Kello on neljä yöllä New Yorkissa, eilinen päiväni oli 23h pitkä, en ole syönyt yli 14 tuntiin mitään ja juominenkin on vähän huonoissa kannattimissa. Lisäksi heräsin nyt, noin neljän tunnin yöunien jälkeen, koska sydämeni hakkaa ja päässä pyörii. Heräsin ajatukseen: se oli unta. Ja unelta se tuntuikin alusta loppuun asti. Parhaalta unelta, minkä olen ikinä nähnyt. Käveleminen teatterille, jonka kaikissa kylteissä lukee "Anastasia". Istuminen toiseen riviin paikkaan, joka on varmasti koko teatterin paras (näin ajattelevat varmaan kaikki muutkin omastaan). Kurkisteleminen orchestra pitiin ja käsien tärinä odotuksesta. Siellä oli tuhat ihmistä viettämässä tavallista tiistai-iltaa sivistyneesti musiikkiteatterin parissa. Ja sitten minä hymyilemässä korvasta korvaan niin, että ohikulkijat kääntyivät katsomaan. Kello oli suomen aikaa kolme yöllä. En olisi voinut olla enempää hereillä. Ja sitten se alkoi.
Se oli kivuliasta, katkeransuloista rakkautta. Katsella upeita lavasteita, pukuja, valoja ja mielettömän taitavia näyttelijöitä, kuunnella täydellistä musiikkia, uskomattomia laulajia. Ja inspiroitua siitä. Ja tuntea sen palon sydämmessäni ja samalla ymmärtää, että tuo kaikki on minulle yhtä kaukana kuin kuu taivaalla. Joku sinnekkin joskus pääsee, mutta se vaatii taitoa, harjoittelua ja tuuria eikä kukaan suomalainen ole koskaan tainnut edes yrittää tosissaan.
Kaikki näyttelijät olivat mahtavia, mutta Anastasian näyttelijä Christy Altomare... en tiedä, miten moisella intesiteetillä näytteleminen on mahdollista, en ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Olin niin lähellä lavaa, näin jokaisen ilmeen värähdyksenkin. Kylmät väreet juoksivat jokena alas selkääni kaikkien hänen soolojensa kohdalla. Hänen silmissään näin sen palon ja rakkauden. Häntä oli upea katsella. En voi sanoin kuvailla sitä.
Ja sen sanoinkin hänelle esityksen jälkeen stage doorilla, missä jotenkin kuitenkin pääsin eturiviin. Ja sen jälkeen aloin itkeä. Tietysti. Ja sitten Christy halasi minua. Ja sitten itkin vähän lisää. Ja sitten Christy halasi minua uudestaan. Ja puhuin hänen kanssaan. Paljon, verrattuna muihin. Stage doorilla oli varmaan sata ihmistä. Kerroin hänelle, että tämä oli elämäni paras ilta. Muistan jokaisen asian, mitä Christy sanoi minulle, ne ovat tulikirjaimilla painetut aivoihini, mutta tarkimmin muistan tämän "you're such a light, thank you so much".
Unohdin myös pyytää kuvaa kaikessa siinä hässäkässä, mutta Christy kysyi halusinko kuvankin. Kuva on ihan kamala minun osaltani, mutta se on kohta jokaisessa eri somessani. Ja nimikirjoituksilla varustettu Playbillini on arvokkain omaisuuteni.
Olen myös ylpeä itsestäni, sillä en pyörtynyt, vaikka lähellä oli, en änkyttänyt, uskalsin oikeasti puhua kaikille näyttelijöille, jotka tapasin ja opin jälleen kerran, mitä olisin menettänyt, jos olisin antanut pelon voittaa.