Tökkii... - Kirjat, joita jostain syystä ei vain voi lukea

Itselläni Dracula jäi siinä vaiheessa kesken, kun teoksessa siirryttiin päähenkilön vaimon kirjeisiin tämän ystävättärelle. Ei Dracula muutenkaan oikein napannut päiväkirjatyylisenä. Muutenkaan en liiemmin välitä kauhusta ja vastaavista kirjallisuustyypeistä. (En itseasiassa lue fantasiaakaan, paitsi Tarua)
 
Maailmankirjallisuuden klassikot. Siis ne kirjat, jotka jokaisen tulee tuntea.
http://www.kirjojentakana.fi/100-kirjaa-jotka-tulee-lukea-ennen-kuolemaasi

Tuota listaa lukiessani totesin, että mulla on jäänyt noista kirjoista kesken varmaan joku 20%. Syy: liian tylsiä. Miksi hitossa mun pitäisi "sivistyksen nimissä" lukea kannesta kanteen kirjoja, jotka ovat omaan makuuni kuolettavan pitkäveteisiä? Olen lukenut elämäni aikana tuhansia kirjoja, hyviä ja huonoja. Miksi ihmeessä mun pitäisi lukea joku tietty klassikko koska joku on määritellyt sen klassikoksi? No ei mun mielestäni minkään takia. Kesken ovat jääneet mm. Garpin maailma, Rikos ja rangaistus, Lasihelmipeli ja Sieppari ruispellossa. Puhdistuksen sain kyllä luettua loppuun, mutta mulle heräsi kysymys että mitä se ylipäätään tekee tällä listalla (mutta se ei sitten taas kuulu tähän)?

Toki tuossa listassa on myös parikymmentä kirjaa, joihin en ole vielä(kään) tarttunut, kuten Kalevala (!), mikä on tietysti asia joka tulee korjata jollain aikavälillä. Mutta sen olen oppinut nuorempana tylsiä kirjoja väkisin luettuani, ettei todellakaan kannata tuhlata aikaansa jos kirja ei nappaa. Takaisin vaan kirjaston hyllyyn ja jotain mielenkiintoisempaa tilalle.
 
Miksi hitossa mun pitäisi "sivistyksen nimissä" lukea kannesta kanteen kirjoja, jotka ovat omaan makuuni kuolettavan pitkäveteisiä?
Retoriseen kysymykseen minä haluan ehdottomasti sanoa: Jos et itse keksi mitään syytä (esim. ulkoisia ja pakottavia motivaattoreita) ja ennen kaikkea olet jo yrittänyt lukea niitä, ei luultavasti miksikään. Lue, osta ja kehu ensisijaisesti sellaisia kirjoja, joista sinä pidät, niin ehkä seuraavan sadan vuoden päästä kaikki arvostetuimmat klassikot eivät ole tuskaisen tylsiä tai vaikeita luettavia.
 
Myös minä olen usein kyseenalaistanut monien kirjojen klassikkostatuksen, etenkin silloin kun niiden lukeminen ei ole ollut vapaaehtoista vaan esimerkiksi koulun pakon sanelemaa, ja tuleepa melko säännöllisesti pohdittua myös kirjallisuuden kaanonin yksipuolisuutta yleisemminkin. Mutta:
Mutta sen olen oppinut nuorempana tylsiä kirjoja väkisin luettuani, ettei todellakaan kannata tuhlata aikaansa jos kirja ei nappaa. Takaisin vaan kirjaston hyllyyn ja jotain mielenkiintoisempaa tilalle.

