Suuria (ja ei niin suuria) surunaiheita

Tämä Mordorin peukalo taas. Anteeksi otukset, jotka olette jo kyllästyneet tähän.. Leikataan nyt sen 3.kerran ja jäykistetään ylänivel. Hyvät uutiset tässä pitäisi olla, että kipujen pitäisi hävitä ja minun pitäisi päästä elämään taas normaalia elämää. Juu.. ei tule kesää. Kauhulla odotan taas sairaslomaa, kun olen jälleen ihan yksikseen kotona. Syyskuun alkua odotellen ja toivottavasti nyt ei mene mitään pieleen leikkauksessa :(
 
Ukkini äidin puolelta - ja samalla viimeinen isovanhempani - kuoli tänään. Ikää oli ehtinyt kertyä jo reilusti yli 90 vuotta, joten ei tämä mitenkään isona yllätyksenä tullut - etenkin kun ukin vointi oli viime aikoina melko tasaisesti huonontunut. Silti tuntuu vähän hassulta ettei tuon sukupolven sukulaisia ole enää yhtään jäljellä.
 
Tänään on Tolkienin kuoleman vuosipäivä :'( nyyh...

Olisikohan hän koskaan saanut Silmarillionia itse valmiksi, vai olisiko hän 90-vuotiaaksi asti jatkanut koko ajan samojen aiheiden uudelleenkirjoittamista?
Entä jos Tolkien ei olisi julkaissutkaan Silmarillionia, vaan saanut eri tarinoista tehtyä omat kirjansa?
Niin paljon asioita, jotka olisivat voineet tapahtua toisin...
 
Last edited:
Professorin kuolema on aina paikallaan surunaiheena, joten älä huoli, @Walkinet ! Viestiähän saisi venetettyä paljon esimerkiksi surkuttelemalla, kuinka paljon jäi kirjoittamatta, kun Tolkien ei elänytkään virkeäksi satavuotiaaksi. :| Onneksi viestiään voi jälkikäteen muokata, jos tulee katumapäälle. ;)
 
Tämä on kyllä vain pieni surunaihe, enemmänkin harmistus. Nökötän töissä tekemässä todella pitkää päivää, tulin jo puoli yhdeksän aikaan (tässä kannattaa muistaa, että työaikani olisi oikeastaan 6 t päivässä). Yksi työkavereistani oli kutsunut tänään kaikki vaatekutsuille. Olisin ollut menossa, mutta kun saavuin neljän hujakoilla työmaakäynneiltä ja kun kello alkoi lähetä viittä, selvisi, että paikalla vielä olleista oli menossa sinne kolme, eikä ko. autokyytiin olisi mahtunut enempää (hekin turhan tiiviisti) lasten istuinten takia. Niinpä se reissu jäi osaltani. Tekemättömiä töitä kyllä piisaa enemmän kuin olisi aikaa, sikäli tämä töissä nököttäminen on hyödyksi. Mutta harmittaa. Lisäksi olin jo ilmoittanut smialilaisillemme, etten pääse tänään lukupiiriin tuon nyt peruuntuneen menon takia. Olisin sinne kyllä ehtinyt, mutta ilman kirjaa. Niinpä ahdistun täällä töissä töiden ääressä. Vähän on marttyyriolo.
Söin sentään ihan loput kääretortusta, jota oli jäänyt smialin synttäreiltä yli ja jonka olin tuonut töihin maanantaina, jolloin sitä syötiin täälläkin. Ihan jo lohduksi: vähintään hyväksyttävää, kun kerran olin ko. kääretortun alun alkaen hankkinut.
 
Nyt on pakko tuplapostata, vaikka onhan tässä jo pari viikkoa edellisestä.
Äsken sain irtisanomisilmoituksen. Työt siis loppuvat. Toimisto vähentää toimintaansa, kun toinen pomoista on jäämässä osa-aikaiselle eläkkeelle, eivätkä pysty samalla tasolla enää pyörittämään toimintaa. Meitä lähtee kaksi, viimeksi tulleet, sikäli en ole yksin. Huolettaa työnhaku. En voi hakea mitä tahansa, koska tarvitsisin osa-aikaisen työn, jonka terveyteni kestäisi. Kokopäiväiseksi ei minusta ole. Tämä on ollut siinäkin tosi hyvä työpaikka. Ihmiset mukavia. Surettaa. Hyvä kun parkumatta tätäkään pystyn kirjoittamaan. Tämä viikko vielä töitä, sitten kuukauden irtisanomisaika.
 
