Silmarillion - 21. Túrin Turambar

Sûlwen

Tuulistukka
Túrin, tuo Kullervon sympaattisempi kohtalotoveri. Ensimmäisiä kertoja Silmarillionia lukiessani tämä ei ollut suosikkilukujani. Túrin vaikutti melko rasittavalta tyypiltä ja koko tarina liikaa Kullervo-toisinnolta. Tarina tuntui myös liian irralliselta suhteessa muihin eepoksen tapahtumiin. Nyt lukiessa ymmärtää paremmin, miten tarina linkittyy Beleriandin historian suurempiin linjoihin. Se avaa myös kiehtovia pieniä ikkunoita, eräänlaista mikrohistorian näkökulmaa mm. Doriathin ja Nargothrondin elämään. Esimerkiksi tapaus Saeros saa mielikuvitukseni liikkeelle synnyttäen halun tietää, millaisia muita pöytäkeskusteluja Menegrothissa käytiinkään.

Tämä luku suorastaan vilisee suosikkihahmojani. Belegin ohella koko Túrinin perhe tekee minuun suuren vaikutuksen. He ovat kaikki niin suoraselkäisiä ja taipumattomia, kunnes koettelemusten summa pakottaa heidät taipumaan. Uskollinen Beleg on aina ollut suosikkini, ja ihan Belegin vuoksi koen tarvetta yrittää ymmärtää myös Túrinia. Húrinin lasten tarinan ilmestyminen auttoi tässä kovasti ja syvensi sekä tarinaa että Túrinin hahmoa. Nykyään tämä Silman luku tuntuukin välillä luettelolta surkeita sattumuksia tuohon pitempään versioon verrattuna. Edelleen kuitenkin ihmettelen, miksi Beleg oli niin kiintynyt Túriniin. Miksi ylipäätään kaikki tuntuivat olevan häneen niin kiintyneitä? Oliko osa Morgothin kirousta, että Túrinista pidettiin ja hänen neuvojaan kuunneltiin ja sitä myöten yhä useampi sai osansa hänen huonosta onnestaan?

Nyttemmin olen melkein tahtomattani alkanut itsekin pitää Túrinista. Hän on ilmeisen karismaattinen ja säilyttää jatkuvista vastoinkäymisistään huolimatta sekä empaattisuutensa että periksiantamattomuutensa. Toki hän osaa olla myös tuskastuttavan jääräpäinen. Silti ihailen sitä, kuinka monta kertaa hän jaksaa aloittaa alusta eikä tyydy kurjaan kohtaloonsa, mitä osoittaa myös hänen valitsemansa lisänimi Turambar, kohtalon valtias. Kun hän lopulta antaa periksi, se tapahtuu vasta melkoisen tuulimyllyjä vastaan käydyn taistelun jälkeen. Kohtalon valtias, jota kohtalo vallitsee, toden totta.
 
Myös luvun pituus kielii siitä inspiraation voimasta, mikä saagoilla, kansalliseepoksilla sekä tietenkin niiden alkuperäiskielillä oli vastaanottavaisiin lukijoihin (ainakin vielä) ennen nullifikaatiotastisten taikalyhtyteattereiden ja jokakodin mielenvangintakuutioiden maailmanvaltausmarssia.

(... Kuten monet ihmiset ovat luonnollisesti asiasta todenneet.)

Kas kas, kuinka Mîmin pojan nimi Ibun muistuttaakin muuten oikean maailman seemiläiskielten "poikaa" merkitseviä sanoja. (Monikohan juuri oikealla laitoksella pitemmälle opiskelematon olisi pannut asian merkille 1900-luvun puolivälin brittiyleisössä?) Kääpiökielen pienehkön sanaston kannalta on toki lisäksi onnettoman haplessia, että emme myöskään varmuudella tiedä, mitä Mîmin ja Khîmin nimet (tai niiden todennäköiset konsonanttijuuret, M-Y-M ja KH-Y-M) tarkoittavat — vaikka tiedämmepä sentäns jotain. (Mîmin voisi joku tietysti yhdistää vaihtoehtoisesti quenyan min(d)-alkuisiin johdoksiin huomattuaan, että Etymologiesin mundo ja ihmiskielen mûm(-ak) muistuttavat toisiaan aika lailla.)
 
Last edited:
Edelleen kuitenkin ihmettelen, miksi Beleg oli niin kiintynyt Túriniin. Miksi ylipäätään kaikki tuntuivat olevan häneen niin kiintyneitä?

Omassa mielessäni ainakin Belegin tapauksessa syynä oli se, että Beleg oli tuntenut Túrinin jo lapsesta saakka ja kiintynyt häneen jo ensikohtaamisella. "Húrinin lasten tarina" kertoo meille tarkemmin tästä ja syventää ja selkeyttää tarinaa ja Túrinin hahmoa paljon. Esim. seuraava lainaus ensikohtaamisesta:

"Ja hän katsoi Túriniin ja mielistyi häneen, sillä Túrin oli perinyt äitinsä kauneuden ja isänsä silmät ja hän oli roteva ja vahva poika."

