Hobitin 80-vuotisjuhlaluenta XII: Valittujen tietoa / Sisäisiä tietoja

Isilmírë

Kuukivi
Sekä Kalpa että Bilbo lähtevät tiedusteluretkelle Vuoren uumeniin hyvin samoissa tunnelmissa. Toki Juva mainitsee käytävän kaikujen olevan omituisia, kun ne kantavat ovenraossa kuiskuttelevien kääpiöiden äänet käytävään, kun Pitkänen vain toteaa Popon pysähtyneen kohtaan, jossa saattoi vielä kuulla ovella odottavien toveriensa äänten rahinan. Mitään huomattavia eroja kerronnassa ei kuitenkaan ole.

Kun päästään saliin asti, siinä missä Smaug vain korisee nukkuessaan, Kydyn leuoista ja sieraimista kohoaa suoranainen pärske savuhaituvien lisäksi. Smaugin kourien sijaan Kydyllä on käpälät, mikä kuulostaa paljon söpömmältä, säkenöimisen sijaan se loimuaa lentäessään raivostuneena Vuoren huipulle, eikä sen lähestyminen saa aikaan surinaa vaan ”pyörteisen melun”. Se ei myöskään ärjy kiertäessän Vuorta yöllä tunkeilijoita etsimässä, vaan sen lento saa aikaan jyrinää. Liekö ääni samantapainen kuin lentokoneista lähtevä…

Ensimmäisellä hereillä olevan lohikäärmeen kohtaamisella Smaug ja Kyty aistivat varkaan muuten samoin, mutta siinä missä Smaug sanoo tuntevansa varkaan ”tuulahduksen”, Kyty puolestaan tuntee varkaan karvat. Smaug ilmeisesti tarkoittaa Bilbon aiheuttamaa ilman liikettä (voisi tuon tuulahduksen tietysti koululaishumoristisemminkin tulkita), mutta Kyty kyllä taitaa liioitella väittäessään aistivansa hoppelin karvoituksen kaukaa oviaukolta asti.

Bilbo antaa Smaugille kunnianimen Suurin ja Hirvein kaikista Kamaluuksista, Kalpa puolestaan imartelee Kytyä nimellä Maanvaivoista Ensimmäinen ja Suurin. Muutenkin käytetyt tittelit ja salanimet poikkeavat paikoin vähän toistaan, mutta Maanvaiva on mielestäni niistä hauskin. Esgaroth puolestaan on pitkäsläisittäin Eskarla, ja sitä hallitsi ennen Kydyn tuloa Laakson Herra Kirion. Maininnan saa myös Kalvan kotipaikka, Kassinsuu Kukkulan alla.

Bilbon ihastellessa runollisesti, kuinka kunniakkaasti Smaug on vyöttänyt itsensä timanteilla, Kalpa toteaa paljon proosallisemmin, että on suurenmoista omistaa hienoista timanteista tehdyt liivit. Kyseisten liivien suojatonta aukkoa Kalpa vertaa kooltaan kotelostaan ryömineeseen etanaan, mikä minun mielestäni kuulostaa ihan naurettavan pieneltä. Bilbo vain ajattelee kolon olevan suojaton kuin etana ilman kuorta määrittelemättä mitenkään sen kokoa.

Ereborin tienoon rastaita Thorin sanoo pitkäikäisyyden lisäksi merkillisiksi, mutta Ukonnuolen mielestä ne ovat suorastaan taianomaista rotua. Mainittakoon myös, että kuningas Bladorthin on lohikärmevuorilaisittain nimeltään kuningas Oikeamiekka, ja vaikka Throrilla toki oli ollut aikoinaan hieno hopeahaarikka, Ukon suuri kaksiripainen malja oli kerrassaan kultaa. Hienoin aarre kummassakin käännösversiossa on kuitenkin Vuoren Sydän, Arkkikivi, vaikka Lohikäärmevuoressa sen omistajaksi mainitaankin Thrainin sijaan Ukain.


Yleisiä huomioita sen verran, että mielestäni on tosi kumma huomautus kertojalta, ettei Kalvan/Bilbon hämmästyksen kuvaamiseen hänen nähdessään aarteen muka ole sanoja, koska ihmiset ovat muuttaneet haltioilta oppimansa kielen. Ihan kuin ihmiskielissä ei olisi kasoittain ilmauksia ällistystä kuvaamaan.

