Nyt oli pakko palata tänne, kun tuli tänään katsottua Idolsia kavereitten kanssa, vaikka edelleen välttelen television laulukilpailuja. Totesin mm. että minusta on kovaa vauhtia tulossa seuraava Jone Nikula. Ylikasvaneen pehkonsa alta katkerasti, viiltävän rehellisesti ja joskus suoraan ilkeästi esityksiä kommentoiva yrmynaama.
Tämän gröhm... avartavan kokemuksen jälkeen päätin pakottaa itseni katsomaan Voice kids-koelauluni vuodelta 2013. Järkytyin. Niinkuin aina. Mutta nykyään voin oikeasti katsoa sitä objektiivisemmasta näkökulmasta. Muistan, että itkin lavan takana vielä noin puoli minuuttia ennen sinne kävelemistä, mutta pidin itseni kasassa täsmälleen niin kauan, kuin piti. Yksi toinen juttu. Minä 12-vuotiaana, kauhuissaan olevana lapsena pystyin silti laulamaan niin täsmälleen oikein ja vireessä, että sen ei pitäisi olla mahdotonta yli 16-vuotiaille Idols-kilpailijoille, jotka ovat finaalissa! (Sori, Jone Nikula pääsi esille.)
Ylipäätään vaikuttaa siltä, että koko Idolsilta on riistetty kaikki luovuus. Joka ikisen esityksen joka askel on suunniteltu täsmälleen, jokainen ilme ja ele on istutettu laulajan päähän. Mikään ei oikein vaikuta aidolta. Jopa aitouden illuusion luomisessa on epäonnistuttu. Antti Tuisku myönsi oikein ääneen, että oikeastaan Idols ei ole mikään laulukilpailu vain enemmänkin persoonakilpailu. Minä kutsuisin sitä brändäyskilpailuksi. Kenestä saadaan paras tuote, se voittakoon. Ja nykyaikana voi aina korjata autotunella, jos aloittaa väärästä sävellajista, laulaa nuotin vierestä tai ei vain yksinkertaisesti osaa laulaa. Tämä sama ongelma vaivaa suurta osaa musiikkibisneksestä ja siksi alunperin vetäydyin laulaja-unelmistani hieman toisenlaiseen maailmaan, jossa laulutaitoa arvostetaan edelleen. Yllättävän suuri osa nykyajan "peruspoppia" kuuntelevista ihmisistä ei oikeasti edes tiedä, milloin joku osaa laulaa. Sitä brändiä rakastetaan enemmän, kuin musaa. Eikä ihme, musiikki kun on vähän turhan samanlaista lähes kaikilla "mainstream"-artisteilla. Arvostan suuresti ihmisiä, jotka pyrkivät rikkomaan tätä brändimusiikin kehää, tosin onhan sekin omanlaisensa brändi.
Mutta. Epäonnistumiset kaikille suotakoon. Itse olen vallan surkea epäonnistuja ja näin ollen huono epäonnistumisen puolesta puhuja. Osaan pitää naamani täysin peruslukemilla, vaikka minulla ei olisi hajuakaan, mitä teen. Tämä taito on erittäin hyödyllinen. Muistan joulukonsertin, jossa soitin pianoalkusoittoon täysin puuta heinää pokka naamalla. Viime kahvilakeikalla unohdin yhteensä kolme eri sanaa yhdestä kappaleesta ja asettelin sinne muita sattumanvaraisia sanoja. Viime keväänä konsertissa tuli minulle harvinainen voicecrack erittäin erittäin huonolla hetkellä ja sen jälkeen oli tavattoman vaikeaa koota itsensä ja jatkaa, mutta mitä vaihtoehtoja siinä on? Nostan hattua tästä syystä tämän päivän Idols-esiintyjille. Ei ole helppoa tajuta, että mokasi pahasti ja jatkaa niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta ihminen joka ei tee virheitä, ei tee yleensä paljon muutakaan.