Suuria (ja ei niin suuria) surunaiheita

Ropeconia ei järjestetä tänä vuonna. Tänään tuli tiedote, ettei alkujaan suunniteltu loppusyksyyn siirtäminen onnistu, koska tiloja ei saada. Seuraava Ropecon on siis vasta kesällä 2021, jos silloinkaan.
 
Toinenkin suruviesti, tällä kertaa pitkän linjan roolipeliharrastajille. Kuvittaja Jim Holloway, jonka ilmeikästä taidetta on nähty mm. Dungeons & Dragonsissa, MERPissä ja Paranoiassa, menehtyi eilen pitkäaikaiseen sairauteen. Varsinkin Paranoian seinähullun dystopiamaailman Jim toi piirroksillaan eläväksi.

Ohessa hänen poikansa Miken ottama valokuva Jimin Hobitti-maalauksesta 70-luvulta.
 

Liitetiedostot

  • Holloway-Hobbit.jpg
    Holloway-Hobbit.jpg
    63,2 KB · Katseluja: 10
Tänään oli tätini miehen eli teatteri ystäväni hautajaiset. Olin todella rikki ja vihdoin alkoi olo rauhoittumaan näiden kuoleman jälkeisten viikkojen kruunanneiden hautajaisten jälkeen.

Ehdin ehkä tunnin kotona olemaan ja hoitamaan pari rästissä olevaa asiaa, jotka ovat olleet ylitsepääsemättömiä ennen hautajaisia, niin ystäväni laittoi viestin minulle, että hänen isänsä on kuollut. Otin tämän tiedon erittäin raskaasti, koska hänen isänsä on kuitenkin ollut elämässäni aktiivisesti jo 24vuotta. Hänellä ja vaimollaan oli juuri yhteissynttärit, näimme viime tiistaina viimeksi ja juteltiin, mitä kuuluu nyt. Oli hyvin iloinen jatkaessani yhden asian hoitoa ja hänen kanssaan jo sovittiin syksyllä tapahtuvasta jutusta.

Nyt jotenkin.. Olo on tyhjä, ei enää nukuta, ahdistaa vielä enemmän kuin tädin miehen kuoleman jälkeen ja nyt jotenkin.. On niin järkyttynyt olo, kun kyseinen ystäväni isä on aina ollut Tervaskanto, jolle ei mikään pysty tekemään mitään ja yhtäkkiä kuulen hänen poismenostaan. En oikein tiedä enää, mitä sanoa. Olen hyvin sanaton ja moni, jotka minut tietävät, ettei se ole usein tapahtuva asia.

Olen itkenyt silmät miltei päästäni tänään ja tuntuu, että pelkään vielä enemmän kaikkea menettämistä ympärilläni.

Olen vain.. Jotenkin eksynyt, peloissaan ja hyvin ahdistunut samaan aikaan.
 
Olin eilen tutun ihmisen muistotilaisuudessa. Tilaisuus oli kaunis ja rento, ja päällimmäisenä mieleen jäi miten hienoja muistoja paikalla olleilla tästä henkilöstä oli ja miten rakastava ilmapiiri tilaisuudessa oli. Menihän se tunteisiin, mutta kyllä siellä naurettiinkin, ja niin olisi varmaan päähenkilökin toivonut.
 
Tänään oli tätini miehen eli teatteri ystäväni hautajaiset. Olin todella rikki ja vihdoin alkoi olo rauhoittumaan näiden kuoleman jälkeisten viikkojen kruunanneiden hautajaisten jälkeen.

Ehdin ehkä tunnin kotona olemaan ja hoitamaan pari rästissä olevaa asiaa, jotka ovat olleet ylitsepääsemättömiä ennen hautajaisia, niin ystäväni laittoi viestin minulle, että hänen isänsä on kuollut. Otin tämän tiedon erittäin raskaasti, koska hänen isänsä on kuitenkin ollut elämässäni aktiivisesti jo 24vuotta. Hänellä ja vaimollaan oli juuri yhteissynttärit, näimme viime tiistaina viimeksi ja juteltiin, mitä kuuluu nyt. Oli hyvin iloinen jatkaessani yhden asian hoitoa ja hänen kanssaan jo sovittiin syksyllä tapahtuvasta jutusta.

