Vko 32: Taistelu Pelennorin kentillä

Olórin

Kontulainen
Suomen Tolkien-seura
Tämä kirja kertoo Sormuksen sodasta, ja tämän luvun taistelu on sen huipentuma. Toki on tulossa vielä toinen suuri taistelu, mutta sehän on oikeastaan vain hämäys. Mutta Pelannorin kentillä taisteltiin oikea taistelu, joka alkoi Rohanin yllätyshyökkäyksellä, jota edellisessä luvussa valmisteltiin. Ja vihollinen oli juuri murtanut portin, kuten sitä edellisestä luvusta muistetaan. Yllättäen selustaan hyökänneet ratsuväkiosastot ajoivat joukot sekasortoon, ja haradrimin päällikkö surmattiin. Mutta rohanilaisten ongelma tuntuu olevan liian innokas rynnäköinti syvälle vihollisen joukkoihin, jolloin he joutuvat piiritetyiksi ja menettävät rynnäkössä saavuttamansa edun.

Tunnetut hetket Théodenin, Eowynin ja Merrin kohtaamisesta Noitakuninkaan kanssa ovat ratkaisevia taistelun kannalta, mutta se ei minulle ole luvun hienoin hetki. Sen jälkeen on yksi kirjan parhaista runoista: Uskollinen palvelija, isäntänä turma / oli Kevytjalan varsa, nopsa Lumiharja.

Rohanin ratsastajien jäätyä vihollisten keskelle, saapuivat Gondorin jalkamiehet apuun, mutta monenlaisten vihollisten ylivoima oli liian suuri. Ja mûmakil aiheuttivat pelkoa ympärillään, niin että viholliset voivat turvautua niihin. Ja lopulta Umbarin mustapurjeiset laivat nousevat länsituulen saattelemana, ja tunnelma tiivistyy huippuunsa, kun kaupungissa yritetään soittaa epätoivoista perääntymiskäskyä, vihollisten keskuudessa vallitsee riemu, ja lopulta Aragorn kohottaa kuninkaiden lipun ja iskee vihollisen selustaan.

Jälleen taistelun suunta muuttuu, kun vihollinen joutuu epäjärjestykseen. Lukumäräisesti he lienevät yhä ylivoimaisia, mutta heidän toivonsa pettää, ja Gondorin ja Rohanin miehet saavat heidät hajalle, ja voivat taistella iltaan asti yksittäisiä vihollisryhmiä vastaan.

Oikeastaan taistelun tapahtumia kuvataan luvussa vain parin sivun verran. Taistelun kuvaus muistuttaa tyyliltään Silmarillionia: kuvataan kuinka uljaat johtajat marssivat taisteluun, ja kuinka moni heistä kaatui; kuinka taistelussa tapahtui ihmeellisiä käänteitä; ja kuinka rohirrim ratsastivat kuolemaa uhmaten. Entä oliko länsituulella, joka toi esiin Auringon ja auttoi laivat ylävirtaan, joku symbolinen merkitys? Oliko tuuli vain mereltä, vai oliko se viesti itseltään Lännen Valtiailta merten takaa?

Samalla kun Tolkien kuvaa uljasta taistelua, hän hobittien silmin tuo esiin sen ikävän puolen, kun Merri raahustaa kohti kaupungin porttia taisteluun väsyneenä. Tai kuinka hän pelkää, kun rynnäkön tuoma hurmos vaihtuu Noitakuninkaan kauhuun. Eowyn on puhdas sankari, joka ei pelkää, mutta Merri on vain rohkea hobitti.
 
Tämä kirja kertoo Sormuksen sodasta, ja tämän luvun taistelu on sen huipentuma.

Tunnetut hetket Théodenin, Eowynin ja Merrin kohtaamisesta Noitakuninkaan kanssa ovat ratkaisevia taistelun kannalta, mutta se ei minulle ole luvun hienoin hetki. Sen jälkeen on yksi kirjan parhaista runoista: Uskollinen palvelija, isäntänä turma / oli Kevytjalan varsa, nopsa Lumiharja.

