Näin on Sormuksen viejälle tipahtanut suoraan taivaasta tienoot tunteva paikallisopas, jonka johdolla he laskeutuvat yön pimeydessä kovien kirkkaitten tähtien alla Emyn Muililta kohti alhaalla odottavia soita, jotka vielä erottavat heidät (tämänhetkiesestä) määränpäästään Morannonista eli Mustasta portista.
Nähdäkseni luvun alku on lähinnä tunnelman ja taustan luomista: hobittien tehtävä on kerta kaikkiaan toivoton, he ovat pieniä ja heikkoja eivätkä jaksa paljon mutta siitä huolimatta ponnistelevat sinnikkäästi eteenpäin. Jyrkänteellä joudutaan seikkailuun, kriisiin, välikohtaukseen, miten sitä sitten nimittäisikin, jonka varsinainen merkitys ja seuraus paljastuu pian: Klonkkukaan ei pääse ehjin nahoin seinämää alas, vaan putoaa ja saa niskaansa hobitit: he ovat kuunnelleet jo jonkin aikaa Klonkun sopotusta, joka kieltämättä on herkullista luettavaa. (Kari Väänänen teki sekä Klonkun hahmosta, kiipeilystä että puheesta todella elävän Ryhmäteatterin näytelmässä; muistaakseni levylle taltioidussa Klonkun laulussa on myös pätkä tätä monologia, myöhempien sukupolvien iloksi).
Kriittinen käännekohta on Klonkun valjastaminen Frodon palvelukseen: lupaus jonka se tekee on tietysti pakon edessä annettu eikä siksi antajaansa täysin sitova, ainakin sen puoleen että Klonkku alkaa kenties heti miettiä (ja ainakin myöhemmin todistaa itselleen) miten sen voi (itselleen) uskottavasti kiertää.
Esiin tulee myös yksi kirjan suurista teemoista: sääli heikompia ja jopa pahuuteen langenneita kohtaan, jonka edustajana kirjassa (ja tässäkin kohdassa Frodon muistaman keskustelun kautta) on ennen kaikkea Gandalf, moraalin opettaja Keski-Maan kansoille.
Ja eivätkö vain ala hetimiten näkyä jännitteet kahden Frodon suosiosta kilpailevan palvelijan kesken: Sam on mustasukkainen Klonkulle, voiko sitä kiistää? Samalla hän tietysti on terveen epäileväinen otuksen tarkoitusperiä kohtaan. Frodo näyttää olevan sokea moiselle, joten on huisin suuri onni, että hänellä on tervejärkinen Sam suojelijanaan.
Kaiken kaikkiaan tehokas alku uudelle kirjalle: Klonkun mukaantulo tekee hobittien matkan seuraamisesta todella jännittävän, ja samalla myös hauskan. Kahdestaan he olisivat vain ähkineet ja huokailleet vaivojensa alla kunnes olisivat lyyhistyneet johonkin kuoppaan ja kuolleet pois.