Tämä kirja kertoo Sormuksen sodasta, ja tämän luvun taistelu on sen huipentuma. Toki on tulossa vielä toinen suuri taistelu, mutta sehän on oikeastaan vain hämäys. Mutta Pelannorin kentillä taisteltiin oikea taistelu, joka alkoi Rohanin yllätyshyökkäyksellä, jota edellisessä luvussa valmisteltiin. Ja vihollinen oli juuri murtanut portin, kuten sitä edellisestä luvusta muistetaan. Yllättäen selustaan hyökänneet ratsuväkiosastot ajoivat joukot sekasortoon, ja haradrimin päällikkö surmattiin. Mutta rohanilaisten ongelma tuntuu olevan liian innokas rynnäköinti syvälle vihollisen joukkoihin, jolloin he joutuvat piiritetyiksi ja menettävät rynnäkössä saavuttamansa edun.
Tunnetut hetket Théodenin, Eowynin ja Merrin kohtaamisesta Noitakuninkaan kanssa ovat ratkaisevia taistelun kannalta, mutta se ei minulle ole luvun hienoin hetki. Sen jälkeen on yksi kirjan parhaista runoista: Uskollinen palvelija, isäntänä turma / oli Kevytjalan varsa, nopsa Lumiharja.
Rohanin ratsastajien jäätyä vihollisten keskelle, saapuivat Gondorin jalkamiehet apuun, mutta monenlaisten vihollisten ylivoima oli liian suuri. Ja mûmakil aiheuttivat pelkoa ympärillään, niin että viholliset voivat turvautua niihin. Ja lopulta Umbarin mustapurjeiset laivat nousevat länsituulen saattelemana, ja tunnelma tiivistyy huippuunsa, kun kaupungissa yritetään soittaa epätoivoista perääntymiskäskyä, vihollisten keskuudessa vallitsee riemu, ja lopulta Aragorn kohottaa kuninkaiden lipun ja iskee vihollisen selustaan.
Jälleen taistelun suunta muuttuu, kun vihollinen joutuu epäjärjestykseen. Lukumäräisesti he lienevät yhä ylivoimaisia, mutta heidän toivonsa pettää, ja Gondorin ja Rohanin miehet saavat heidät hajalle, ja voivat taistella iltaan asti yksittäisiä vihollisryhmiä vastaan.
Oikeastaan taistelun tapahtumia kuvataan luvussa vain parin sivun verran. Taistelun kuvaus muistuttaa tyyliltään Silmarillionia: kuvataan kuinka uljaat johtajat marssivat taisteluun, ja kuinka moni heistä kaatui; kuinka taistelussa tapahtui ihmeellisiä käänteitä; ja kuinka rohirrim ratsastivat kuolemaa uhmaten. Entä oliko länsituulella, joka toi esiin Auringon ja auttoi laivat ylävirtaan, joku symbolinen merkitys? Oliko tuuli vain mereltä, vai oliko se viesti itseltään Lännen Valtiailta merten takaa?
Samalla kun Tolkien kuvaa uljasta taistelua, hän hobittien silmin tuo esiin sen ikävän puolen, kun Merri raahustaa kohti kaupungin porttia taisteluun väsyneenä. Tai kuinka hän pelkää, kun rynnäkön tuoma hurmos vaihtuu Noitakuninkaan kauhuun. Eowyn on puhdas sankari, joka ei pelkää, mutta Merri on vain rohkea hobitti.
Tunnetut hetket Théodenin, Eowynin ja Merrin kohtaamisesta Noitakuninkaan kanssa ovat ratkaisevia taistelun kannalta, mutta se ei minulle ole luvun hienoin hetki. Sen jälkeen on yksi kirjan parhaista runoista: Uskollinen palvelija, isäntänä turma / oli Kevytjalan varsa, nopsa Lumiharja.
Rohanin ratsastajien jäätyä vihollisten keskelle, saapuivat Gondorin jalkamiehet apuun, mutta monenlaisten vihollisten ylivoima oli liian suuri. Ja mûmakil aiheuttivat pelkoa ympärillään, niin että viholliset voivat turvautua niihin. Ja lopulta Umbarin mustapurjeiset laivat nousevat länsituulen saattelemana, ja tunnelma tiivistyy huippuunsa, kun kaupungissa yritetään soittaa epätoivoista perääntymiskäskyä, vihollisten keskuudessa vallitsee riemu, ja lopulta Aragorn kohottaa kuninkaiden lipun ja iskee vihollisen selustaan.
Jälleen taistelun suunta muuttuu, kun vihollinen joutuu epäjärjestykseen. Lukumäräisesti he lienevät yhä ylivoimaisia, mutta heidän toivonsa pettää, ja Gondorin ja Rohanin miehet saavat heidät hajalle, ja voivat taistella iltaan asti yksittäisiä vihollisryhmiä vastaan.
Oikeastaan taistelun tapahtumia kuvataan luvussa vain parin sivun verran. Taistelun kuvaus muistuttaa tyyliltään Silmarillionia: kuvataan kuinka uljaat johtajat marssivat taisteluun, ja kuinka moni heistä kaatui; kuinka taistelussa tapahtui ihmeellisiä käänteitä; ja kuinka rohirrim ratsastivat kuolemaa uhmaten. Entä oliko länsituulella, joka toi esiin Auringon ja auttoi laivat ylävirtaan, joku symbolinen merkitys? Oliko tuuli vain mereltä, vai oliko se viesti itseltään Lännen Valtiailta merten takaa?
Samalla kun Tolkien kuvaa uljasta taistelua, hän hobittien silmin tuo esiin sen ikävän puolen, kun Merri raahustaa kohti kaupungin porttia taisteluun väsyneenä. Tai kuinka hän pelkää, kun rynnäkön tuoma hurmos vaihtuu Noitakuninkaan kauhuun. Eowyn on puhdas sankari, joka ei pelkää, mutta Merri on vain rohkea hobitti.