Rohanin ratsastajien jäätyä vihollisten keskelle, saapuivat Gondorin jalkamiehet apuun, mutta monenlaisten vihollisten ylivoima oli liian suuri. Ja mûmakil aiheuttivat pelkoa ympärillään, niin että viholliset voivat turvautua niihin. Ja lopulta Umbarin mustapurjeiset laivat nousevat länsituulen saattelemana, ja tunnelma tiivistyy huippuunsa...

Aivan, tässä ollaan asioiden ja tapahtumien ytimessä. Tässä on parhaillaan käytävän sodan näkyvä puoli. (Sormus ja sen liikkeet ovat sodan piilossaoleva puoli). Tässä on tämän taistelun käännekodat ja huipentuma. Taistelu Pelennorin kentällä on jo jyllännyt päiviä ja vihollinen on kasvattanut joukkojaan. Nyt saapuu ensin rohirrim ja saamme lukea luvun ensimmäisestä "voiton allosta". Vihollinen alkaa taas vyöryä yli, kun Aragorn tuo "voiton toisen aallon".

Olen pistänyt merkille, että kirjoittajalla on toisinaan tapana antaa vihjaus tulevasta, kun kertoo nykytapahtumista. Nytkin kirjoittaja tulee kertoneeksi, miten Lumiharjan hautakummun ruoho tuli olemaan erityisen vihreää ja rehevää, kun taas lentävän hirviön hautakuopalla ei kasvanut myöhemmin mitään. Myös aikaisemmin on ollut tällainen vihjaus kun Frodo lähti Lorienista, mainitaan ettei hän enää koskaan palannut tuohon kauniiseen maahan. Luku tai kaksi takaisin meille kerrotaan, että Noitakuninkaan tulevasta kohtalosta on olemassa ennustus jonka ainakin jokin väestön osa tunsi. Sen tunsi myös Noitakuningas itse, sillä hän herpaantui hetkeksi, kun tajusi ettei häntä vastassa ollutkaan elävä mies. Häntä vastustamassa oli nainen ja (mikäli hän pisti merkille, lähellä oli myös hobitti). Hobittia ei tainnut huomata kukaan muu, paitsi toinen hobitti. Onneksi saamme kuitenkin seurata vierestä hobitin ja kuninkaan välisestä keskustelusta ja jäähyväisistä. Monille muille huomaamaton pikkukansan jäsen ei jäänyt huomaamatta ihan kaikilta.

Merrin miekka oli Lännen ihmisten takoma ja se täytti tehtävänsä tässä sodassa. Se oli taottu juuri tätä hetkeä varten. Mutta minua jäi kiinnostamaan Éowynin miekka. Sen oli oltava jonkun mahtavan kansan takoma, lahja kuninkaan suvun jäsenille ja se oli viimein tullut Éowynille. Neito olisi tuhoutunut vastustaessaan miekallaan noin väkevää vihollista, jos miekka olisi ollut vähäisempi. "Lentävän ratsun" pää oli hetkessä katkaistu tuolla miekalla, eli oli se ainakin terävä ja osaavan sotilaan kädessä.
 
Vai olikohan niin, että Eowyn pystyi osumaan ja jopa tappamaan ihmisten tekemällä miekalla juuri sukupuolensa vuoksi? Ehkä ennustus oli itseään toteuttava: elävä mies ei voi tappaa, nainen voi. Hobittimiestä ei oikeastaan myöskään laskettu "mieheksi", ja Merrillä oli todella hyvä ase.

Englanniksi kohtaus on vielä osuvampi kuin suomeksi: "No living man can kill me!" "I am no man!" (nämä ulkomuistista -katsokoon ja korjatkoon joku, jolla on kyseinen opus alkuperäiskielellä hyllyssään.)
 