Olisi myös hauska tietää, mistä Kytyä/Smaugia varsin ammattitaitoisesti käsittelevä Kalpa/Bilbo oikeastaan on lohikäärmeoppinsa saanut, koska kukaan hoppeli/hobitti ei kyllä liene moisten otusten kanssa seurustellut. Gandalfko on aikoinaan urolóki-tietoutta Konnussa jaellut ja se on sitten esimerkiksi isän tarinoiden kautta Kalvalle/Bilbolle suodattunut?

Kalvan/Bilbon tässä luvussa luoma sanonta ”Älä koskaan naura eläville lohikäärmeille”/”Elävälle lohikäärmeelle ei auta nauraa” kuulostaa niin samansukuiselta kuin Hogwartsin vaakunamotto ”draco dormiens nunquam titillandus”, ”älä kutita nukkuvaa lohikäärmettä” että tulee väkisinkin miettineeksi, parodioiko Rowling huvikseen hienovaraisesti Tolkienia. Mutta ehkä olen liian epäluuloinen.
 
Last edited:
Tässä luvussa on monia vuorosanoja, jotka ovat omia ikisuosikkejani. Useimmat liittyvät arvattavasti vastavuoroistoimintaan lohikäärmeiden kanssa eri ympäristöissä.

Siinä missä repliikki "[tämä] seikkailu ei ole vielä lähestulkoonkaan lopussa" on totta puhuen hieman päälleliimatun oloinen ja muistuttaa Tolkienin myöhemmin katumaa 'lisänarratiivia lapsille', kohta "käydessään mielessään läpi tapahtumia..." taas vahvistaa mukavasti realistisuuden illuusiota.

Mutta mikä ihmeen onnettomuusriski liittyi pelättyyn numeroon kolmetoista tuolloin, Keski-Maan kaukaisina aikoina?

Entä saattoiko Arkkikivi olla itse asiassa yksi itsestään Silmarileista?
 
ja vaikka Throrilla toki oli ollut aikoinaan hieno hopeahaarikka, Ukon suuri kaksiripainen kultamalja oli kerrassaan kultaa.

"the great golden cup of Thror, two-handed, hammered and carven with birds and flowers whose eyes and petals were of jewels" ("The Annotated Hobbit", Inside Information, s.287)

Jos Juvan suomennoksessa tosiaan on hopeahaarikka - suomenkielinen Hobittini on edelleen kateissa - niin onhan se jonkinlainen kolhu hänen maineelleen. Eräissä muissakin antamissasi esimerkeissä - vaikka ei suinkaan kaikissa - Pitkänen on ollut tarkempi.

Gandalfko on aikoinaan urulóki-tietoutta Konnussa jaellut ja se on sitten esimerkiksi isän tarinoiden kautta Kalvalle/Bilbolle suodattunut?

Bilbohan oli myös itse nuorena nähnyt (sittemmin jo unohtamansa) Gandalfin, tai ainakin tämän ilotulitukset. "Odottamaton juhla" -luvun sanamuodosta ei käy yksiselitteisesti ilmi, oliko Bilbo myös itse kuullut tämän tarinoita.
"Gandalf, Gandalf! Good gracious me!...the fellow who used to tell such wonderful stories at parties, about dragons and goblins and giants and the rescue of princesses and the unexpected luck of widows' sons? ...the man who used to make such particularly excellent fireworks! I remember those!..."
("The Annotated Hobbit", An Unexpected Party, 35)

"Ereborin-retki" -tekstissä Gandalf joka tapauksessa kertoo nuoren Bilbon aikanaan kyselleen häneltä kaikenlaista: [Bilbo] oli pysynyt mielessäni siitä lähtien, hänen intonsa ja kirkkaat silmänsä, hänen rakkautensa tarinoihin ja kysymyksensä maailmasta Konnun ulkopuolella. (KTK, 438.)

