Vko 18: Tie soitten poikki

Fairy tale

Lapinorava
Läpsyjalkainen ja kiiluvasilmäinen vakoilija osoittautuu tässä luvussa päteväksi oppaaksi tympeällä seudulla ja petollisessa maastossa, jossa vaara astua harhaan on jokaisella askeleella. Klonkku johdattaa hobitteja määrätietoisesti alas Emyn Muilin viimeisiltä rinteiltä kohti Kalmansoita. Klonkku tuntee seudun, sillä se on kerran ennen kulkenut siellä ja löytänyt silloin sopivan juomavesipaikan kallionrailossa ja keinon kulkea laakean ja vaarallisen suoalueen keskitse. Se tietää myös suoremman reitin, mutta arvioi sen aivan liian vaaralliseksi kulkea. Sillä reitillä kolme kulkijaa jäisivät armotta heti vihollisjoukkojen käsiin.

Tie jatkuu siis mädältä löyhkäävän rämeen läpi. Haju kiusaa kulkijoita monta päivää ja taival on sen verran hankala, että kulkijat ovat kohta itsekin löyhkäävän liejun ja liman peitossa. Kun keskellä soita kulku on kaikkein hankalinta ja lammikoissa tuntuu olevan pieniä valoja, paljastuu hobiteille karmea totuus suoalueesta. Klonkku raottaa vähän tietämystään menneistä ajoista. Soilla oli ennen suuri taistelukenttä ja sen jäljiltä hautakumpuja. Suo on vuosien saatossa laajentunut ja nuo haudat ovat jääneet suon valtaamaksi. Sen takia suolammissa on mädäntyviä ruumiita, jotka eivät kuitenkaan näytä hajoavan tästä pisteestä enenpää.

Klonkku pohtii paljon asioita itsekseen. Se ei ole aivan varma, miksi hobiteilla on tarve päästä Mordoriin, mutta paljon se aavistaa ja arvaa. Sen oppaantaidoilla kolmikko pysyy mahdollisimman huomaamattomana monta päivää, mutta Mustasta portista Klonkku saa pahoja väristyksiä. Se tietää, että siitä portista ei voi kulkea huomaamatta tai kiinni jäämättä. Portin edusta on pelkkää karua autiota maata ilman mitään suojaa ja piilopaikkaa. Sam pääsee kuulemaan kerran Klonkun pohdintaa ja väittelyä itsensä kanssa. Sam on jatkuvasti varuillaan. Frodo on sen verran aavistanut Klonkusta, että uskaltaa luottaa siihen. Frodo totesi itsekin aikaisemmin, että muutos Klonkussa kestää nyt jonkun aikaa tietäen kuitenkin ettei se kestä loputtomiin. Sormuksen kautta vannottu vala on aina petollinen, mutta myös kestää hetken.

Mordorin läheisyys alkaa antaa Sormukselle voimia jotka heikentävät Frodoa. Hobitti on uupunut ja jää usein jälkeen. Sormus alkaa olla painava kantaa. Sen pahuus on voimissaan. Soiden jäädessä taakse avautuu uusi maisema, joka saa Samin voimaan pahoin. Tuhkaa, mätää, myrkyllisiä kuonakumpuja ja paikoin ilma on myrkyllistä hengittääkin. Pienessä kuopassa kolme väsynyttä kulkijaa lepäävät ennen matkan seuraavaa vaihetta. Musta portti on heidän seuraava määränpäänsä.
 
Menipä tämä suo-osio nopeasti. Jotenki sitä muisti ja ajatteli että tämä on sellainen ikuisuuksia kestävä tai sellaiselta tuntuva pätkä, mutta eihän se ollu pahakaan. Mutta suolta kovemmalle päästyä alkaa se hitaampi osio. Jotenki voi aistia ja kokea sen ahdistavuuden kuivuudessa ja suojattomassa maastossa. Hyih. Mutta eiköhän tämä tästä etene.

Soilta sen verran jäi, että ruumiskynttilät on aina kiehtonu kovasti, virvatulet liene samantyyppinen ilmiö, joka sekin kiehtoo mystisyydellään (http://fi.wikipedia.org/wiki/Virvatuli_(valoilmiö)).
 
Olen liikkunut aika paljon soilla, joten tuossa luvussa on useita tuttuja elementtejä. Suo voi tosiaan joskus haista rikille, ja vetisellä aapasuolla on hankalaa edetä. Välillä tuntuu siltä, ettei voi liikkua minnekään uppoamatta, mutta johonkin suuntaan on pakko lopulta lähteä. Eksymisvaara on suuri, sillä suoraviivaisesti ei voi kulkea. Extrabonuksena ovat hyttyset, mäkärät, polttiaiset ja pään ympärillä pörräävät paarmat, joiden itsepintainen ääni tekee hulluksi. Voi hobitteja ja Klonkkuakin!
 
Jotenkin minun on vaikea liittää löyhkää mielikuvaani Kalmansoista. En muista olleeni koskaan suolla, joka haisisi pahalle - toisin on vaikka laskuveden aika rannalla. Minulle Kalmansuot näyttäytyvät ennen kaikkea kalvakan valon ja kylmän kosteuden kautta. Ja ruumiskynttilät ovat tosiaan kiehtovia, kuten masamunekin sanoi. Kaiken kaikkiaan hyvin vaikuttava paikka.
 
Kalmansoiltahan alkaa Frodon ja Samin vaelleuksessa ensimmäisen maailmansodan ei-kenenkään-maan painajaismaisema. Niin kuin Tolkien eräässä kirjeessään vuonna 1960 sanoi, Kalmansuot "muistuttavat jonkin verran Pohjois-Ranskaa Sommen taistelun jälkeen. Mutta ne ovat enemmän velkaa William Morrisille ja hänen hunneilleen ja roomalaisilleen, erityisesti teoksissa The House of the Wolfings ja The Roots of the Mountains."

Morrisin teoksia en tunne eikä niitä ole juuri suomennettu, ehkä olisi syytä tutustua.
 
Ylös