Harri Perälä
Kontulainen
Tällä viikolla päästään varsinaiseen haltioiden (tai noldorin) historiaan. Luvussa on mieleenpainuvia kohtauksia, kuten ensimmäisten haltioiden herääminen tähtien valaisemassa Keski-Maassa tai Varda ripustamassa Otavaa taivaalle haasteeksi Melkorille. Jostain syystä pidän erityisesti noldorin esittelystä, joka ohimennen tiivistää kirjan juonen: "ja lauluissa heitä ylistetään(,) sillä he taistelivat ja ahkeroivat kovasti ammoin pohjoisessa" (pilkku saatavilla ainoastaan tarkistetussa suomennoksessa).
Suurin luvun herättämä kysymys voisi olla se, toimivatko valar väärin kutsuessaan haltiat Amaniin. Entä sota Melkoria vastaan, olisiko heidän pitänyt toimia aikaisemmin?
Luvun tapahtumat painiotteluineen ja taikakahleineen liikkuvat varsin konkreettisella tasolla ja tuovat mieleen perinteiset sadut ja myytit. Jos Tolkien olisi onnistunut kirjoittamaan Silmarillionin uusiksi 1950-luvun lopun pohdintojensa ("Myths Transformed" -luku The History of Middle-earth X:ssä) perusteella, asetelma olisi hieman erilainen. Erityisesti Melkorin uhka ei olisi vain siinä, että hän voi lähettää hirviöitä vihollistensa kimppuun, vaan hän olisi levittänyt voimansa kaikkeen aineeseen ja olisi läsnä haltioiden ja ihmisten joka solussa.
Osa luvusta kuluu sen selostamiseen, miten haltiat marssivat, pysähtelevät ja jakautuvat eri ryhmiin. Olen nähnyt Tolkienia moitittavan siitä, että haltiakansoja on paljon enemmän kuin kertomusten kannalta oikeasti tarvittaisiin. Onko sindarin, nandorin ja avarin pakko olla eri kansoja? Menetettäisiinkö jotain oleellista, jos vanyar ja Amanin teleri yhdistettäisiin?
Muita irrallisia huomioita:
Melkor tyytyy kaappaamaan joitain haltioita ja pelottelemaan loppuja.
Luvusta käy ilmi, että haltiat olivat jakautuneet kolmeen sukukuntaan jo ennen suurta matkaansa, ja että ainoastaan Ingwën sukukunnasta kukaan ei liittynyt avariin. Tämä ajatus kuvataan tarkemmin ainakin "Quendi and Eldar" -esseessä, mutta olin unohtanut, että se esiintyy myös Silmarillionissa.
Suurin luvun herättämä kysymys voisi olla se, toimivatko valar väärin kutsuessaan haltiat Amaniin. Entä sota Melkoria vastaan, olisiko heidän pitänyt toimia aikaisemmin?
Luvun tapahtumat painiotteluineen ja taikakahleineen liikkuvat varsin konkreettisella tasolla ja tuovat mieleen perinteiset sadut ja myytit. Jos Tolkien olisi onnistunut kirjoittamaan Silmarillionin uusiksi 1950-luvun lopun pohdintojensa ("Myths Transformed" -luku The History of Middle-earth X:ssä) perusteella, asetelma olisi hieman erilainen. Erityisesti Melkorin uhka ei olisi vain siinä, että hän voi lähettää hirviöitä vihollistensa kimppuun, vaan hän olisi levittänyt voimansa kaikkeen aineeseen ja olisi läsnä haltioiden ja ihmisten joka solussa.
Osa luvusta kuluu sen selostamiseen, miten haltiat marssivat, pysähtelevät ja jakautuvat eri ryhmiin. Olen nähnyt Tolkienia moitittavan siitä, että haltiakansoja on paljon enemmän kuin kertomusten kannalta oikeasti tarvittaisiin. Onko sindarin, nandorin ja avarin pakko olla eri kansoja? Menetettäisiinkö jotain oleellista, jos vanyar ja Amanin teleri yhdistettäisiin?
Muita irrallisia huomioita:
Melkor tyytyy kaappaamaan joitain haltioita ja pelottelemaan loppuja.
Luvusta käy ilmi, että haltiat olivat jakautuneet kolmeen sukukuntaan jo ennen suurta matkaansa, ja että ainoastaan Ingwën sukukunnasta kukaan ei liittynyt avariin. Tämä ajatus kuvataan tarkemmin ainakin "Quendi and Eldar" -esseessä, mutta olin unohtanut, että se esiintyy myös Silmarillionissa.