Voi ei, toivottavasti löydät jostain jonkun kivemman paikan. Kas tässä hali.:heart:
 
Suruaika on varmasti paikallaan, mutta toivon jo Lehtikselle menestyksekästä jatkoa uusien kiintoisien tehtävien parissa. :)
 
Kiitokset kaikille tsempeistä ja myötätunnosta. :heart: Niitä tarvitaan varsinkin ensi viikosta lähtien, kun uuden työnhaun pitää aktualisoitua. Siihen liittyvät jutut menevätkin "Jännittääkö"-ketjun pariin. Sosiaalisista peloista kärsivälle erilaiset yhteydenotot eivät ole helppoja, kuten niin monet muut kontulaiset sen tietävät. Meitä sosiaalisista peloista kärsiviä ja puhelinkammoisia on täällä monta.
 
Surettaa yksinäisyys arjessani.
Minulla on viimeiset 20 vuotta ollut kroonisesti olo, että en ole läheisimmille ja mieluisimmille kavereilleni yhtä tärkeä kuin he ovat minulle. Minä olen aina se, joka joutuu odottamaan, että toisella on aikaa ja kiinnostusta.
Kun pari yksittäistä tapausta osuu siihen vanhaan haavaan, siitä leviää liiankin helposti laajempi tulehdustila.
Ja sitten tulee fiilis, että olen itsekäs ja takertuva mäntti, kun ajattelen, että esimerkiksi työkiireiden ei pitäisi estää virtuaalista yhteydenpitoa ja että jos vastapuoli haluaisi, hän ehtisi olla kanssani jossain vuorovaikutuksessa esimerkiksi viikottain.
 
Olen henkisesti aika turta tällä hetkellä. Isäni äiti, mummini, kuoli 1,5vkoa sitten. Kaikki vastoinkäymiset, mitä elämässäni on ollut tänä vuonna, tuntuvat vain saavan lumipalloefektimäisen nosteen. Kuolema tuli yllätyksenä meille kaikille todella nopealla aikataululla. Tällä hetkellä päässä pyörii vain se, että isotätini, joka on halunnut kuolla jo pitkään, ei kuole, mutta sitten mummini, joka olisi halunnut elää ja nauttia vielä meidän kanssamme, niin kuolee. Sama juttu appiukon kanssa, joka ei ole enää pitkään aikaan ollut enää tässä maailmassa, pelkkä kuori, niin ei pääse pois vaan vieläkin tallaa täällä? En tiedä onko tuolla yläkerran tyypillä tai jollain, kuka nyt ikinä onkaan olemassa (en kaipaa kenenkään ateistin tai kenenkään kettuilukommentteja kiitos) niin Mordorin kieroutunut huumorintaju, että on pakko tehdä tällaista? Kieltämättä olen ihan totaalisen rikki. Kaikki vaan paisuu ja paisuu. Milloin tämä kääntyy taas positiivisempaan suuntaan?

Hautajaisia tässä järjestellään ja kieltämättä olen jo pääni miettinyt puhki, miten hiivatin epäreilua tämä on, kuka lähtee ja milloin. Tiedän, jokaisella on tarkoituksensa ja kohtalolla on näppinsä pelissä, mutta nyt on vaikea nähdä, miksi tämä kaikki tapahtuu.
 
Olen loppu. Finito. Pohjalla. Tai no, pohjalla kävin kolmisen viikkoa sitten kun katosin maailmasta pariksi päiväksi. Tänään työterveyspsykologi kehotti vahvasti hakeutumaan sairauslomalle ja sopimaan työnantajan kanssa paluusta osasairauspäivärahan muodossa kevennettyyn työhön. Masennus on uusinut keskivaikeaksi ja työuupumuksesta kertovan testin tulos oli pompannut huomattavasti kahden vuoden takaiseen verrattuna.

Positiivista on että työnantajani kannustaa osa-aikatyöhön sen sijaan että harkitsisi irtisanomistani. Siihen ne hyvät ajatukset sitten päättyvätkin.
 
Sain tänään kuulla, että kaverin koira on lopetettu. Se oli nippanappa kaksivuotias, mutta oli kärsinyt jo yli vuoden kivuista. Koira oli typerä kuin Ran-Tan-Plan, mutta samalla niin hellyyttävä eikä lainkaan pahantahtoinen. Se oli viime vuonna mukana Haltin vaelluksella, kun kiersimme Haltin ja nousimme sen huipulle. Koira oli tuolloin 10 kuukauden ikäinen ja nautti kyllä vaelluksesta täysin siemauksin. Kyllä tässä aikaisemminkin on jo pikkukoiran kivut harmittaneet, mutta oli eri asia kuulla vaelluskaverin nyt kuolleen.
 
Ylös