Ärsyttävät kohtaukset trilogiassa

Itseäni ärsyttää, nyt elokuvat uudelleen hiljattain katsottuani, taistelukohtausten epärealistisuus. Enkä tarkoita pelkkiä edellämainittuja kilpien heittelyjä tai olifantin päällä kiipeilyjä (se lähinnä naurattaa joka kerta, Legolas rikkoo parissa minuutissa kaikkia fysiikan ja todennäköisyyden lakeja), vaan aivan perusasioita jotka tuntuvat toistuvan jokaisessa taistelukohtauksessa.

Karmein esimerkki on Mustan portin edustalla käyty taistelu. Armeija hyökkää epämääräisenä massana silmittömästi rynnien suoraan vihollisen syliin. Missä ovat järjestäytyneet osastot tai tukea antavat jousimiehet? Ja miksi ihmeessä Aragorn on laitettu taistelemaan ilman kypärää (kuten kaikki muutkin päähenkilöt) ja minkä hulluuden vallassa hän pyörähtää ympäri saavuttaessaan Mordorin joukot? Kukaan sotilas ei olisi tosielämässä paljastanut selkäänsä viholliselle, se olisi tietänyt varmaa kuolemaa.

Tarvitseeko hahmojen dramaattisia pysähtymisiä kesken taistelun edes mainita... Taiston ollessa kiivaimmillaan uljaat päähenkilömme jäävät tuijottamaan kaukaisuuteen kyynel silmäkulmassaan, ja mitään vahinkoa ei tietenkään tapahdu heille.

Ja kenen neronleimaus oli laittaa Klonkku heittämään Samia tuomiovuoren rinteillä kivellä päähän? Ei siinä muuten mitään, mutta kivet eivät käyttäydy niin! Ne eivät kimpoile päähän osuttuaan kuin kumipallo pois, vaan ne murskaavat kallon ja tappavat melkoisen tehokkaasti uhrinsa. Muutenkin Klonkun animoijat olisivat saaneet perehtyä vähän siihen mitä ovat tekemässä. Lähestulkoon kaikissa Samin ja Klonkun tappeluissa Klonkku (joskus myös Sam) kolisee päin ties mitä ja saa iskuja naamaansa, mutta ikinä mitään ei tapahdu, edes mustelmaa ei näy.

Mutta hyviä elokuviahan ne ovat silti, vaikka ei niitä täysin tyytyväisenä voikaan katsoa.
 
Minua häiritsi elokuvissa suuresti Aragornin siloiteltu ulkonäkö. Kirjoissahan hänen ulkomuotonsa kuvaillaan lähes roistomaiseksi tai vähintäänkin epäilyttäväksi johtuen hänen kuluttavista ja pitkistä vaelluksistaan ja seikkailuistaan. Mortensen oli mielestäni liian "prinssi uljas" -osastoa hänen rooliinsa.
 
Minua häiritsi elokuvissa suuresti Aragornin siloiteltu ulkonäkö.
Minua ei. Minusta Aragorn, Gandalfin ja Bilbon lisäksi, on onnistuneimpia hahmoja elokuvissa. Jopa niin, etteivät kyseiset tyypit suostu mielessäni olemaan muunlaisia. Konkari on aika räjähtänyt, mutta kuninkaallisuus paistaa läpi.
 
Sean Bean on esittänyt todella monta uskottavaa konnaa, mutta hänessä on myös aristokraattinen puolensa. Minusta hänen olisi pitänyt näytellä Aragornia, olen ollut tätä mieltä alusta asti (Sormuksen ritareita odotellessa jo).
 
Ärsyttävin hahmo koko trilogiassa on Klonkku ?, varsinkin Cirith Ungolissa ja Tuomiovuorella. Koko trilogian ärsyttävin kohta on se kun Klonkku pudottaa lembasit alas ja murustelee sitä ensin Samin vaatteille!!! Sekin on ärsyttävää kun Frodo käskee Samin lähteä takaisin Kontuun, eihän kirjassa mitään sellaista tapahtunut! ?
 
Tunnen henkilöitä, jotka eivät pysty (enää) katsomaan kohtauksia, joissa Klonkku esiintyy. Ymmärrän heitä. On se niin viheliäistä touhua. Minua ärsyttää myös erityisesti Gorbagin mainisema lembas-huijaus, koska sitä ei koskaan tapahtunut! Ynnä monet muut Jacksonin keksimät Klonkku-kohtaukset. Ynnä lisäksi kaikki muutkin muutokset kirjan juoneen. Itse asiassa kaikki kolme elokuvaa ovat vuosien mittaan alkaneet tuntua suurelta matalamieliseltä huijaukselta eikä niitä juuri tee mieli katsoa uudestaan.
 
