Tökkii... - Kirjat, joita jostain syystä ei vain voi lukea

Olen viimeisen vuoden aikana innostunut kovasti lukemaan ja olenkin lukenut vaikka mitä ja kaikkea siltä väliltä. Minulla on tapana lukea kirjat loppuun, vaikka lukeminen tuntuisikin työläältä tai aihe ei muuten kiinnosta. Tähän mennessä Frans Kafkan novellikokoelma on yks niistä harvoista kirjoista jonka olen joutunut jättämään kesken. Tuossa se hyllyssä odottaa uutta tulemistaan tai vaihtoehtoisesti omistajalleen palauttamista. Kolmasosan kirjasta sain kahlattua läpi, mutta teksti on sen verran abstraktia ja vaikeaselkoista jopa minulle, joka pidän kovasti ns. kieroutuneista teksteistä, etten yksinkertaisesti kyennyt urakkaan. Voinpahan kuitenkin todeta, että olen tämänkin herran teksteillä itseäni sivistänyt.
 
Minulla on suuria ongelmia Tuntemattoman Sotilaan lukemisessa. Aloitin sen, mutta lopetin about neljäsosan jälkeen. Se vain tuntuu niin tylsältä. Ei sillä, se ei ole huono kirja. Kunnioitan kirjaa osana Suomen kirjallisuushistoriaa, mutta en pidä siitä lukunautintona. Suurin ongelma taitaa olla se juonen olemattomuus.
 
Ongelmia on Twilightin lukemisessa. Oon yrittäny lukea sitä, mutten pääse eteenpäin. Aloitin sen lukemisen asenteella, että haluan tutustua Meyerin vampyyri-hahmoihin ja saada selvää, mistä on lähtenyt kamala Twilight-kuume... Yhä painin sen kanssa, ei pysty ei kykene.
 
Minä sain kahlattua sentään ensimmäisen Twilightin läpi, mutta toinen annos sitä kirjallisilta ansioiltaan Neiti Etsivän tasolla liikkuvaa ja juoneltaan vielä yksitotisempaa tavaraa oli jo liikaa. Mutta tulipahan tutustuttua Bellaan ja Edwardiin, vaikken vieläkään ymmärrä, mihin se suunnaton fanihype perustuu. Kirja ei ollut minusta edes todella huono, se oli vain mitäänsanomaton, keskinkertainen nuortenkirja.

Kuolleet sielut puolestaan jäi kesken noin kymmenen sivun jälkeen, koska en kestänyt sen ankeaa maailmaa ja vastenmielistä päähenkilöä. Ei tee edes mieli yrittää uudelleen, vaikka viime kokeilusta on vuosia.
 
Minultakin Twilight jäi kesken heti alkuun, minulla on huono nolouden sietokyky ja Bellalle tuntui tapahtuvan koko ajan niin noloja juttuja että minun piti hyppiä niiden yli. Sitten Edward tuli mukaan kuvaan ja oli niin naurettava etten kestänyt lukea hänestäkään ja sitten huomasin ettei minulle jäänyt juuri mitään luettavaa.
 
Kuolleet sielut ei tökkinyt minua, mutta ei se kyllä lempikirjoihinikaan kuulu. Anna Kareninaa pääsin puoliväliin asti, jonne jämähdin ja Sota ja rauha ei edennyt edes puoliväliin asti. Twilight-sarjan ensimmäistä osaa luin ensimmäisen sivun ja lukeminen jäi siihen.

Pitää yrittää joku toinen kerta uudelleen...
 
Minulle taas Anna Karenina oli varsin leppoisa (vaikkakin pitkäkestoinen) lukukokemus. Samaa voisin oikeastaan sanoa Rikoksesta ja rangaistuksesta. Mutta: Karamazovin veljekset tökkii, ja pahasti. Sain luettua ehkä vähän päälle neljäsataa sivua, mutta sen jälkeen alkoi lukusisuni loppua. Kyllä minä sen vielä jossain vaiheessa loppuun luen, mutta tällä hetkellä sen sisältö tuntuu pursuavan vähän liikaa uskonnollisia aiheita. Rajansa kaikella...
 
Karamazovin veljeksistä olen tainnut täällä jo aiemmin mainita. Samasta syystä kuin Círdanilla lukeminen töksähti. Minulla näköjään jonnekin sivun 600 paikkeille, mikäli vuosia hyllyssä kirjan välissä ollut kirjanmerkki pitää kutinsa. Pitäisi ehkä joskus yrittää lukea loppuun. Isä Zosiman uskonnolliset jaarittelut veivät kyllä mehut. Tosin muistelen kyllä loikkineeni kirjan loppua kohti lukien sieltä täältä mielenkiitoisempia juttuja, mitä nyt mitään voi noin kahdenkymmenen vuoden jälkeen muistaa.

