Reality elikä tosi-tv

Danyan sanoi:
Miksi ne ylipäätänsä pitäis ottaa niin vakavasti?

Siksi, että jos antaa kaiken mennä lävitseen kritisoimatta ja miettimättä sitä, se vaikuttaa huomaamatta omiin ajatuksiin ja arvoihin. On parempi tehdä se tietoisesti kuin ottaa kaikki vastaan passiivisesti. No, en minä väitä, että tv-sarjoissa on kyse jostain maailmanlaajuisesta salaliitosta ihmisiä kohtaan, mutta kuitenkin.
 
Mortal Illusion sanoi:
Siksi, että jos antaa kaiken mennä lävitseen kritisoimatta ja miettimättä sitä, se vaikuttaa huomaamatta omiin ajatuksiin ja arvoihin. On parempi tehdä se tietoisesti kuin ottaa kaikki vastaan passiivisesti.

Jos niitä ei ota vakavasti, tuskin ne silloin omiin arvoihin ja ajatuksiinkaan vaikuttavat. Se, että ei ota vakavasti, ei välttämättä tarkoita sitä, että ottaisi kaiken vastaan passiivisesti. Vähän sama kuin jotkut saippuaoopperat: niilläkin on fanaattiset faninsa, joiden arvomaailmaa ohjelmat varmasti muuttavat enemmän kuin niiden, jotka katselevet vain huvinvuoksi ja näkevät koko jutun viihteenä.
 
Jos asenteisiin vaikuttavista tv-ohjelmista puhutaan, niin kärkipäätä pitävät piilokameraohjelmat. Niiden sanoma on selvä: älä ikinä auta tuntematonta (ja välillä tuttuakaan), sillä saatat joutua naurunalaiseksi. Jos joku makaa pitkin pituuttaan kadulla, kävele vain nopeasti ohi, koska luultavasti sinua yritetään huijata. Kiltteydestä rangaistaan.

Reality-sarjoissa tuntuu olevan pari linjaa. Jotkut keskittyvät ihmisten selviytymiseen ääriolosuhteissa ja pyrkivät herättämään myötätuntoa. Toiset niin ikään kuvaavat ääriolosuhteita, mutta vetoavat vahingoniloon. Täysosuman paikalle subbarille tullut Kaiken se kestää -sarja kuuluu jälkimmäisiin. Pahaa-aavistamaton tavallinen nuori rahanahne nainen laitetaan yksiin täyttä sikaa näyttelevän miehen kanssa "huijaa sukulaisesi ja ystäväsi uskomaan, että aiot naida tämän roikaleen ja saatte paljon rahaa"-konseptilla ja katsojat nauravat naisen jokaiselle epätoivonkyyneleelle. No, nauroin minäkin, mutta vain näyttelijän roolisuoritukselle. "Et halua tavata siskoani, kerran hän ajoi minua takaa kadulla lihaveitsen kanssa... joskus juon, isken naisia ja herätessäni ihmettelen että missä hitossa taas olen..."
 
Tosi-tv on ilmiönä ollut olemassa vasta 2000-luvun taitteesta alkaen. Sitä ennenkin on kuitenkin ollut tosi-tv-tyyppisiä ohjelmia kuten jossain äänestyksessä Suomen kaikkien aikojen huonoimmaksi ohjelmaksi valittu Heartmix, jossa joukko suomalaisnuoria maleksi Kaliforniassa tekemättä oikein mitään, eivätkä edesmenneen Moon-tv:n kummalliset festarihäröilytkään kauas tosi-tv:stä heittäneet.

Varhaisimpana tosi-tv:n muotona voitaneen pitää Piilokameraa. Varsinaisesti tosi-tv löi läpi mm. sellaisten sarjojen kuin Selviytyjät, American Idol, Big Brother, Maajussille morsian ja Temptation Island myötä. Tosi-tv:tä ja ei-tosi-tv:tä on kuitenkin monesti vaikea erottaa toisistaan. Yhtenä kysymyksenä lienee spontaanisti tuotetun ja käsikirjoitetun materiaalin suhde. Näistä on vaikea sanoa mitään, koska ne lienevät tuotannollisia salaisuuksia. Tiedossa on että esim. Selviytyjissä kohtauksia kuvataan jälkikäteen uudelleen, mutta ne ilmeisesti pohjautuvat jo tapahtuneisiin tilanteisiin.

Tosi-tv:n kiistanalaisimpiin puoliin kuuluu kilpailijoiden manipulointi. Kilpailijoille tuodaan eteen valintatilanteita, houkutuksia, lahjoja, rangaistuksia jne. jotka johtavat monissa ohjelmissa juonitteluihin ja/tai konfliktitilanteisiin.