Nyt jotenkin.. Olo on tyhjä, ei enää nukuta, ahdistaa vielä enemmän kuin tädin miehen kuoleman jälkeen ja nyt jotenkin.. On niin järkyttynyt olo, kun kyseinen ystäväni isä on aina ollut Tervaskanto, jolle ei mikään pysty tekemään mitään ja yhtäkkiä kuulen hänen poismenostaan. En oikein tiedä enää, mitä sanoa. Olen hyvin sanaton ja moni, jotka minut tietävät, ettei se ole usein tapahtuva asia.

Olen itkenyt silmät miltei päästäni tänään ja tuntuu, että pelkään vielä enemmän kaikkea menettämistä ympärilläni.

Olen vain.. Jotenkin eksynyt, peloissaan ja hyvin ahdistunut samaan aikaan.

Ja tänään oli kyseisen ystäväni isän hautajaiset. Mikä oli lievä shokki, sillä en tiennyt koko hautajaisista, mutta kuvista päätellen siellä oli kuitenkin 10hlön ystäväporukastamme 9 ja minä en ollut siellä. Ja nyt itken sängyssä hokien sekä miettien, että miksi.. Miksi en ollut kutsuttujen listalla, mutta kuitenkin tämä ja tämä kaveri oli kuitenkin. Ymmärrän toki.. Ymmärrän, että korona aikana hautajaiset olisivat olleet liian isot.

Yritän ainakin ymmärtää. Silti olen samaa aikaan surullinen, pettynyt, osittain vihainen, turhautunut ja ennen kaikkea hyvin hyvin hämmentynyt. Minulle ei asiasta kerrottu. Ei edes niin, että: "Isän hautajaiset on sinä ja sinä päivänä, mutta koska niistä olisi tullut niin suuret, jouduimme jättämään jotkut ihmiset pois." Tiedän, etten toki asiasta kysynyt, koska kuvittelin, että minä kuuluisin siihen ryhmään jolle edes jotain ilmoitettaisiin, mutta en näköjään. En nähtävästi ole tarpeeksi hyvä ystävä. Vaikka olen tehnyt monia asioita.. Niin monia asioita, joista itse kuvittelin olevani. Mutten näköjään sitten ollutkaan.

En aio asiasta kysyä, mutta tuntuu pahalta. Tuntuu hyvin pahalta. Olisin mielelläni vaikka odottanut autossa, kunnes porukka olisi lähtenyt muistotilaisuuteen ja olisin vasta sitten käynyt viemässä viimeisen tervehdykseni.

En tiedä. Ahdistaa, itkettää ja kaiken huipuksi yritin asiasta puhua puolisolle, jonka kuvittelin tukevan minua edes sen verran, että kuuntelisi, kuinka paha miun on olla. Kävikin sitten niin, että nukahti.. Kesken lauseen vieläpä, jonka jälkeen aloin pyörittämään tätä mielessäni. Liikaa. Aivan liikaa.

Kuudesta ystävästä kolme vastasi minulle tänään, ettei ehdi kahville ja heillä oli erittäin hyvät syyt. Ensimmäinen oli juuri lähdössä töihin, toinen lähti lypsylle ja kolmas joogaan. Myönnettäköön, oma moka, etten kysynyt tarpeeksi aikaisin asiasta. Mutta nämä kolme muuta.. Ensimmäinen ilmoitti siinä vaiheessa, kun olin tullut kotiin, että miksi kysyin häntä kahville. Asia selvä, en pyydä enää. Toinen vastasi tunti siitä hyvällä syyllä ja laittoi hymyilevän kuvan vauvastaan, joka oli pahassa korvatulehduksessa. Ja kolmas ilmoitti puoli seitsemän, ettei ole jaksanut vastata.. Nukkui puoli neljään iltapäivällä ja totesi, ettei hän jaksa eikä kiinnosta nähdä työviikon jälkeen ketään muuta kuin äitinsä, joka asuu samassa asunnossa. Tämä nostatti entistä enemmän surua pintaan. Eikö minulla ole oikeasti täällä päin ystäviä?

Ilmoitin muutamalle ystävälle, että soittelen jossain vaiheessa. Kaikki vastasivat, etteivät olisi edes vastanneet. Enkö siis ansaitse ystäviä? Minä, joka välillä tekee enemmän kuin tarpeeksi muiden eteen, vaikka olen väsynyt, kettuuntunut, jne. En sitten näköjään.

Olenko vain.. Noh.. Tylsä ihminen, joka kuvittelee olevansa pesukarhu? Näköjään, mutta olihan se edes jotain joskus. Keinoni paeta, piiloutua hahmon taakse, kuten aina ennenkin. On se hahmo, joka on niin vahvasti osa identiteettiäni, ettei suurin osa edes vanhoista ystävistäni tiedä, mistä hahmo alkaa ja mihin se loppuu. Minä vain olen.. Minä.