Topikin alkupäästä päätellen emme ole todellakaan ainoita, joilla tuo venäläisklassikko on jäänyt kesken.
 
Iso osa Dean Koontzin tuotannosta, etenkin uudemmista kirjoista. Harmittaa kun Koontz on mielestäni erittäin hyvä kirjoittaja ja onnistuu hyvin loihtimaan tunne-elämyksiä kuten pelkoa ja jännitystä ja sitten sellaisia ihania herttaisia hetkiä... mutta. Usein hänen kirjoistaan paistaa ihan hillitön asenteellisuus jotain hänen paheksumaansa ilmiötä kohtaan. Se on nipinnapin siedettävää silloin harvoin kun satun olemaan hänen kanssaan samoilla linjoilla, mutta yksipuoleinen olkinukkeilu nyt on vain aina typerää ja tarinat toimisivat ihan yhtä hyvin ilman hahmojen pitkiä yksinpuheluita siitä, miten Hirveän ja Ehdottoman Pahaa ilmiö x on. Ateismi on pahaa, väärät uskonnot (= muut kuin kristinusko) ovat pahoja, hedonismi on pahaa (vaikka monet hänen päähenkilöistään ovat erittäin hedonisteja, mutta Koontzin maailmassa sana tarkoittaa nautinnon asettamista kaiken muun edelle), tiede on pahaa paitsi silloin kun se on hyvää, nuorten aikuisten synkeät alakulttuurit ovat erityisen pahoja...

Ja kaikista pahimpia ovat Koontzin pahikset. Muuten hän luo mielenkiintoisia hahmoja, mutta pahiksissa hän käyttää kerta toisensa jälkeen samaa kaavaa: nautinnonhaluinen ja lapsellinen psykopaatti jolle on oikein lapioitu kaikki kuviteltavissa olevat inhottavat piirteet. Koontzille tuntuu olevan ihan äärimmäisen tärkeää ettei kukaan voisi ikinä tykätä hänen pahiksistaan, eivät edes kaltaiseni tyypit jotka normaalisti fanitamme fiktiopahiksia. Tämä syö minulta tarinasta tosi paljon nautintoa, kun en pysty millään tasolla samaistumaan vastapuoleen.

Koontz siis tökkii, mutta syistä jotka liittyvät henkilökohtaisiin mieltymyksiini. Silti hän on ihan perhanan hyvä kirjoittaja, ja voin suositella kaikille jännityksestä pitäville jotka eivät tunnista itseään ranttauksestani. Ja oikestaan voisin jossain toisessa ketjussa mainostaa joitakin hänen kirjojaan jotka eivät edes ärsyttäneet mutta tämä postaus alkaa nyt mennä ihan asiattoman positiiviseksi. :D
 
Vaikka luen paljon dekkareita, niin Karin Slaughterin tekeleet jätän väliin. Yhden kirjan olen lukenut kokonaan ja toisen puoleen väliin, kunnes havahduin kysymään itseltäni että miksi mä luen tätä? Toki dekkareihin kuuluvat murhat, tapot ja väkivalta, mutta Slaughterilla väkivalta ja erityisesti raakuuden kuvailu tuntuu välillä itsetarkoitukselta. En suurestikaan halua lukea yksityiskohtaista kuvausta esim. siitä miten joku ensin naulataan käsistään ja jaloistaan lattiaan ja sitten raiskataan. (Ja miten sattuikaan että rikoskirjailijan nimi on Slaughter? Siis oikeesti?)

Välillä tuntuu muutenkin siltä, että dekkarikirjailijat oikein kilpailevat siitä, kuka keksii älyttömimmän tahi inhottavimman tavan saada ihmisen hengiltä. Siinä mielessä vanhat kunnon Marple ja Poirot vetävät kyllä pisteet kotiin. Pyssy, veitsi tai myrkky, ja verta vähän tai ei ollenkaan :grin:
 