Tästä en ole ihan samaa mieltä. Olen varmaan jollakin tavalla maskokisti tämän asian suhteen, mutta minusta kirjan ei tarvitse aina napata ollakseen mielekästä ajanvietettä. Monet kirjat, joihin käytetty lukuprosessi on ollut pääasiassa tylsä, ovat silti onnistuneet koskettamaan minua syvästi ja olen pohtinut niiden sisältöä vielä vuosienkin jälkeen. Sattuupa välillä niinkin, että kirjan viesti, tai miksi ikinä sitä haluaakin sanoa, avautuu vasta teoksen kokonaiskuvan avauduttua. Toki on sitten niitäkin tapauksia, jolloin kirjasta ei jää yhtään mitään käteen, se on toki vähän ikävää. :D Oma lukuasenteeni on toisaalta sellainen, että kirjaa ei jätetä kesken vaikka mikä tulisi - tämä mahdollisesti vaikuttaa siihen, miten suopeasti suhtaudun tylsiin kirjoihin...

Tuntematonta sotilasta en ole saanut vielä kertaakaan loppuun. Tälläkin hetkellä se odottaa hyllyssä osittain luettuna, saa nähdä miten käy! Tämänkertainen lukukokemus on kyllä ollut huomattavasti miellyttävämpi kuin aiemmat, joten varovaisen optimistisesti luotan siihen että tällä kertaa lykästää.
 
Itse taas taaplaan Millennium-trilogiaa läpi koska haluan tietää loppurakaisun ja ylpeys kieltää hyppäämästä loppuun. Niinpä aina jonkun ahdistavan kohtauksen eteen tullessa vain "pikakelaan" kunnes pääsen rauhallisenpaan kohtaan. Näin siis ekan osan SIITÄ kohtauksesta painajaisia ja siitä viisastuneena aloin pikakelata vastaavat. Ja muutenkin kirjan tunnelma tuntuu vähän kammottavalta mutta nyt alan olla kolmannen kirjan puolivälissä ja uteliaisuus on ihan liian suurta jo.
 
Dracaenan kommentin innoittama jäin miettimään, miten jostain kirjasta oikeastaan tulee klassikko. Eivätkö useimmat viralliset klassikot ole sellaisia teoksia, jotka ovat teknisen ansiokkuuden lisäksi olleet omana aikanaan tavalla tai toisella poikkeuksellisia aiheeltaan ja/tai sen käsittelytavalta, koskettaneet ihmisiä, aiheuttaneet keskustelua ja saaneet siksi paljon lukijoita ja suosittelijoita ja saavuttaneet pitkäaikaisen suosion? Ei liene ihme, vaikka osa niistä on nykyihmisen silmissä mitäänsanomattomia, koska kulttuuri, jossa nykyään elämme, on niin erilainen kuin esim. Dostojevskin aikana.
 
Elokuvapuolella Likainen Harry on kovaksikeitetyn toimintaelokuvan klassikko, johon kaikki kelvottomat 80-luvun tappokonepoliisikyhäelmät pohjaavat. Jos on nähnyt jälkimmäiset ensiksi, jättää kyseinen leffa katsojan hyvin nihkeäksi. Eiköhän kirjapuolellakin monilla klassikkoteoksilla ole lähinnä kirjallisuushistoriallinen arvo.
 
Eivätkö useimmat viralliset klassikot ole sellaisia teoksia, jotka ovat teknisen ansiokkuuden lisäksi olleet omana aikanaan tavalla tai toisella poikkeuksellisia aiheeltaan ja/tai sen käsittelytavalta, koskettaneet ihmisiä, aiheuttaneet keskustelua ja saaneet siksi paljon lukijoita ja suosittelijoita ja saavuttaneet pitkäaikaisen suosion? Ei liene ihme, vaikka osa niistä on nykyihmisen silmissä mitäänsanomattomia, koska kulttuuri, jossa nykyään elämme, on niin erilainen kuin esim. Dostojevskin aikana.

Niinpä. Joskus kirjat ovat olleet mahtavia ja vaikuttaneet ihmisiin, mutta ei vain yhtä ajallista ja alueellista menestystä voi ikuisesti pitää hyvän kirjallisuuden mittarina. Tekninen ansiokkuuskaan ei ole mikään ikuinen, universaali ja pysyvä asia, kun on kyse taiteesta.
 
