Vko 6: Boromirin lähtö

Aragorn etsii jälkiä Frodosta ja löytääkin ja vaikka jäljet tulevat pois Amon Heniltä Aragorn haluaa käydä siellä josko löytäisi tai näkisi jotakin joka opastaisi tulevaa suuntaa varten. Sitten kuuluu ääniä ja kohta kajahtaa Boromirin torvi. Aragorn lähtee ääntä kohti kiireesti ja lähemmäksi päästyään hän kuulee örkkien kiljuntaa. Jonkin matkan päästä hän lyötää Boromirin puutavasten istumassa nuolilla lävistettynä, miekka katkenneena ja torvi haljenneena. Viimeisillä voimillaan Boromir myöntää yrittäneensä viedä Sormuksen Frodolta ja katuu sitä selvästi. Hän myös kertoo että puolituiset jäivät örkkien kynsiin mutta mahdollisesti elossa olevina. Gimli ja Legolas tulevat myös paikalle ja he päättävät viedä Boromirin ruumiin Anduinille ja pistää veden varaan ja Anduinin Raurosin huostaan.

Gimli ja Legolas hakevat Parth Galenilta kaksi venettä (kolmas oli kadonnut), toiseen he asettavat Boromirin ruumiin, miekkoineen, kilpineen ja torvineen ja jalkoihin Boromirin tappamien örkkien aseita, joista kävi ilmi että örkit olivat Sarumanin palveluksessa. Vene vedettiin toisella veneellä virtaan ja päästettiin virran vietäväksi kohti putousta ja näin Rauros otti Boromirin huomaansa.

Aragron, Gimli ja Legolas suuntaavat sitten Parth Galenille jossa Aragorn tutkii jälkiä joista käy ilmi että hobitin jälkiä menee veteen ja myös kaksi pakkaustakin puuttuu joista toinen varmasti oli Samin, joten Frodon ja Samin on täytynyt jättää saattue. Tovin mietittyään tilannetta Aragorn päättää että lähtee seuraamaan örkkejä ja heidän vankina olevia hobitteja, koska viejän kohtalo ei ole enään hänen käsissään, mutta vangitut toverit voidaan vielä pelastaa.

Aragornin ja Legolasin esittämästä laulusta kannattaa ehkä mainita jotakin:

Tolkienin ensimmäisessä käsikirjoitusversiossa se oli nimetty selkeästi Denethorin valituslauluksi pojastaan ([Song >] Lament of Denethor for Boromir). Christopher Tolkien pohtii The Treason of Isengard -kirjassa, olisiko laulu tarkoitettu liitettäväksi tekstiin vasta myöhemmin niin, että Denethor olisi voinut esittää sen itse. Muun tekstin perusteella hänkin tulee nähtävästi siihen johtopäätökseen, että A. ainoastaan asettuu laulaessaan surevan isän asemaan. Kaikki laulussa mainitut paikat, joista länsi- etelä- ja pohjoistuuli saapuvat, viittaavat joka tapauksessa siihen, että ne puhaltavat Minas Tirithiin. Lisäksi ensimmäisessä säkeistössä on selvästi Denethorin repliikki: "Länteen päin jäin muureilta katsomaan..."

Alkutekstissä muuten on viittauksia Boromirin lisänimiin: Boromir Pitkä, Boromir Kaunis ja Boromir Urhea (Boromir the Tall, Boromir the Fair, Boromir the Bold), mutta koska ne toistuvat samoissa kohdissa säkeistöjä, ei pidä uskoa, että ne ovat (välttämättä) olleet käytössä laulun kontekstin ulkopuolella. Suomennoksessa lisänimenomaisuus on häivytetty ("Boromiria kookasta... kaunis Boromir... Boromirista urheasta").

P.S. Olen aina pitänyt kovasti Toni Edelmannin Oi Boromir -laulusta Taru Sormusten herrasta -näytelmässä (esittäjänä Taneli Mäkelä):