Minulla on ongelma rikoksen ja rangaistuksen kanssa. Olen aloittanut sen alusta vaikka kuinka monta kertaa, mutta en vain pääse puoltaväliä edemmäs. En tiedä, mikä siinä kirjassa tökkii, mutta sitä en vain pysty lukemaan. Kirjan henkilöt ovat vain jotenkin niin epäaitoja, että se menee jo vähän yli. Sitä jatkuvaa "voi ei, mitä hirveää minä nyt taas olen tehnyt!!?" kieltä ei vain jaksa noin viittäsataa sivua. Muutaman sivun kyllä jaksaa lukea sitä säälittävää voivottelua, mutta kokonainen romaani siitä on ihan liikaa.Se on yksi niistä harvoista kirjoista, joita en vain jaksa lukea loppuun. (Lehteen kirjoitettavat kirja-arvostelut ovat eri asia, vaikka arvosteltavat kirjat ovatkin paljon surkeampia kuin rikos ja rangaistus. Syynä niiden lukemisessa yksinkertaisesti se, että jokaisesta julkaistusta arvostelusta saa rahaa..;))
 
Karamazovin veljekset tökkii, ja pahasti.
Karamazovin veljeksistä olen tainnut täällä jo aiemmin mainita. Samasta syystä kuin Círdanilla lukeminen töksähti. Minulla näköjään jonnekin sivun 600 paikkeille, mikäli vuosia hyllyssä kirjan välissä ollut kirjanmerkki pitää kutinsa.
Tässä otteet vain viimeiseltä sivulta, mutta pikakelauksella Karamazovin veljekset on mainitut monta kertaa tässä topikissa, ja olen ainakin yhden Dostojevskistä pitävän IRL-tutun sanoneen, että tämä oli se kirja, jota ei vain saanut luettua loppuun.
Minulla on ollut se vuoden kesken. Pidän siitä ihan kohtalaisesti, eikä se töki kovin pahasti, mutta riittävästi, jotta se on ollut yli vuoden kesken (jukra, yliopiston kirjaston kirjoja voi uusia tosi monta kertaa) ja yli puoli vuotta kirjanmerkki on ollut noin puolessa välissä. En oikein hahmota, mikä on ongelma, koska kuitenkaan en pidä sitä erityisen epämiellyttävänä lukukokemuksena. Pitäisikö antaa olla, koska luultavasti olen unohtanut jo kaiken alusta, vai vieläkö jatkaisin sinnikkäästi loppuun?

Mutta syy siihen, miksi kaivoin tämän topikin esiin, oli Salla Simukan Lumikki-trilogian ensimmäinen osa Punainen kuin veri. Aloitin äänikirjan muutama päivä sitten. Odotin siltä aika paljon, koska sarjaa on hehkutettu.
Mutta voi murhe, jo ensimmäisessä luvussa alkoi tökkiä. Tökki niin pahasti, että meinasi tulla kuuntelemisestä epämukava ja ikävä olo. Vähän niin kuin jossain leijuisi koko ajan vähän epämiellyttävä haju. Ei niin epämiellyttävä ettei sitä sietäisi tai alkaisi oikeasti etoa, vaan välillä on pakko nyrpistää nenää mutta kuitenkin voisi jatkaa elämää esittäen, ettei huomaa mitään.

Luulen, että vika oli nimenomaan päähenkilössä – haju lähti varmaankin hänestä. En pitänyt hänestä yhtään. En pitänyt siitä, kun kerronta oli hänen päässään. Kuva, joka hänestä välittyi, ei liikuttanut minua eikä kiinnostanut edes tavalla, jolla monet todella epäsamastuttavat hahmot voivat kiinnostaa. Ikään kuin jokin melko lattea ja itsekeskeinen olisi yritetty muotoilla kiehtovaksi paketiksi, joka onnistuu toimimaan aina niin näppärän taidokkaasti. Ja ehkä vähän liikaa sellaista "mikä ei tapa, vahvistaa" -mentaliteettia? Jotenkin kuitenkin aavistan, että monet pitävät hänestä, koska hän vaikuttaa itsenäiseltä ja kykenevältä, mutta alla kytee kuitenkin haavoja.

Toki voi olla, että olen myös ehtinyt etääntymään lukiolaisen mielenmaailmasta ja arjesta, ja siksi hahmoista ylipäätään oli niin vaikea kiinnostua...

Nyt sitten noin puolivälissä kävin palauttamassa äänikirjan takaisin kirjastoon. Arvostan Simukkaa kirjailijana ja nimenomaan nuortenkirjailijana ja toivon sarjalle menestystä, mutta en kerta kaikkiaan pysty jatkamaan sitä itse yhtään pidemmälle.
 
Minulla on ongelma rikoksen ja rangaistuksen kanssa.