Noh, ehkä yritän taas kerran nukkumista. Ehkä se tällä kertaa onnistuisi. Huomenna pitäisi mennä taas maalle. Päivä kerrallaan. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!
 
@Henane tämän lukeminen saa minut ihmettelemään ihmisiä. Eikö enää ole muodikasta olla asiallinen jos joku yrittää ottaa yhteyttä? Onko niin että ihmisillä on liikaa ystäviä ja kavereita jos ei voi sen vertaa tehdä että vastaa puheluun/viestiin. Tuleeko meille ihan liikaa erilaisia viestejä joka suunnasta vierailta ihmisiltä että tuttujenkin tärkeät viestit sulautuvat samaan massaan ja unohdamme ihmiset viestien ja soittoäänen takana :(
Virtuaalinen halaus ei lämmitä, mutta olet usein mielessä. Minulla kun on välillä tapana (onkohan tämä taas asia joka olisi parempi pitää omana tietonaan ettei minua pidetä ihan kajahtaneena ?) leikitellä sellaisisilla ajatuksilla että mitä tekisin jos saisin muuttaa maailmaa jotenkin tai saisin mahdollisuuden antaa jotain mahdotonta toiselle tai vaikka klassinen että saisin kolme toivomusta. Kun näitä mietin sinä olet aina listan kärjessä niistä ihmisistä joille toivoisin jotakin. Ensimmäisenä listalla jos saisin tilaisuuden antaa mahdottomia jollekin.
 
Kaipa tämä on pakko purkaa jonnekin. Suurin musiikillinen esikuvani Nightwish on vuosien ajan katsellut Amerikan kiertueillaan kiertuemanagerinsa John Finbergin ahdistelevan naisia. Ja he eivät ole tehneet asialle mitään. Me toot tulivat ja menivät, mutta yhtye ei missään vaiheessa laittanut tikkua ristiin niiden lukemattomien naisten turvallisuuden puolesta. Ja ne lähteet: Täällä. (Varoituksen sana: Tämä on kuvottavaa luettavaa.)

Minua surettaa, suututtaa ja hämmentää. Samanaikaisesti kun Tuomas on kirjoittanut herättelevää yhteiskuntakriittistä musiikkia niin ihmisten mielistä kuin maailman tilasta, hän on sallinut tuollaisen ahdistelijan olla osana crew'ta. Money talks. Kaksinaamaista touhua. En pysty kuuntelemaan heidän musiikkiaan. Se on kaunista, mutta siltä meni juuri kaikki uskottavuus.

En voi kannattaa bändiä, jolle taide on ihmisoikeuksia tärkeämpää. Siksi nyt pitää etsiä uusi ilon ja inspiraation lähde, joka auttaa pyrkimään kohti parempaa taiteilijuutta.
 
Harmittaa ja surettaa, asahi-tunnit, joilla olen käynyt lopetetaan pienen osallistujamäärän vuoksi. Asahi on ollut niitä harvoja liikuntamuotoja, joista olen vilpittömästi pitänyt, jonka tunneille on mukava mennä. Pilates-tunnit, joilla myös käyn, on minulle enemmän jonkin asteista itsekidutusta: tietää, että tekee hyvää kropalle, mutta ei siitä aina nauti. Toki asahia pystyisin harjoittamaan ihan omatoimisesti, mutta tällaiselle sohvaperunalle tietty aika ja paikka helpottaa ryhtymistä (ja se että on maksanut tunneista). Harmi, että ryhmän koko vain pieneni, ettei useampi löytänyt tätä hienoa lajia tai ottaneet sitä enää tänä vuonna.
 
Last edited:
@Lehtokuusama olisiko taijita jossain lähistöllä? Olen nyt yrittänyt netistä sitä katsella ja opetella (kun ei kerran missään tunneille pääse ja muutenkin kiva tutustua ensin kotoa käsin että innostuuko) ja olen tykännyt. Ja löytänyt myös yhtäläisyyksiä asahin ja taijin välillä. Muistaakseni taijita olikin käytetty pohjana asahia kehitettäessä?
 
