Ollaan tänä vuonna puolison kanssa viimein saatu itsemme käymään useamman kerran boulderoimassa. Seurustelun alkuaikoina käytiin yhden kerran kiipeilemässä, ja sen jälkeen siitä on puhuttu tasaisin väliajoin, mutta ei ole saatu ahteria hallille.
Nyt on käyty kolmesti Espoon Boulderkeskuksella. Eilen melkein kiipesin 6A:n! Ensimmäisellä kerralla koin useimmat reitit nöyryyttävän vaikeiksi, eikä siellä ollut kuin pari vitosta eikä yhtään nelosta. Tuntui, että olin liian heikko, lyhyt ja nynny kaikkeen. Toisella kerralla vitosia oli tullut enemmän, yksi söpö nelonenkin, ja uskalsin vähän enemmän yrittää vaikeita siirtymiä. (Tuolla on niitä nelosia luultavasti lasten ja nuorten puolella, jonne me ei kehdattu mennä.)
Kolmannella kerralla taas tuntui, että minulla oli enemmän voimaa, että selvisin paremmin niistä paikoista, jotka tuntuivat liian pelottavilta. Jos esimerkiksi seuraavaan otteeseen pitää kurottaa vauhdilla, nyt voima riitti paremmin siihen, että voin kurottaa hitaammin enkä vain heittäytyä ja toivoa, että ote pitää. Uskallan käyttää seinää ja luotan, että jalka voi pitää sitä vasten. Kerran jopa uskalsin käyttää jalkaa niin, että laitoin kantapään otteen päälle (en muista tekniikan nimeä) enkä jalkaterää.
Enkä enää ihan joka reitillä narise, että totta kai puoliso pystyy ne kiipeämään kun hän on 10 cm pidempi.
Ehkä se ei aina ole pituudesta kiinni vaan esimerkiksi siitä, että hänellä on vahvemmat kädet, joten hänellä on enemmän varaa yrittää ja venkslailla.
Olen näiden kolmen kerran aikana oppinut sen, millaisesta boulderoinnista pidän itse eniten. 7:t ja 8:t näyttävät minusta sen verran epämukavalta könyämiseltä, että minua ei yhtään haittaa tietää, etten tule pääsemään sille tasolle. MM-tason boulderointireitit näyttävät niin äärimmäisiltä – paljon kropan heilautuksia, yhdellä kädellä roikkumista ylösalaisin, kaikkea sellaista. Minulle se on liian överiä ollakseen innoittavaa.
Mutta noissa kutosissa on vielä riittävästi sellaisia, että niihin ei tarvita äärimmäistä voimaa ja notkeutta, vaan hyvä tekniikka, ketteryys ja älli riittävät. Tuolla monet lapset menivät kutosia ihan kepeästi, eli pituuskaan ei ole liian ratkaisevaa. Jos en koskaan pääsee 6a:ta tai 6b:tä vaikeimpia, se ei haittaa.
On muuten huomattu, että tuolla hallilla on todella meluisaa. Onkohan se kiipeilyhallien perusominaisuus?
En muista, millaista Jyväskylän Boulderpajalla oli. Onhan siellä paljon kovaa pintaa. Ja tuolla on aina paljon lapsia ja muuta tohinaa. Ei se kiipeillessä koko aikaa häiritse, mutta ulos tullessa huomaa, millaisen taustahälyn alla sitä onkin ollut.