Yhdyn tähän näkemykseen täydestä sydämestäni. Meidän vain oli lukiossa pakko lukea kyseinen opus läpi, joten väkisin sen sitten kahlasin. Ymmärrän teoksen klassikkoaseman täysin, koska onhan sen tarina hyvin rakennettu ja kokoon kirjoitettu. Se vain on niin kertakaikkisen ja perinjuurisen synkkä ja ankea, että sen lukeminen oli todella ahdistavaa ja inhottavaa. En ylipäätään viihdy venäläisten klassikoiden parissa, ja Anna Karenina on niistä ainoa, jonka olen lukenut ihan vapaaehtoisesti. Kuolleita sieluja kokeilin, mutta päähenkilö oli niin ällön vastenmielinen, etten päässyt alkua pidemmälle.
 
Linnunradan käsikirja liftareille. Jaksoin ihan hyvin ensimmäisen osan ja sitä oli sujuvan leppoisa lukea. Mutta kakkoskirjan alussa lukeminen pysähtyi kuin seinään. Epäilen sen johtuneen siitä, että mielestäni tarinan kuljetus ei ole erityisen taitavaa ja sarjaa alkuun kannattelevasta huumorista alkoi mitta täyttyä.
 
Minähän olen lukunarkomaani ja luen hyvinkin erityyppistä kirjallisuutta mielelläni. En myöskään mielelläni lopeta kirjaa koskaan kesken jos sen olen aloittanut vaan yritän aina pinnistellä loppuun. Mutta on minunkin kohdalleni sattunut tapauksia, jolloin lukeminen on ollut yhtä "wheel of pain":in pyörittämistä. Tässä joitakin esimerkkejä scifi- ja fantasiakirjallisuuden parista:

Jo mainittu "Linnunradan käsikirja liftareille" -sarja. Kahlasin sen kyllä lukioiässä läpi mutta ei se huumori uponnut minuun oikein mitenkään päin. Kun sarjaa on niin paljon ylistetty niin joskus mietin, että olisiko suomennos tähän vaikuttanut?

Harry Potterit lopetin ensimmäiseen kirjaan. Ei iskenyt, ei sitten yhtään.

Pratchett:in kirjoihin minulla on jakomielinen suhde. Joistakin pidän todella paljon kun taas jotkut toiset tuntuvat aivan hirvittävän tylsiltä. Ensiksi mainittuihin kuuluvat vaikkapa Guards-sarja kun taas jälkimmäisiin esim. jo mainittu Mort, Pyramidit ja Elävät kuvat. Ja tämä "jakaantuminen" sijoittuu tasaisesti miehen tuotantoon, ei esimerkiksi vain alku- tai loppupään teoksiin.

Eddingsejä kahlasin läpi Belgarionit ja Malloreat mutta sitten se "tiiliskivi" vuodessa ilmestymistahti riitti. Taisi olla Eleniumin taru, joka sitten antoi yliannostuksen Eddingsiä enkä ole enää sen jälkeen ko. miehen teoksiin koskenut.

Monen kirjan kohdalla olen ainakin itse huomannut, että nuorena/kouluikäisenä ei vain tajunnut tai jaksanut kiinnostua sen aiheesta. Varsinkin kouluiässä saa helposti inhon moneen klassikkoon, koska se lukeminen tuntuu koulutyöltä/pakkolukemiselta. Esimerkiksi jo täälläkin jo monesti mainittu Seitsemän veljestä on mielestäni sellainen, että sitä kannattaa kokeilla vähän vanhemmalla iällä. Itse ainakin nautin nykyään ko. tarinasta ja Kiven tarinankerronnasta.

Ja oli muuten minullekin Silmarillion ensimmäisellä lukukerralla aika vaikeaa luettavaa. Se lienee muuten aika yleinen kokemus, joten ei kannata antaa perään heti alkuun. Silma on sellainen kirja, että se paranee paranemistaan useamman lukukerran myötä. Suosittelen myös joskus lukemaan SIlmarillionin siten, että pitää sen karttaa toisessa kädessä, jolloin aina paikannimen tullessa vastaan etsii sen kartalta. Lukukokemus vähän katkeilee mutta valtakunnat ja eri paikannimet ja niiden sijainnit aukeavat ihan eri tavalla. Ainakin luku "Beleriandin valtakunnat" kannattaa joskus lukaista näin.
 
Edellä mainituista minulle on jäänyt kesken ainakin Ajan pyörä ja Täällä pohjantähden alla… jälkimmäiselle ajattelin antaa vielä joskus mahdollisuuden (siitä on monta vuotta kun se jäi kesken) mutta Ajan pyörän luulen saavan jäädä pyörimään muiden ilona. Pratchetteista pidin jonkin aikaa, mutta sitten ne alkoivat tuntua liian samanlaisilta, ja joku kirja taitaa olla vieläkin aloittamattomana kirjahyllyssäni. Ehkä Pratchetteista kannattaa valita muutama kirja tai trilogia sen mukaan mitkä aiheet kiinnostavat eniten?

