Isilmírë
Kuukivi
Kirjan ensimmäinen luku esittelee aluksi hoppelit/hobitit, heidän elämäntapansa ja erityisesti päähenkilö Kalpa Kassisen/Bilbo Reppulin viihtyisine asuntoineen. Sitten tutustutaan Gandalfiin ja siihen vähään, mitä Kalpa/Bilbo tietää hänen toimistaan - mikä sekin on toki kylliksi saattamaan hänet niin kiihdyksiin Gandalfin tavatessaan, että tulee kutsuneeksi tämän teelle, vaikka kieltäytyykin ehdottomasti Gandalfin tarjoamasta seikkailusta.
Seuraavana päivänä teelle ilmestyykin ei vain Gandalf, vaan myös lauma kääpiöitä, ja Kalpa/Bilbo joutuu paitsi järjestämään mahtavan kestityksen ja vielä yösijankin kutsumattomille vierailleen myös yrittämään parhaansa mukaan tehdä selväksi, ettei todellakaan ole lähdössä seikkailemaan heidän kanssaan siitä huolimatta, että heidän tarinansa, laulunsa ja karttansa kiehtovat hänen mieltään. Lukijakin saa Kalvan/Bilbon kanssa tietää, mistä tulevassa seikkailussa on kyse, kun tarina kääpiövaltakunnan menetyksestä, sen nykytila ja suunnitelma sen takaisin saamiseksi käydään läpi kääpiöiden ja Gandalfin toimesta.
Vaikka Kukkula, jossa Kalpa/Bilbo asuu, onkin osa Tolkienin fantasiamaailmaa siinä missä kääpiökaivannot ja lohikäärmeetkin, se kuitenkin on se osa, joka eniten muistuttaa meidän arkipäiväistä, taiatonta maailmaamme. Ensimmäinen luku onkin käytännössä kertomus siitä, miten fantasiamaailma äkkiä tunkeutuu tavalliseen, turvallisen tylsään arkeen laittaen kaiken mullin mallin ja tarjoten yhdelle tuiki tavalliselle henkilölle tilaisuuden satumaiseen joskin myös vaaralliseen seikkailuun.
Hobittia ja Lohikäärmevuorta rinnakkain lukiessa on suomentajien kirjoitustavan erilaisuus hyvin selvä. Siinä missä Pitkänen kirjoittaa rönsyillen ja sanoilla leikitellen, Juva ilmaisee asiat hyvin kompaktisti muutamilla hyvin valituilla sanoilla. Myös suomennosten lähtökohtien erilaisuus on selkeästi nähtävillä: kun Pitkänen on kääntänyt varsin vapaalla tyylillä vähän tunnetun brittiläisen lastenkirjan, Juva on suomentanut erittäin tunnetun fantasian suurklassikon esinäytöksen, jonka itse kääntämänsä “jatko-osan” kanssa hän on yrittänyt sovittaa sen yhteen mahdollisimman saumattomasti. Tämä näkyy erityisesti nimissä, jotka Pitkänen on huoletta kääntänyt mielensä mukaan, Juva taas jättänyt pitkälti alkuperäiseen, Tarussakin noudatettuun asuun. Kumpikin on tehnyt hyvää ja laadukasta työtä, mutta koska näkökulmat ovat niin erilaiset, myös kerronnan tyyli ja sen myötä kirjojen tunnelma ovat väkisinkin vähän erilaiset. Kumpikin on myös tehnyt - todennäköisesti huomaamattaan - erilaisia pieniä muutoksia tekstiin. Pitkänen esimerkiksi väittää Kalvan oven keskellä olevan messinkikolkuttimen, vaikka alkuteos ja Juva ovat yhtä mieltä siitä, että kyseessä on ovennuppi, ja Juva taas laittaa Gandalfin istumaan ja nojaamaan sauvaansa Bilbon yrittäessä hätistää häntä pois, kun alkuteos ja Pitkänen antavat hänen seistä. Hupaisaa on, miten eri mieltä kääntäjät ovat olleet siitä, missä kohtaa alkutekstiä teititellään ja missä sinutellaan: siinä missä Pitkäsen Gandalf tyynesti sinuttelee Kalpaa alusta asti, Juvan Gandalf siirtyy teitittelystä sinutteluun vasta ilmoittaessaan tuntevansa Bilbon nimeltä. Juvan Bilbo puolestaan siirtyy samalla myös sinuttelemaan, kun taas Pitkäsen Kalpa jatkaa kohteliasta teitittelyä.
Lohikäärmevuoressa ei erikseen mainita runojen suomentajaa, mutta nekin on käännetty selkeästi vapaammalla - ja minun mielestäni hauskemmalla - tavalla. Pekkasen käännökset ovat todella taidokkaita ja liittävät Hobitin runot kauniisti Tarun tyylimaailmaan, mutta Lohikäärmevuoren runoissa on napakampi rytmi ja niissä käytetty sanasto on mielikuvituksekkaampaa. Pekkanen tuntuu kirjoittavan säkeensä vähän pidemmiksi mahduttaakseen niihin kaiken oleellisen, kun taas Lohikäärmevuoressa mennään kompaktimman kaavan mukaan enemmän taiteellisia vapauksia ottaen. Hyvä esimerkki on ensimmäinen säkeistö kääpiöiden kansansa muinaista kotia muistelevasta laulusta. Ensimmäinen on Pekkasen, toinen Lohikäärmevuoresta löytyvä versio:
Yli sumuisten kylmien vuorien noiden,
syvyyksiin ikiluolien, onkaloiden
matka jatkua saa, ennen kuin sarastaa
luokse lumotun kullan kammioiden.