Itse katson tosi-tv:tä valikoiden. Selviytyjiä olen seurannut vuodesta 2001 alkaen. Kilpailijoiden välillä aika kummallisten johtopäätösten ja vielä kummallisempien ratkaisujen seuraaminen on varsin viihdyttävää. Tällä hetkellä katson myös Voice of Finlandia. Yksi iso syy on iki-idolini Michael Monroe, mutta toki kiinnostaa myös nähdä millaisia taidonnäytteitä osallistujat esittävät. VoF:ssa on mukavaa se, että toisin kuin monessa muussa tosi-tv-pläjäyksessä, kilpailijoista pyritään oikeasti saamaan paras irti ja myös antamaan positiivista palautetta (vrt. Big Brother, jossa koko ajan halutaan osallistujien epäonnistuvan, jotta nämä voidaan vaikka laittaa viikoksi syömään hernekeittoa jos halutaan). Muutapa ei tällä hetkellä tule tällä saralla katsottua.

Temptation Island on mielestäni jo ajatuksen tasolla vastenmielinen. Laitetaan pariskuntia sinkkujen sekaan ja toivotaan että ne pettävät toisiaan. Tosin, jos joku menee tuollaiseen ohjelmaan, niin enpä nyt tiedä että mitä pitäisi ajatella. Huomionhakuisuus tulee ekana mieleen.

Seuraatko tosi-tv:tä vai inhoatko sitä syvästi? Mikä siinä kiehtoo/mikä tökkii? Katsotko vai kaihdatko?
 
Henkilökohtaisesti en kyllä ole ikinä rakastanut tositv-ohjelmia enkä juuri muutenkaan katso televisiota, mutta kolmisen vuotta sitten tuli oltua yhdessä.

Olin mukana suomen voice kidsin ensimmäisellä kaudella 12-vuotiaana, minkä muistan erittäin elävästi yhä. Voin kertoa, että kaikki on tehtyä, lavastettua ja epäaitoa. Ja erittäin dramatisoitua (minkä kaikki varmaan jo tiesittekin). Hyvänä esimerkkinä kuvaus jossa laulaja kävelee ovelle, jossa lukee "stage". Kyseinen pätkä kuvattiin kaksi päivää ennen varsinaisen jakson kuvauksia eikä tämä ovi johda lavalle päinkään. Toisaalta nämä erittäin jännittyneet pätkät siitä oudosta savuisesta huoneesta juuri ennen lavalle menoa ovat aitoja ja oikeita minkä voi ainakin minun ilmettäni katsomalla nopeasti päätellä. Ja ääni ratkaisee-jakso on oikeasti tosi kamala, varsinkin jos sattuu olemaan vikan jakson toiseksi viimeinen (esiintyjät näkyvät televisiossa aivan eri järjestyksessä, mikä on epäreilua, eikä kaikkia edes näytetä), mietin koko ajan että "jos Mira ottaa tämän laulajan en voi enää päästä natkoon koska kaikki paikat ovat jo menneet". Yksi kaverini oli samassa jaksossa minun kanssani ennen minua ja pääsi jatkoon. Minun paineeni kaksinkertaistuivat.

Ihmeekseni sain kuin sainkin sen viimeisen paikan jatkossa (säälikää viimeistä laulajaa, hänellä ei ollut mahdollisuuttakaan) ja kakkosvaiheessa tajusimme kavrini kanssa ennen kuvauksia että meidän on pakko olla samassa kolmintaistelussa, koska meille on annettu sama biisi. Nice. Biisit siis tiesimme etukäteen. Tiesin myös etukäteen etten tulisi selviämään pidemmälle, sillä tiimimme kolmas laulaja oli meitä paljon vanhempi ja taitavampi. Eipä siis tullut minään kauheana shokkina.

Kokemuksena tosi kiva, sain uusia kavereita ja kokemuksia ja sain nähdä Lenni-Kalle Taipaleen esittämässä pelleloikkia lavalta pianon ääreen ja pääsin Mira Luodin kanssa pallomereen. Jännitystaso 10000000%, en voi suositella yhtä heikkohermoisille kuin minä. Ei ole terveellistä. Pätkiä ei saa koskaan pois netistä, ne löytyvät nimelläni varmaan ikuisesti joten ei ainakaan lapsiaan kannata päästää, katuvat vielä. Ei vaan, antaa mennä, kadutaanhan sitä kuitenkin.

Okei nyt meni vähän omaelämänkerraksi mutta tämän kokemuksen jälkeen en ole sietänyt varsinkaan laulukilpailuja tv:ssä alkuunkaan. No thanks. Nyt kun tietää että siellä ei mikään ole aitoa.
 