Veljeni appiukolla on todettu pitkälle edennyt syöpä, jota ei voi hoitaa. Itse en häntä ole oppinut tuntemaan, mutta tietysti vanhemmilleni ja veljeni perheelle tilanne on paljon ikävämpi. Ja toki myös veljeni vaimon siskon perheelle, jossa on lapsia peräti kahdeksan, vanhimmat aikuisia.
 
Sain juuri tietää, että jälleen yksi vastanäyttelijäni lähti taivaan lavoille esiintymään. Tämä on jo kolmas viimeisen 4vuoden sisään. Siis vastanäyttelijöistä, mutta ystävistä alkaa olla jo lähemmäs 40 mennyt. Muistaakseni 38 nyt 18vuoden aikana.

Olen jotenkin hyvin järkyttynyt, sillä kyseisen ihmisen kanssa oli aina hauska nähdä. Aina naurettiin ja hymyiltiin, kun nähtiin. Kyseessä oli kuitenkin isäni parhaimpia ystäviä, joten olen senkin puolesta hyvin järkyttynyt. Vanhempieni ystävä ja eilen, kun piipahdin kotona, niin eivät sanoneet mitään. Ei kumpikaan.

"Esirippu laskeutuu, oli sinunkin aikasi mennä." Olen hieman shokissa ja töissä pitäisi vielä jaksaa pari tuntia. En oikein tiedä, mitä ajatella. Mitä ihmettä ajatella. En enää tiedä itsekään. Viimeisin yhteinen näytelmä tulee varmasti katsottua tänä iltana ja sytytän jälleen uuden kynttilän. Mennyt ehkä liikaa ihmisiä nyt viimeisen viiden vuoden sisään. Rakkaimpia ja tärkeimpiä ainakin. Olen vain.. en tiedä.

Yksi ystäväni viimeksi veti herneet nenään, kun puhelimessa sanoin, että olen aika rikki, enkä nyt jaksaisi. Hän sanoi, etten ikinä kuuntele häntä, kun hän tarvitsee minua. Väärin. Hän ei ole kuunnellut minua enää pitkiin aikoihin. Hän ei näe enää minua, kuten ennen. Hän ei vaivaudu edes tutustua minuun uudelleen, koska hänellä on uusia ystäviä, mutta heidän jälkeensä soittaa jälleen pettyneenä minulle, kuinka he eivät olleetkaan ystäviä. Niin.. mitä tähän sanoisi. Minulla on paha olla, mutta sinulla ilmeisesti vielä pahempi, joten siirrän omat tunteet hetkeksi sivuun. Hänen tapauksessaan kokonaan pois. Hän ei ole enää vaivautunut kuuntelemaan, vaikka kysyy.

Nyt tarvitsisin vain.. noh.. aikaa. En tiedä mille, mutta olo vaatii sen. Ehkä.. en tiedä. Olen vain.. en tiedä. Eksynyt?
 
Pikkurakki Kitiltä, ikä 12.5v, joudutaan poistamaan yhdeksän pientä poskihammasta ientulehduksen takia. Periaatteessa tuo ei vaikuta sen elämään mitenkään mutta sääli että joutuu ramppaamaan kammoamallaan eläinlääkäriasemalla. :(
 
Veljeni appiukko on menehtynyt viime yönä. Hänellä oli vatsasyöpä, joka todettiin vasta kuukausi sitten. Veljentytöille kerrotaan kun tulevat koulusta, heidän perheensä kyllä kävi viime lauantaina katsomassa pappaa ja kaikki tiesivät että viimeisiä päiviä elettiin. :(
 
Olen matkalla tapaamaan luultavasti viimeistä kertaa edesmenneen äitini (pakostikin) entistä miesystävää, joka sairastaa vatsasyöpää. Hän ei yrittänyt ottaa isän paikkaa perheessämme (isäni kuolemasta tuli juuri 50 vuotta täyteen), eikä edes osoittanut hellyyttä äitiäni (20 vuotta kuolleena) kohtaan, mutta hän antoi minulle miehen mallin lapsuudessani. Vatsasyöpä havaittiin kun tämä 90-vuotias mies oli sairaalassa keuhkokuumeen vuoksi ja tutkittiin jo ennestään oireillutta mahahaavaa. Hän on nyt kotonaan kotihoidon turvin, joskin tänään hän menee kuvantamistutkimuksiin sairaalaan. Syövän levinneisyyttä luultavasti selvitetään. Hoito jäänee yleistilan vuoksi aika minimaaliseksi. Syövän tehokas hoito on aina raskasta keholle. Tiedän siitä ammattini ansiosta vähän liikaakin.
 
Ylös