Jää usvavuoret kylmät taa,
loukkoihin, tyrmiin vaeltaa
toimemme on edellä koiton,
kun etsimme tenhokultaa.
Seuraavana päivänä teelle ilmestyykin ei vain Gandalf, vaan myös lauma kääpiöitä, ja Kalpa/Bilbo joutuu paitsi järjestämään mahtavan kestityksen ja vielä yösijankin kutsumattomille vierailleen myös yrittämään parhaansa mukaan tehdä selväksi, ettei todellakaan ole lähdössä seikkailemaan heidän kanssaan siitä huolimatta, että heidän tarinansa, laulunsa ja karttansa kiehtovat hänen mieltään. Lukijakin saa Kalvan/Bilbon kanssa tietää, mistä tulevassa seikkailussa on kyse, kun tarina kääpiövaltakunnan menetyksestä, sen nykytila ja suunnitelma sen takaisin saamiseksi käydään läpi kääpiöiden ja Gandalfin toimesta.
Vaikka Kukkula, jossa Kalpa/Bilbo asuu, onkin osa Tolkienin fantasiamaailmaa siinä missä kääpiökaivannot ja lohikäärmeetkin, se kuitenkin on se osa, joka eniten muistuttaa meidän arkipäiväistä, taiatonta maailmaamme. Ensimmäinen luku onkin käytännössä kertomus siitä, miten fantasiamaailma äkkiä tunkeutuu tavalliseen, turvallisen tylsään arkeen laittaen kaiken mullin mallin ja tarjoten yhdelle tuiki tavalliselle henkilölle tilaisuuden satumaiseen joskin myös vaaralliseen seikkailuun.
Hobittia ja Lohikäärmevuorta rinnakkain lukiessa on suomentajien kirjoitustavan erilaisuus hyvin selvä. Siinä missä Pitkänen kirjoittaa rönsyillen ja sanoilla leikitellen, Juva ilmaisee asiat hyvin kompaktisti muutamilla hyvin valituilla sanoilla. Myös suomennosten lähtökohtien erilaisuus on selkeästi nähtävillä: kun Pitkänen on kääntänyt varsin vapaalla tyylillä vähän tunnetun brittiläisen lastenkirjan, Juva on suomentanut erittäin tunnetun fantasian suurklassikon esinäytöksen, jonka itse kääntämänsä “jatko-osan” kanssa hän on yrittänyt sovittaa sen yhteen mahdollisimman saumattomasti. Tämä näkyy erityisesti nimissä, jotka Pitkänen on huoletta kääntänyt mielensä mukaan, Juva taas jättänyt pitkälti alkuperäiseen, Tarussakin noudatettuun asuun. Kumpikin on tehnyt hyvää ja laadukasta työtä, mutta koska näkökulmat ovat niin erilaiset, myös kerronnan tyyli ja sen myötä kirjojen tunnelma ovat väkisinkin vähän erilaiset. Kumpikin on myös tehnyt - todennäköisesti huomaamattaan - erilaisia pieniä muutoksia tekstiin. Pitkänen esimerkiksi väittää Kalvan oven keskellä olevan messinkikolkuttimen, vaikka alkuteos ja Juva ovat yhtä mieltä siitä, että kyseessä on ovennuppi, ja Juva taas laittaa Gandalfin istumaan ja nojaamaan sauvaansa Bilbon yrittäessä hätistää häntä pois, kun alkuteos ja Pitkänen antavat hänen seistä. Hupaisaa on, miten eri mieltä kääntäjät ovat olleet siitä, missä kohtaa alkutekstiä teititellään ja missä sinutellaan: siinä missä Pitkäsen Gandalf tyynesti sinuttelee Kalpaa alusta asti, Juvan Gandalf siirtyy teitittelystä sinutteluun vasta ilmoittaessaan tuntevansa Bilbon nimeltä. Juvan Bilbo puolestaan siirtyy samalla myös sinuttelemaan, kun taas Pitkäsen Kalpa jatkaa kohteliasta teitittelyä.
Lohikäärmevuoressa ei erikseen mainita runojen suomentajaa, mutta nekin on käännetty selkeästi vapaammalla - ja minun mielestäni hauskemmalla - tavalla. Pekkasen käännökset ovat todella taidokkaita ja liittävät Hobitin runot kauniisti Tarun tyylimaailmaan, mutta Lohikäärmevuoren runoissa on napakampi rytmi ja niissä käytetty sanasto on mielikuvituksekkaampaa. Pekkanen tuntuu kirjoittavan säkeensä vähän pidemmiksi mahduttaakseen niihin kaiken oleellisen, kun taas Lohikäärmevuoressa mennään kompaktimman kaavan mukaan enemmän taiteellisia vapauksia ottaen. Hyvä esimerkki on ensimmäinen säkeistö kääpiöiden kansansa muinaista kotia muistelevasta laulusta. Ensimmäinen on Pekkasen, toinen Lohikäärmevuoresta löytyvä versio:
Yli sumuisten kylmien vuorien noiden,
syvyyksiin ikiluolien, onkaloiden
matka jatkua saa, ennen kuin sarastaa
luokse lumotun kullan kammioiden.
Jää usvavuoret kylmät taa,
loukkoihin, tyrmiin vaeltaa
toimemme on edellä koiton,
kun etsimme tenhokultaa.
Last edited:
Pallogolf muuten asusti joukkoineen Julmavuorella.
