Tämä on tavallaan ihan tyhmä aihe surra, varsinkin, kun tämä on ennenaikaista ja spekulaatiota. Viimeisille päiville ominainen riehakkuus on sulanut epätietoisuuteen siitä, näenkö tämän hetken rakkaimpia ihmisiä enää muuten kuin kirjoituksissa ja lakkiaisissa. Ehkä tässä on mukana ahdistusta siitä, että ysin päättyessä, viimeisenä päivänä puhuin ihastukselleni ja silloiselle parhaalle kaverilleni viimeisen kerran. Sen päivän jälkeen hän katosi maan alle, enkä saanut enää yhteyttä. Samoin kävi myös ala-asteella, viimeinen päivä tuntuu todellakin olevan se viimeinen, sanan useissa merkityksissä. Ihan kuin kaikki juoksisivat kohti sitä hyppylautaa, ja jokainen lopulta putoaisi kuka minnekin kauas toisistaan.
Tässä ei sinänsä ole järkeä, olla näin henkisesti rikki vain siksi, että kaksi asiaa tapahtuu samana päivänä: lukio loppuu ja luen kirjan, jossa päähenkilö lopulta menettää henkeään lukuunottamatta kaiken. Kirja on kirjallisuusmentorini esikoinen, se on hyvä, todella hyvä, mutta viiltävän sininen. Sitä lukiessa saa haavoja itseensä. Hyvä kirja, mutta sen ei kuuluisi missään nimessä olla osa tämänkaltaisen päivän lukemistoa.
Joka tapauksessa yhtäkkiä kaiken hepulin ja vapaudenhuutelun jälkeen on ontto olo. Tässä se varsinainen lukiotyö oli, ei enää samojen ihmisten kanssa sekoilua tunneilla, ei hillittömässä kiireessä peruna suussa juoksemista koulun päästä päähän (joskus jäi ruokatunti vähän muun jalkoihin, jolloin syödä piti aika nopeasti samalla kuin juoksi jonnekin tärkeään). Tietenkin uusia samanlaisia hetkiä tulee, mutta nyt on vain ihan typerän surullinen olo.