Ymmärrettävästi täällä on mainittu lähinnä romaaneja, joten ehkä tätä ei lasketa: Snorrin proosa-Eddan viimeinen osa (Hattatal) on ollut vuosikausia kesken. Mutta tämä viimeinen osa onkin "oppikirja" viikinkien runomittoihin, ja siitä on (käännöksenä toki) aika vaikea saada selvää, enkä nyt ehkä haluakaan opetella niiden runomittojen yksityiskohtia kovin tarkkaan… (Runo-Eddasta sen sijaan pidän paljonkin, ja muistaakseni myös proosa-Eddan alkupuolesta.)
 
Kas niin. Muutama vuosi myöhemmin, Rikos ja rangaistus komeilee lempikirjalistan top kympissä. Sellaista se elämä välillä on, jännää..[22]
Takaisin aiheeseen. Alastalon salissa ei suju. Ei kerrassaan suju. Hermot menevät kappaleiksi viimeistään piippukohdassa. Odotan innolla sitä kun minun on kahlattava se läpi pakolla koska kirjallisuuden opiskelu.
 
Miellän itseni Pratchett-faniksi, mutta kyllä minunkin on vaikeaa lukea uudelleen joitain Discworld-kirjoja kun taas joidenkin muiden pariin palaan yhä uudelleen. Ihka ensimmäinen lukemani, Sourcery, jäi melkein kesken kehnoutensa vuoksi, mutta onneksi sain luettua sen loppuun saakka. Karkeasti jaotellen en tykkää yhdestäkään Rincewind-tarinasta, mutta rakastan Night Watch - tarinoita. Ihan ensimmäiset ja viimeiset Discworldit ovat huonoja. Alussa Pratchett harjoitteli ja lopussa sairasti Alzheimerin tautia. Uudelle lukijalle suosittelen Guards! Guards! -kirjasta aloittamista ja nimenomaan englanniksi. Liikaa kielellisiä vitsejä katoaa käännettäessä. Kulttuurisia vitsejä tajuaa lukukertojen välissä yleissivistyksen karttuessa.

Koraani on edelleen kesken.
 
Ajan pyörän luulen saavan jäädä pyörimään muiden ilona.
Alastalon salissa ei suju. Ei kerrassaan suju. Hermot menevät kappaleiksi viimeistään piippukohdassa.
Minä pidin kovasti molemmista. :D Ajan pyörä -sarjan puolivälissä oli aika tukalia kirjoja, myönnetään, mutta ei se kovin tiukkaa tehnyt. Viimeiset kirjat lopulta räjäyttivät potin. Ja Alastalosta pidin kovasti! Luin sen muistaakseni noin reilussa viikossa (johon sisältyi yksi syysmiitti), koska
kirjallisuuden opiskelu.
Lukupiirissä muilla kurssilaisilla oli selvästi enemmän vaikeuksia, kaikki eivät lukeneet sitä edes kokonaan. Minusta siinä oli jotain hypnoottista.

Edit: @Sidhiel, kirjallisuuden opinnoista on mahdollista selvitä lukematta Alastalon salia, eikä se ole edes hankalaa.
 
Minulla ei tökkinyt ollenkaan tuo Karamazovin veljekset ja sama juttu tuon Linnunradan käsikirja liftareille kanssa - ovat muuten täysin erilaisia kirjoja, ikään kuin kukaan ei sitä jo tiennyt xD Tämä jälkimmäinen on täynnä absurdeja juttuja, mutta olen muutenkin sellainen lukija, että mietin mistä lähtökohdasta kirja on kirjoitettu ja sijoitan tarinan siihen - liftarissa se on onnistunut erinomaisesti ja tunsin löytäneeni sen vinksahtaneen maailman mihin ne kaikki jutut sopii, kuin nenä päähän. Minulla tökkii dekkarit siinä määrin, että olen tähän mennessä saanut luettua vain yhden, niin sanottuun kauhukirjallisuuteen en myöskään ole ihastunut vaikka olen minä Kingiä vähän lukenut. Viimeksi on maistunut scifi ja sellaiset avaruusooppera-tyyppiset viritelmät, joista kyllä näkee miten ne yleisinhimilliset teemat ovat vain puettu erilaiseen asuun, vaikkapa siten, että asioiden mittakaavat ovat yli tuhat kertaisia mitä ne meillä täällä ovat.
 
Ylös