Niin, toki ennustuksen "elävä mies" on noitakuninkaan kuoleman kannalta oleellinen juttu, mutta ratsun kaula ei varmaan olisi millään tusinamiekalla katkennut yhdellä iskulla, kun käyttäjä oli vain miekkan käytön hallitseva, ei mikään oikea mestari. Toisaalta pitää muistaa, että kullakin on osansa, ja silloin hän ei voi epäonnistua. Ehkä Silmarillionissa esiintyy vielä enemmän ajatus, että teot onnistuvat vasta, kun niiden on aika. Noitakuninkaan, ja samalla hänen ratsunsa, oli aika kuolla, joten surmaaja pystyi mahdottomiin tekoihin.
 
Korjatkaa jos olen väärässä, mutta käsittääkseni Noitakuningas ei oikeasti ja lopullisesti "kuollut" Éowynin iskuun. (Miten "elävä" hän sitten lienee ollutkaan kaiken kaikkiaan.) Olihan hänellä sormus, jonka ansiosta hänen kohtalonsa oli sidottu Sormusten sormukseen.

Jokseenkin kai samoin kuin sormusaaveet menettivät mustan ratsastajan hahmonsa Bruinenin tuhotulvassa ja joutuivat vaeltamaan haamuina takaisin Mordoriin, Noitakuningas palasi muotoa vailla ja voimattomana isäntänsä luo Pelennorin kentältä.

Tiedä sitten kauanko Sauronilta olisi kestänyt kehrätä hänelle uusi hahmo, mutta kun [välittömästi seuraa maksispoileri] Sormus liukeni laavaan, silloin lienee myös Noitakuningasta epäkuolleena pitänyt taika rauennut ja Kahdeksan tavoin hänen henkensä matkannut kohti Mandosin saleja odottamaan laivaa, joka veisi koko poppoon isä Erun tuomittavaksi.
 
Tuosta Noitakuninkaan päivien päättymisestä: "..ja värisevää ilmaa viilsi huuto joka oheni ja kimeni ja katosi tuulen mukana, ohut ruumiiton ääni joka kuoli eikä sitä enää kuultu tuossa maailman ajassa." Itse jotenki tuon lauseen tulkitsin että se ääni oli se Noitakuninkaan ruumiiton olomuoto mikä viimeisenä siitä oli jäljellä Éowynin iskettyä ja kun kaapu ja haarniska olivat tyhjinä.

Ja ompahan tässä luvussa myös LotROssa Iltaruskon Vartijat -kinin tunnuslause Théodenilta: "Synkkä aamu, onnen päivä, kultainen iltarusko!"
 
Last edited:
Gandalf kertoo seuraavan luvun lopulla: "On tapahtunut sellaista, mitä emme uskaltaneet edes toivoa: vihollistemme sotapäällikkö [on] tavannut kohtalonsa ja se minkä kuulitte oli sen viimeisen epätoivon kaiku."

En ole koskaan ajatellut, ettei Noitakuningas todella olisi kuollut Pelannorin kentillä, mutta en kyllä löytänyt mitään suoraa vastausta sen kohtaloon. Sen ei suoraan sanota kuolleen, mutta ei myöskään väitetä, ettei se todella olisi kuollut.
 
Ajattelin, että minun on täytynyt lukea tästä Noitakunkun kohtalosta joskus jostakin, ja löysinkin viitteen siitä Kontuwikin Noitakuningas-artikkelista: Tolkien sanoo eräässä kirjeessään ohimennen, että Pelennorin kentällä Noitakuninkaasta oli "tehty voimaton". Ei sen tarkemmin sitä selvitä, mutta tuokin puhuu kovasti sen puolesta, ettei ruojake ollut vielä tyystin kuollut, vaan pelkästään "voimaton". Siis kirjeessä 246 (Kirjeet, s. 416, alaviite).
 
Ylös