Tuntematonta sotilasta en ole saanut vielä kertaakaan loppuun. Tälläkin hetkellä se odottaa hyllyssä osittain luettuna, saa nähdä miten käy! Tämänkertainen lukukokemus on kyllä ollut huomattavasti miellyttävämpi kuin aiemmat, joten varovaisen optimistisesti luotan siihen että tällä kertaa lykästää.
Minä taas luin sen ihan kevyesti ja Täällä pohjantähden alla on suuri kirjarakkauteni. Toisaalta lapsena tykkäsin katsoa mustavalkoista tuntematonta sotilasta kun se tuli telkkarista ja ylipäänsä aina kun joku mustavalkoinen sotaelokuva pyöri ruudussa niin istuin varmasti ainakin osan leffasta sohvalla katsomassa. Eli ehkä jonkunlainen rakkaus ja ymmärrys tällaisia teoksia kohtaan on ollut minussa aina.
Yllätin itseni lukemalla ilman pidempiä taukoja Anna Kareninan (joka tosin on nyt toisella lukukerralla jäänyt pahasti kesken). Sen sijaan klassikoista Sinuhe on jäänyt lukematta. Olen lukenut ehkä neljäsosan kirjasta. Mutta sain sen kuitenkin kuunneltua äänikirjana.
Uudemmista kirjoista minulla tökkäsi Valtaistuinpeli jossain muistaakseni kolmannen kirjan kohdalla. En vaan enää jaksanut pysyä perillä niin monista henkilöistä ja kun Nova spoilasi että kaikki suosikkihahmoni käytännössä katoavat yhden kirjan ajaksi ja luettavaksi jäävät ne joiden pätkät olin siihenkin asti lukenut vain pysyäkseni jotenkin kärryillä kokonaiskuvasta niin päätin jättää kyseisen sarjan suosiolla kesken.
 
Olen Círdanin kanssa samaa mieltä, että raskassoutuisemmilla kirjoilla on enemmän aineksia klassikoiksi. Nopealukuiset kirjat ovat helposti kertakäyttötavaraa eli viihdekirjallisuutta. Eivät kaikki helppolukuiset kirjat tietenkään ole huonoja, mutta esimerkiksi Sormusten herrassa on paljon hitaita kohtia, jotka tekevät siitä paremman, vaikka ne ovatkin tylsiä. Jos se olisi kirjoitettu "ammattimaisesti" kauttaaltaan koukuttavaksi ja helpoksi, menettäisi se syvyyttään.

Toisaalta on vaikea sanoa, mikä määrä Frodon ja Samin vaellusta on sopivasti. Kesällä lukemani kirja Tyttö sodassa tuntui välillä liian pitkältä, kun mitään ei tapahtunut, vaan kirjeissä toistuivat aina samankaltaiset asiat. Kirja oli kyllä hyvä, mutta sitä olisi ehkä voinut hieman vielä lyhentää sen pahemmin kärsimättä.

Yleensä Remeksen kirjat ovat olleet minulle hyvin nopealukuisia (ja vailla syvempää merkitystä), mutta Jäätyvä Helvetti oli hyvin työläs kirja. Ongelma oli, että kirja tuli liian realistiseksi ideatasolla (mm. hyökkäys sähköverkkoon tammikuussa, mistä kirjan nimi), mutta juoni pysyi epäuskottavana trillerinä.
 
Täällä pohjantähden alla on suuri kirjarakkauteni.
Tämä on kyllä yksi mun suursuosikeistani myös. Mä luin tätä ensimmäisen kerran joskus 90-luvun alussa lama-aikaan, ja ajattelin silloin että yllättävän moni asia tuntui olevan samalla tavalla kuin ennen sisällissotaa. Torppareiden asema, työväen järjestäytyminen, pappilan rouvan elkeet jne... Pitäisikin pitkästä aikaa ottaa uudelleen luettavaksi. (Kirjasta tehdyt elokuvat olivat mielestäni myös hienoja.)