Lisäksi Bilbo olisi saattanut saada lohikäärmetietoa myös haltioilta, joita hän selvästikin oli jo ennen Ereborin-retkeä jossain tavannut, kuten kuvaus Rivendelliin saapumisesta antaa ymmärtää. "He loved elves, though he seldom met them; but he was a little frightened of them too." ("The Annotated Hobbit", A Short Rest, 92)
 
Last edited:
Mutta mikä ihmeen onnettomuusriski liittyi pelättyyn numeroon kolmetoista tuolloin, Keski-Maan kaukaisina aikoina?

Luvulla 12 ei näyttäisi tuolloin olleen yhtä vahvaa mytologista arvoa täydellisyyden lukuna kuin meidän historiassamme, ei tunnettu kahtatoista Olympoksen jumalaa tai kahtatoista Israelin sukukuntaa. Tosin Sormusten herran liitteissä kerrotaan, että haltiat laskivat kuusittain ja tusinoittain niin usein kuin mahdollista, ja "Legenda haltioiden heräämisestä" (kirjoituksessa Quendi and Eldar, HME XI) liittää tämän Cuiviénenilla heränneiden haltioiden lukumääriin (aluksi kolme pariskuntaa ja loppujen lopuksi 12 kertaa 12 eli 144).

Silmarillionista löytyy kuitenkin kertomus jossa kolmastoista mies pettää porukan, vaikkei toki aivan Juudaksen tapaan:
Kerrottu on että Barahir ei tahtonut jättää Dorthonionia, ja siellä Morgoth jahtasi häntä tappaakseen kunnes hänellä oli enää kaksitoista toveria. [ ... ] Barahirin tovereiden joukossa oli Gorlim Angrimin poika...
 
Pääsin tänään lopulta kiinni viikkotahtiin. Jospa nyt pysyisin loppuun asti mukana...

Suosikkikohtiani kirjassa on kuvaus Smaugin ahneudesta ja raivosta hänen huomatessaan maljan kähvelletyksi. Mieleeni tulee aina Roope Ankka rääkymässä naama punaisena räpyläjalkaa polkien.

"the great golden cup of Thror, two-handed, hammered and carven with birds and flowers whose eyes and petals were of jewels" ("The Annotated Hobbit", Inside Information, s.287)

Jos Juvan suomennoksessa tosiaan on hopeahaarikka - suomenkielinen Hobittini on edelleen kateissa - niin onhan se jonkinlainen kolhu hänen maineelleen. Eräissä muissakin antamissasi esimerkeissä - vaikka ei suinkaan kaikissa - Pitkänen on ollut tarkempi.
Olisiko Juva kääntänyt golden cupin hopeahaarikaksi, koska molempiin liittyy tietty soinnullisuus?
 
Suosikkikohtiani kirjassa on kuvaus Smaugin ahneudesta ja raivosta hänen huomatessaan maljan kähvelletyksi. Mieleeni tulee aina Roope Ankka rääkymässä naama punaisena räpyläjalkaa polkien.

Mietiskelin itse, oliko Tolkienilla jonkinlaista omakohtaista kokemusta rikkaista henkilöistä, jotka raivostuvat, kun heiltä viedään jokin pikkuesine, josta he eivät siihen saakka ole välittäneet pätkääkään. Hänhän esittää rikkaiden tämänkaltaisen käytöksen suorastaan luonnonlakina.
 
Last edited:
Enpä tiedä omakohtaisesta kokemuksesta (vaikka Ronald elikin melkoisessa köyhyydessä koko lapsuutensa Britanniassa) mutta eikö varsinkin englantilaisessa kirjallisessa perinnössä (siinä kuin koko maailman kulttuurissakin) ahneen saiturin hahmo istu aika lujasti paikallaan? Ebenezer Scrooge, edellä mainitun Roope-sedän tietynlainen esikuva ynnä muut Dickensin ja muiden kuolemattomat kitupiikit. Joten luonnonlaista voi hyvinkin olla kysymys. Ainakin raamatullisesta totuudesta. Sananlaskut, Saarnaaja, nasaretilaisen puheet...
 
Kyllähän myös monet nykyrikkaat ja heiksi haluavat tuhahtelevat vihaisesti "Verotus on varkautta!" ja siirtävät siksi omaisuuttaan turvaan erinäisiin pieniin saarivaltioihin. Ja itse asiassa Smaugille sopisivat hyvin Björn Wahlroosin kasvot, eikö totta? Jos osaisin, niin piirtäisin.
 
Ylös