Kaksi Tornia alkaa sanalla "Aragorn" ja ensimmäinen luku jatkuu niin ikään tähän asti joidenkin tukihahmoina pitämien henkilöiden vaiheilla. Vaikka paimenen lähdettyä lampaat onkin toki lyöty hajalle, nyt ei liene enää monellekaan epäselvää, että maailmanpoliittiseksi muuttuvassa kanssakäynnissä ilmeisesti on ja tulee olemaankin kyse muustakin kuin siitä neljän hobitin retkueesta. Boromir on kuollut, koska sodassa voi kuolla kuka tahansa ja erityisesti örkkimielisten ympäröimänä niin tahtoo yleensä käydä — joskin kuka tietää, edes eeppisen sodan Virkeänä ja Viihdyttävänä pitäminen ei ehkä tule edellyttämään lukijan kiintopisteiden säännöllistä liiskausta, ainakaan aivan jokaisen jaks... siis luvun lopussa (silloin kun kirjailijan taidot riittävät ja hänen maailmassaan kohdataan yllättäviä käänteitä siinä missä kunniallisuuden perusteltavuudestakin kieliviä, toisten tai ko. maailman puolesta kamppailun ylipäätään järkeistäviä asioita).

Örkkimäisyyksiä kohti puheen siirtyen, luvusta herää kysymys, oliko Sauronin palvelijoilla (tiedättehän, siis ainakin tietyn älypistetason yläpuolella) omia kirjoitusjärjestelmiä mikäli Mordorissa ei käytetty ainakaan haltiariimuja (niin... riimuja); saattaapa luoda hetkeksi joillekin ilmaan kuvitelmiakin siitä, millaisia nuo fontit kenties olivat.

Boromirin "hautaus" ja kuvaus siitä palauttaa erityisen alleviivaavasti mieliin monia Tolkienin tapaan aiheesta kiinnostuneiden kohtaaman mysteerin muinaisesta Euroopasta ja sen viereisten alueiden kulttuureista ja tavoista ajalta ennen kirjoitettua historiaa. Saattueen jäännöksessä jokainen on Merentakaisten vaikuttaman kulttuurinsa yläluokkaa, joten he eivät saata jättää toveriaan turhan huolimattomasti... ainakaan auttamatta kirottuina pitämiensä örkkien vainajien sekaan. Venehautaus vaikuttaa monilta osin Beowulfin inspiroimalta. Tolkienin tavoille uskollisesti "Valkoinen Torni" kuulostaa tässä melkeinpä siltä kuin se voisi merkitä jotain muutakin kuin Minas Tirithiä Gondorissa, joskin mahdollinen intertekstuaalinen viittaus jää minulle vielä epäselväksi.

Jacksonilaisen kääpiökomedian paljastuttua pakotetuksi päälleliimaukseksi alkuperäistekstin luku päättyy (ja jahti alkaa) samassa mitassa, joka esiintyy TSH:n tekstissä muuallakin kätkettynä.

Vaikka tämä luku on otsikoitu Boromirille, siinä käsitellään kuitenkin paljon sitä, mitä Aragorn tekee ja miettii päänsä sisässä. Aragorn kiiruhti, Aragorn epäröi, hän juoksi, hän harppoi, hän istuutui, hän jäykistyi ja hän loikki. Luvussa myös toistuu Argornin kokemus siitä, että epäonni on kohdannut erityisesti häntä saattueen johtajana ja kaikki on sekaisin. Saattue on hajalla. Nyt paljastuu ehkä syvemmin ne mietteet, mitä Aragorn pyöritteli mielessään, kun he meloivat Anduinia pitkin etelään. Mennäkö Minas Tirithiin vai seuratako Sormuksen Viejää, minkä reitin tämä ikinä valitsisi. Nyt Boromirin kuolema antaa Aragornille vastauksen. Hänen tehtäväkseen jää Minas Tirithiin meno, vaikkakin örkkijahdin jälkeen, mutta Sormuksen Viejä on tehnyt oman päätöksensä ja jatkanut matkaansa.

Kolmikko joutuu tekemään nopeita päätöksiä ja he aloittavat Boromirin hautajaisseremoniasta. Samalla lukija saa pienen tietoiskun örkkien ja hiisien eri lajeista, niiden käyttämistä erilaisista tunnuksista, niiden käyttämistä kielistä ja varusteista. Aragorn tunnistaa itselleen tuntemattomia lajeja. Nämä örkit käyttivät epätyypillisiä sotavarustuksia ja heidän tunnuksenaan oli haltiakirjaimin rustattu S-riimu. Nopea analyysi paljastaa, että tämä joukko oli Sarumanin palveluksessa ja olivat lähteneet rynnistämään kohti Rautapihaa.