Sen sijaan klassikoista Sinuhe on jäänyt lukematta. Olen lukenut ehkä neljäsosan kirjasta. Mutta sain sen kuitenkin kuunneltua äänikirjana.

Hei tähän liittyen huomio!, Sinuhe on kuunneltavissa Yle Areenassa juhannukseen 2018 saakka. Mä hurahdin kuunnelmiin joskus reilu vuosi sitten, kun eräs tuttuni jakoi Facebookissa linkin näkövammaisten tekemiin dekkarikuunnelmiin. Kuuntelin niitä aina nukkumaan mennessäni, välillä jouduin aloittamaan saman jakson monta kertaa kun nukahdin kesken. Sitten aloin käydä läpi Ylen tarjontaa ja sitä muuten riittää.

Uudemmista kirjoista minulla tökkäsi Valtaistuinpeli jossain muistaakseni kolmannen kirjan kohdalla. En vaan enää jaksanut pysyä perillä niin monista henkilöistä
En muista monesko osa Miekkamyrsky on, mutta siinä kohtaa mulla mielenkiinto alkoi hajota, kun en enää millään pystynyt pitämään päässäni lukua henkilöistä, joita sitä paitsi tuntui pukkaavan koko ajan joka suunnalta vain lisää. En pysynyt myöskään mukana siinä, kuka suhtautui kehenkin mitenkin. Kaipa se, että mulla on tosielämässäkin vaikeuksia saada juonesta kiinni jos paikalla on liikaa uutta porukkaa (esim. nimien muistaminen saati niiden yhdistäminen kasvoihin on mulle vaikeaa jos muistettavana on yli kaksi uutta ihmistä kerrallaan), heijastuu sitten tähänkin.
 
Minä ole todennut netistä löytyvät juonisynopsikset itselleni parhaiten sopivaksi tavaksi seurata westerosilaisten seikkailuja sen jälkeen, kun lukuinto lopahti tyystin kahden ensimmäisen kirjan jälkeen. Tarina ja hahmot eivät jaksa hirveästi kiinnostaa, mutta sen verran utelias olen, että halusin katsoa, kuinka monelle mutkalle Martin oikein aikoo juonensa vetää. Aika monta niitä näyttää olevankin. Tämä olikin yksi niistä asioista, jotka saivat minut väsymään kirjoihin: tapahtumaketju alkoi vääntyä niin absurdeille kierteille, ettei se tuntunut enää uskottavalta edes fantasiasarjassa.
 
Koraani on edelleen kesken.
Samoin minulla. Kuten Raamattu. Muistaisi vaan mitkä osat hyppäsi yli niin voisi sanoa lukeneensa kerran molemmat. Raamatusta muistan ainakin Jesajan, mutta luultavasti niitä oli pari muutakin. Koraanin suomennoksesta jotkut tai viisi suuraa ennen keskikohtaa.
 
Viime vuosina kesken jääneistä kirjoista eniten on jäänyt kaivelemaan Haruki Murakamin Kafka on the Shore, josta sain luettua hampaat irvessä kolmanneksen ennen kuin annoin lopullisesti periksi. Kaiken kirjasta kuulemani perusteella se vaikutti minun tyyliseltäni, mutta harvoin jos koskaan olen inhonnut mitään lukemaani noin paljon. Ärsyttäviä hahmoja, joiden banaalia elämää kuvataan tuskallisen yksityiskohtaisesti ilman että mitään varsinaisesti tapahtuu. Enkä todellakaan ole mikään juonikeskeinen lukija, vaan pidän nimenomaan tarinoista, joissa hahmot ovat keskiössä, mutta rajansa kaikella. Harvoin on mikään kirja turhauttanut niin paljon, enkä ole sittemmin muihin Murakamin kirjoihin uskaltanut koskeakaan.
 
Ylös