Ja myöhemmin, Túrinin aikuistuessa, he olivat olleet tovereita ja asekumppaneita monissa vaaroissa ja vaelsivat yhdessä Doriathin pohjoisten rajamaiden korpia. Pitkäaikaista, syvää ja luottavaa ystävyyttä siis, joka kesti jopa Túrinin jääräpäisyyden. Mitä tulee siihen miksi ylipäätään kaikki tuntuivat olevan häneen niin kiintyneitä, lienee osasyynä edelleen Túrinin ulkonäkö, hänen ulkoinen käyttäytymisensä ja myös ne hänen hyvät luonteenpiirteensä jotka monesti tunnutaan unohdettavan, kuten juuri sääli, empaattisuus ja rohkeus. Näin häntä kuvataan "Húrinin lasten tarinassa" Nargothrondissa:

" Mutta Túrin oli nuori ja vasta miehuutensa saavuttanut, ja totisesti hän oli näöltään Morwen Eledhwedin poika: hän oli pitkä, hänellä oli tummat hiukset ja vaalea hipiä, ja kasvot hänellä olivat kauniimmat kuin yhdelläkään esiaikojen kuolevaisella ihmisellä. Hän puhui ja käyttäytyi niin kuin muinaisen Doriathin kuningaskunnan asukkaat, ja jopa haltiat saattoivat ensinäkemältä luulla hänen kuuluvan johonkin Noldorin korkea-arvoiseen huoneeseen. Uljas oli Túrin ja taitava aseiden käytössä..."

Sûlwenin ajatus myös Morgothin kirouksen osuudesta tähän on mielestäni myös hyvä huomio.

Túrin itse (ja hänen tarinansa) on aina ollut yksi Silmarillionin suosikeistani. Niin hyvässä kuin pahassa ja kaikessa inhimillisessä traagisuudessaan.
 
Túrin, tuo Kullervon sympaattisempi kohtalotoveri.
Lönnrotin Kullervo vaikuttaa kieltämättä lähinnä jättimäiset ruumiinvoimat omaavalta kehitysvammaiselta. Tavallaan minua kiinnostaisi lukea nyttemmin julkaistu Tolkienin "Kullervo", mutta en ole toistaiseksi innostuneet asiasta riittävästi, koska toisaalta minua ärsyttää suomalaisten joskus liioiteltu Tolkienin Kalevala- ja suomenkielivaikutteiden etsiminen. Lohikäärmeen tappaminen yhdistää Turinin lähinnä Siegfriediin/Sigurdiin, ennaltamäärätty jumalallinen kirous tai tuomio ja insestin anteeksiantamattomuus Oidipukseen.

Tämä luku ja vielä selvemmin pidempi Hurinin lasten tarina esittää minusta Morgothin vallan kaikista Silmarillionin tarinoista pelottavimpana ja mystisimpänä: onko Morgothilla todella kyky langettaa jopa etäältä käsin toimiva kirous, niin kuin näyttäisi? Eräiden Silmarillionin kommentoijien näkemys jonka mukaan nimenomaan ihmisten Lahjaan liittyisi jonkinlainen jumalalliset ennakkotuomiot ylittävä vapaa tahto, ei näytä minusta kovin uskottavalta.


Nyt lukiessa ymmärtää paremmin, miten tarina linkittyy Beleriandin historian suurempiin linjoihin.
Joku kommentaattori kirjoitti että Hurinin ja Turinin sekä toisaalta Berenin tarinat ovat jonkinlaisia haltioiden ihmissatuja: outo olento, ihminen, tulee haltiamaahan ja tuo tullessaan kuoleman. Tämä oli enemmän jonkinlainen alustava näkökulma kuin lopullinen analyysi näistä tarinoista, mutta joka tapauksessa Turin aiheuttaa suoraan Nargothrondin tuhon, Hurin aiheuttaa välillisesti sekä Gondolinin että Doriathin tuhon (HoME XI:ssä myös Brethilin ihmisten tuhon).

Näistä henkilöistä, Morwen on minusta - ehkä nimenomaan Hurinin lasten tarinan pohjalta muistellessani - varsinainen riivinrauta. Toki monen kansan tarinoissa (ja ehkä reaalihistoriassakin) kuninkaallisten tai aristokraattisten naisten ylpeys ja taipumattomuus on vauhdittamassa yhtä lailla ylpeiden ja taipumattomien miesten syöksymistä tuhoon. Tolkienilla tämä naisten syyllistäminen on harvinaisempaa.

Taas nimenomaan Húrinin lasten tarinan pohjalta Mîm on minusta erityisen mieleenjäävä hahmo, pahansuovuudessaankin Tolkienin vaikuttavin kääpiöpersoonallisuus.

Tarinan varhaisimmassa versiossa (HoME II) Thingolin (siellä Tinwelintin) ahneus aarteisiin antaa tarinalle oman käänteensä. Haltiakuningas lähettää miehiään Morwenin (siellä Mavwinin) mukaan nimenomaan Nargothrondin aarteiden toivossa. Kullanahneenakin kuningas osaa asetella sanansa.