Tehtäisiinkö miiteistä tosi-tv:tä? Tosin jos tuota ei saa tv:hen, vaan nettiin, on se kai tubettamista? Olisi vaan hienoa, kun saisi ottaa joka kohtauksen moneen kertaan kameran edessä ja välillä avautua kameralle tyyliin: "Mä siis hei niinku järkytyin ku kuulin, ettei Haltilla olekaan Helmin syvännettä legoina. Siis haloo, mitä v*ttua! Ja tota se Petri Tikka sitte ja sen pappishommat- dude, mä oon nevöhööd Jeesuksesta!".

Sen jälkeen kikkailtaisiin kamerakulmilla niin, että Pagba voi esiintyä Jaamarin poikana.
 
Tosi-tv:n ja perinteisten televisio-ohjelmien välisen rajan vetäminen on hankalaa esimerkiksi noiden laulukilpailujen kanssa. Onhan vaikka Tenavatähteä ja missikisoja ollut jo ennen kuin kukaan tiesi mistään "realityistä". Tietysti käsitteet syntyvät vasta paljon ilmiön jälkeen, ja varmasti kilpailutkin ovat muuttuneet enemmän tosi-tv:n suuntaan, mutta minulle silti oikeinta tosi-tv:tä ovat nämä Selviytyjät ja Big Brotherit. Nämä ovat sellaisia perinteisiä suuren budjetin ohjelmia, joissa seurataan kilpailijoita pitkän aikaa, kilpaillaan jostain erikoisesta ja käsitellään ihmissuhteita. Tosin, kun itse katsoin Selviytyjiä ja Suurta Seikkailua aikanaan, olin kiinnostunut lähinnä kilpailuista; ne ihmissuhdekohdat olivat tavattoman tylsiä. Ehkä siksi suosikikseni nousi Amazing Race, jota tuli katsottua aika pitkään, mutta nykyisin senkin seuraaminen on jäänyt.

Nuo vanhemmat ohjelmat on tehty, koska on keksitty kiinnostava ajatus, jota on sittemmin kopioitu erinäisellä menestyksellä loputtomasti. Kuitenkaan niissä ei kai lähtökohtaisesti ole pyritty tekemään ohjelmaa mahdollisimman halvalla. Sen sijaan nykyisin telkkarista tulee paljon halvalla tehtyä tosi-tv:tä, joka poikkeaa edellisistä. Yleensä niissä kuvataan tavallista elämää, jopa osittain ihmisten itsensä kuvaamana, jolloin tuotantoon tarvitaan vain yksi kuvaaja. Ei tarvitse järjestää kuvauspaikkoja, tehtäviä tai edes palkintoja. Riittää, että kuvataan jotain ja leikataan siitä ohjelma. Näissä ideana on kai tehdä ohjelmaa mahdollisemman halvalla.

Tosi-tv:n pahin vaihe on leikkaaminen, jossa voidaan yhdistellä asioita ja luoda uusia mielikuvia. Tätähän käytetään sekä luomaan kuvia voimakkaista riidoista että tiukoista kilpailutilanteista. Esimerkiksi juuri Amazing Racessa kilpailu näyttää usein hyvin tiukalta, mutta on mahdotonta tietää, myöhästyikö viimeinen pari kolme vai kolmekymmentä minuuttia. Pari vuotta sitten tuli katsottua Farmia, jossa oli ihan hauska idea kilpailusta vanhassa maalaistalossa. Tympi vain se, että ohjelma keskittyi liikaa riitelyyn, ja leikkausvaiheessa oli ilmeisesti pyritty vahvasti tuomaan henkilöistä esiin tietynlaisia piirteitä.

Tositelevisiossa on sama vika kuin "tositapahtumiin pohjautuvissa" elokuvissa, joissa pitäisi oikeasti lukea "löyhästi tositapahtumiin perustuvissa". Halutaan luoda enemmän draamaa kuin oikeassa elämässä, joten asioita liioitellaan.
 
Olin mukana suomen voice kidsin ensimmäisellä kaudella 12-vuotiaana,

Kiitos kun jaoit kokemuksesi. Mua kiinnostaa aina hirveästi se että miten näitä ohjelmia oikeasti tehdään, miten kuvaustilanteita järjestetään ja miten katsojaa "vedätetään". Toki, kun kyse on tv-viihteestä, niin katsojan kannalta lopputulos on se mikä ratkaisee. On ihan selvä, että kamerat eivät jossain Borneossa aina pysy mukana siinä mitä tapahtuu ja kohtauksia näytellään uusiksi.

Eräällä toisella foorumilla jota käyn silloin tällöin lueskelemassa (joskaan sinne en jaksa ikinä kirjoitella mitään) on käyty keskustelua uudelleen henkiin herätetystä Haluatko miljonääriksi -visasta, ja siellä on useampikin mukana ollut kertonut kokemuksiaan vanhoilta tuotantokausilta.