Muihinkin arvoituksiin saadaan vastauksia. Yksi vene on kadonnut ja sen lisäksi Frodon ja Samin pakkaukset (rinkat). Kaksikko on tarvinnut veneen päästäkseen itärannalle. Lyhyen, mutta kunniakkaan muistotilaisuuden jälkeen kolmikko päättää lähteä seuraamaan örkkirevohkaa jalkaisin. Legolasin kommentti on jäänyt lähtemättömästi mieleeni: "Mikään muu kansa ei tallo tällä tavalla". Tämä kommentti tulee mieleeni aina elokuvia katsoessani, kun örkit valtaavat Amon Henin alarinteet ja kamerassa vilahtaa töppöjalkainen örkki, jonka jalka osuu puunrunkoon. Vaikka luku käsittelee myös paljon Boromiria, on hän jäänyt minulle aina jollain lailla kaukaiseksi hahmoksi saattueessa. En ole kaiketi ehtinyt tutustua häneen kunnolla. Tämä näkyy pohdinnoissani, en vai osaa tarttua hänen hahmoonsa, en nyt edelleenkään vaikka taas kerran luen kirjaa läpi.

Boromirin hautajaisista tuli varsin viikinkimäinen tunnelma. Venhossa virtaan ja tapettujen vihollisten vehkeet mukaan. Se on jännää sinänsä, että todellisuudessa minä en tiedä juuri mitään oikeista viikinkikulttuureista, saati sitten heidän hautajaistavoistaan.

Ennen en ole juuri kiinnittänyt huomiota, mutta tuosta Fairy Talenkin mainitsemasta Aragornin omasta pohdinnasta tuli mieleen, että mistä näkökulmasta hän tapahtumia tarkastelee. Hetkittäin mietin, että harmitellessaan epäonnistumisiaan hän unohtaa, että kaikki ovat yksilöitä ja että myös muut tekevät omia suorituksiaan ja päätöksiään, ja Aragorn yllättyy, kun kaikki ei menekään, niin kuin hän on itse suunnitellut. Tuntuu, että hän on hieman naiivin idealistisesti ajatellut, että tässä on me vs. ne ja kaikki päätökset tehdään avoimesti ja yhdessä, mistä seuraa sopu ja suuri menestys. Aragornilla tuntui menevän pasmat sekaisin, kun Frodo ottaa ja lähtee täysin varoittamatta omille teilleen.

Vaikka ikää ja kokemusta on, ajattelisin tämän olleen varsin merkittävä tapahtuma Aragornin kasvamisessa kuninkuuteen.

Ehkä tässä luvussa Aragorn ei näy enää niin täydellisenä ihmisenä kuin aiemmin. Toki hän on yhä mestarisamooja, mutta kokee silti epävarmuutta johtajana, vaikka siitäkin hänellä on varmasti kokemusta. Monet hänen taidoistaan ovat oikeastaan hyvin ymmärrettäviä erittäin pitkäikäistä sukua olevalle miehelle, joka on vuosikymmeniä vaeltanut maita ja mantuja. Hän on erinomaisessa kunnossa, mies parhaassa iässä, vaikka vähäisemmät ihmiset olisivat jo kuolleet. Ulkoisestikin satavuotias númenorilaista sukua olevan voisi kuvitella nelissäkymmenissä olevaksi. Sota- ja erätaitojen opettelulle hän on omistanut koko elämänsä. Toki hän on ehtinyt hieman taruja ja parannustaitoa opetella, mutta onhan hänellä ollut aikaa. Ja silti vähemmän kuin Legolasilla.

Samoojien päällikköhän hän oli syntyjään, ja Gondorissa taisi saada kohtalaisesti sotilaita johdettaviksi, mutta tällainen tilanne on hänelle uusi. Samoojat olivat itsenäisiä, eikä vihollinen vielä ollut sillä seudulla ylivoimainen. Sotilaalliset toimet Gondorissa olivat ylhäältä käskettyjä, eikä hänellä ollut näin vaikeita päätöksiä kuin nyt. Johdettavana oli hyvin sekalainen joukko, jonka halut poikkesivat suuresti. Hänellä itselläänkään ei ollut selvää suuntaa kaikkein ratkaisevimmalla hetkellä. Keneltäkään ei voinut kysyä neuvoa, paitsi saattueelta, jossa ei ollut yhteistä mielipidettä. Edes hänen kaltaisellaan täydellisellä ihmisellä ei ollut ratkaisua.

Toisaalta hän oli samooja suorittamassa tehtävää, toisaalta kuninkaaksi pyrkivä päällikkö. Kuinka hän olisi päättänyt, jos asiat eivät olisi lähteneet hänen käsistään? Vai olisiko hän saanut mitään päätöstä aikaan?