Of the mighty hoard that the worm guarded Mavwin recked little, but she spake much of it to Tinwelint even as the Noldoli had spoken of it her. [ ... ]
Therefore did Tinwelint answer: " Now shalt thou have aid, O Mavwin most steadfast, and openly I say it to thee, it is not for hope of freeing Túrin thereby that I grant it to thee, for such hope I do not see in this tale, but rather the death of hope. Yet it is a truth that I have need and desire of treasury, and it may be that such shall come to me by this venture; yet half of the spoil shalt thou have O Mavwin for the memory of Úrin and Túrin, or else shalt thou ward it for Nienóri thy daughter."
Then said Mavwin: "Nay, give me but a woodman's cot and my son," and the king answered: "That I cannot, for I am but a king of the wild Elves, and no Vala of the western isles."


(HoME, II, s. 95, Turambar and the Foalókë)
 
Last edited:
Minulle pisti silmään tällä lukukerralla Turambarin jonkin asteinen narsistisuus. Hän tykkäsi ottaa itselleen kaikenlaisia eeppisiä lisänimiä, osan toki pitääkseen henkilöllisyytensä salassa. Ensimmäinen omaottamansa nimi oli Neithan, Kaltoinkohdeltu. Toki lapsuus oli rankka, mutta Doriathissa häntä oli pidetty varsin hyvänä ja suuressa arvossa, itse kuningas oli ottanut kasvattipojakseen. Saerosinkin laskisin pikemmin yksittäiseksi kiusaajaksi kuin laajemmaksi kaltoinkohteluksi. Tästä huolimatta hän ottaa nimen, joka viittaisi siihen kuin koko maailma olisi häntä vastaan. Toki myöhempien tapahtumien valossa tälle on ehkä perusteita, mutta tässä vaiheessa en ehkä vielä sanoisi niin. Koko tarinan ajan huomattavaa on myös mielestäni se, että minne tahansa hän menee, hän jotenkin päätyy johtavaan asemaan, sivuuttaa muiden mielipiteet, tekee mitä huvittaa ja edesauttaa paljon kurjia tapauksia, ja edelleen jatkaa samalla linjalla kuin huomaamatta tai kieltäen omat virheensä ja ajatellen, että kyllä minä tiedän paremmin kuin muut. Pidemmässä Húrinin Lasten Tarinassa mielestäni Túrinin persoona, ennen kaikkea empaattisuus ja muut miellyttävämmät piirteet, tulee paremmin ja monipuolisemmin esiin, minkä perusteella häntä on paljon helpompi ymmärtää ja alkaa jopa pitämään hänestä.
 
Nykyään tämä Silman luku tuntuukin välillä luettelolta surkeita sattumuksia tuohon pitempään versioon verrattuna.
Millainen Silma olisikaan, jos muutkin luvut olisi kirjoitettu yhtä pitkästi auki...

Minulle Túrinin tarina ei edelleenkään ole "parasta Tolkienia", mutta olen kyllä oppinut pitämään siitä enemmän näiden pidempien versioiden kautta.
saagoilla
En ole tullut aiemmin ajatelleeksi tätä, mutta tämän tarinan tunnelmassa on tosiaan jotain samaa kuin saagoissa. Liittyyköhän se Túrinin periksiantamattomuuteen tai siihen, että hän joutuu tekemään tärkeät päätöksensä aivan yksin.

Uljaus ja ylpeys mainitaan Túrinin hyveinä ja paheina samoin kuin muun muassa Fëanorin. Mutta heidän ylpeytensä näkyy aivan eri tavalla: Fëanorilla toivottomassa sotaretkessä ja Túrinilla jääräpäisyytenä sekä siinä, ettei hän palannut Doriathiin Saerosin tapauksen jälkeen - tai yleensäkään ottanut muiden neuvoja vastaan.
onko Morgothilla todella kyky langettaa jopa etäältä käsin toimiva kirous, niin kuin näyttäisi?
Jos on, se ei tainnut olla kovin helppoa, koska Morgoth ei käyttänyt kykyään enempää. Liittyiköhän se jotenkin siihen pimeyteen, johon ensimmäisten ihmisten kerrotaan langenneen? Tai tarvitsiko Morgoth Húrinia sukunsa kirouksen välikappaleeksi?
Turin aiheuttaa suoraan Nargothrondin tuhon, Hurin aiheuttaa välillisesti sekä Gondolinin että Doriathin tuhon (HoME XI:ssä myös Brethilin ihmisten tuhon)
Tässä olisi Morgothille syy käyttää suurikin osa voimastaan tähän kiroukseen. Mutta itse epäilen, ettei Morgothkaan osannut suunnitella näitä (paitsi Gondolinin paljastamisen), vaan ne olivat arvaamattomia kirouksen seurauksia.
Hän tykkäsi ottaa itselleen kaikenlaisia eeppisiä lisänimiä
Imitoikohan Túrin haltioiden tapaa saada ja antaa lisänimiä?
 
Ylös