Kuten sanottu niin itse tulee aika harvoja tositelkkarijuttuja katsottua. Itseäni ei kuuna päivänä saisi ilmoittautumaan mihinkään tv-ohjelmaan (inhoan huomion keskipisteenä oloa, ja julkisuuskin voi etenkin nykypäivänä olla aika raakaa), mutta tunnen mm. yhden tyypin joka pyrki reilut kymmenen vuotta sitten Suomen Robinsoniin. Ei kuitenkaan ollut päässyt edes haastatteluihin asti. Jossain telkkarin muuttumisleikissäkin oli kerran yksi kaverini, ja sitten tuossa taannoin tulleessa We want moressa (jossa kasattiin jo telakalle jääneitä bändejä uudelleen) oli yksi vanha pelikaverini. Siinäpä mun julkkistutut :D
 
Nyt oli pakko palata tänne, kun tuli tänään katsottua Idolsia kavereitten kanssa, vaikka edelleen välttelen television laulukilpailuja. Totesin mm. että minusta on kovaa vauhtia tulossa seuraava Jone Nikula. Ylikasvaneen pehkonsa alta katkerasti, viiltävän rehellisesti ja joskus suoraan ilkeästi esityksiä kommentoiva yrmynaama. :grin: Tämän gröhm... avartavan kokemuksen jälkeen päätin pakottaa itseni katsomaan Voice kids-koelauluni vuodelta 2013. Järkytyin. Niinkuin aina. Mutta nykyään voin oikeasti katsoa sitä objektiivisemmasta näkökulmasta. Muistan, että itkin lavan takana vielä noin puoli minuuttia ennen sinne kävelemistä, mutta pidin itseni kasassa täsmälleen niin kauan, kuin piti. Yksi toinen juttu. Minä 12-vuotiaana, kauhuissaan olevana lapsena pystyin silti laulamaan niin täsmälleen oikein ja vireessä, että sen ei pitäisi olla mahdotonta yli 16-vuotiaille Idols-kilpailijoille, jotka ovat finaalissa! (Sori, Jone Nikula pääsi esille.)

Ylipäätään vaikuttaa siltä, että koko Idolsilta on riistetty kaikki luovuus. Joka ikisen esityksen joka askel on suunniteltu täsmälleen, jokainen ilme ja ele on istutettu laulajan päähän. Mikään ei oikein vaikuta aidolta. Jopa aitouden illuusion luomisessa on epäonnistuttu. Antti Tuisku myönsi oikein ääneen, että oikeastaan Idols ei ole mikään laulukilpailu vain enemmänkin persoonakilpailu. Minä kutsuisin sitä brändäyskilpailuksi. Kenestä saadaan paras tuote, se voittakoon. Ja nykyaikana voi aina korjata autotunella, jos aloittaa väärästä sävellajista, laulaa nuotin vierestä tai ei vain yksinkertaisesti osaa laulaa. Tämä sama ongelma vaivaa suurta osaa musiikkibisneksestä ja siksi alunperin vetäydyin laulaja-unelmistani hieman toisenlaiseen maailmaan, jossa laulutaitoa arvostetaan edelleen. Yllättävän suuri osa nykyajan "peruspoppia" kuuntelevista ihmisistä ei oikeasti edes tiedä, milloin joku osaa laulaa. Sitä brändiä rakastetaan enemmän, kuin musaa. Eikä ihme, musiikki kun on vähän turhan samanlaista lähes kaikilla "mainstream"-artisteilla. Arvostan suuresti ihmisiä, jotka pyrkivät rikkomaan tätä brändimusiikin kehää, tosin onhan sekin omanlaisensa brändi. [22]

Mutta. Epäonnistumiset kaikille suotakoon. Itse olen vallan surkea epäonnistuja ja näin ollen huono epäonnistumisen puolesta puhuja. Osaan pitää naamani täysin peruslukemilla, vaikka minulla ei olisi hajuakaan, mitä teen. Tämä taito on erittäin hyödyllinen. Muistan joulukonsertin, jossa soitin pianoalkusoittoon täysin puuta heinää pokka naamalla. Viime kahvilakeikalla unohdin yhteensä kolme eri sanaa yhdestä kappaleesta ja asettelin sinne muita sattumanvaraisia sanoja. Viime keväänä konsertissa tuli minulle harvinainen voicecrack erittäin erittäin huonolla hetkellä ja sen jälkeen oli tavattoman vaikeaa koota itsensä ja jatkaa, mutta mitä vaihtoehtoja siinä on? Nostan hattua tästä syystä tämän päivän Idols-esiintyjille. Ei ole helppoa tajuta, että mokasi pahasti ja jatkaa niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta ihminen joka ei tee virheitä, ei tee yleensä paljon muutakaan. [22]
 
Ylös