Jännää sinänsä, että en ole kirjoittanut tästä aiemmin, koska olen kuitenkin huomannut tämän aikoja sitten. Ei siis ehkä ärsyttävin, mutta tietyllä tapaa häiritsevin kohtaus on kaikesta hauskuudestaan huolimatta "second breakfast", jossa Konkari heittää Pippinille omenan. Omena tulee kuvan oikeasta yläreunasta, liikkuu viistosti kohti kuvan keskustaa, osuu Pippiniä päähän ja jatkaa viistosti vasempaa alareunaa kohti ja poistuu kuvasta. Koska Pippin on kasvot kameraan, hänen saadessaan omenan kiinni, sen pitäisi olla hänen oikeassa kädessään. Mutta se on hänen vasemmassa kädessään, joka nousee kuvaan oikeasta alareunasta.
 
Kyseessä on kaksi eri omenaa. Aragorn heittää ensimmäisen omenan jonka nappaa Merri. Merri antaa omenan Pippinille ja taputtaa tätä selkään. Sitten Aragorn heittää toisen omenan joka osuu Pippiniä päähän.
 
Last edited:
Minä tulkitsin sen niin, että Pippinin vasemmassa kädessä oleva omena on se, jonka Merri nappasi ja jonka hän tyrkkäsi Pippinin käteen.
Edit: Jaamar ehti ensin. :D
 
Kohtaus jossa Déagol löytää Sormuksen joen pohjasta ja kun Sméagol sitä tulee selän taakse himoitsemaan, Sméagol puhuu itsestään tässä monikossa 'Anna se meille.'. Aina olen kuvitellut että Sméagol tarkoittaa meillä itseään Sméagolina ja Sormuksen riuduttamana Klonkkuna/Sormusta omana persoonanaan, mutta että jo tuossa vaiheessa meitittelee kun Sormuksen näkee ensimmäistä kertaa.

Mutta sitten kun aloin tässä miettimään niin näinhän tämä on alkuteksissäkin luettavissa, että Sméagol itseään meitittelee jo siinä. Onko tämä siis vain Gandalfin kehnoa tarinan kerrontaa jossa ei ota huomioon Klonkun nykyistä meitittelyä suhteessa Sormukseen vai olenko vain itse tulkinnut asian väärin, vai onko tämä lipsahdus jo itsensä Tolkienin käsistä? Vai onko Sméagol sitten ollut jotenkin jakautunut persoona alkujaan, tai onko tämä jotain 'vanhaa' puhetapaa jossa meititellään itseä? Onko teillä tämä asia koskaan mietityttäny? Jotenki itellä aina tämä kalskahtaa korvaan. Jospa tästä saisi jonkin sortin järki selityksen joka sitten ei enää ainakaan lukiessa jäisi kalvamaan..
 
Kas... Olin ajatellut, että Klonkku oli aloittanut me-muodon käytön sekä itselleen puhumisen jouduttuaan pois kodistaan Déagolin murhan jälkeen, mutta tosiaankin Klonkku puhuu itsestään me-muodossa jo Déagolille. Selailin nyt HoMEa, ja tarinan ensimmäisissä versioissa Klonkku (silloin nimeltään Dígol) löysi Sormuksen yksin. Vasta uudelleenkirjoittamisen neljännessä vaiheessa (Christopherin jako; ilmeisesti vuoden 1939 lopulla) tarinaan ilmestyi Deagol ja Klonkun nimeksi vaihtui Smeagol (näköjään tavallisten e-kirjainten kanssa). Ja jo heti silloin Klonkku sanoi saman kuin lopullisesti: Give us that, Deagol my love.

Kommentaarissaan (HoME VII, ss. 26-28) Christopher epäilee, että syynä muutokseen oli se, että Tolkienin piti keksiä selitys sille, miksi Klonkku valehteli Hobitissa Bilbolle syntymäpäivälahjasta - koska kuten Gandalf sanoo, Suursormuksen antaminen oikeasti syntymäpäivälahjaksi ei ollut uskottavaa, vaikka se vielä olisi käynyt Hobitin "vain" näkymättömäksi tekevälle taikasormukselle. Tolkienin ratkaisu oli se, että Sméagol keksi (itselleenkin) syntymäpäivälahjatarinan yrittäessään unohtaa Déagolin murhan - ja hänen syntymäpäivänsähän se sattumalta oli.

Christopher ei puutu me-muotoon eikä tuo taida sitä oikein selittää. Olisikohan tämä jäänyt Tolkienilta huomaamatta? Toisaalta Tolkien muokkasi juuri tätä lukua enemmän kuin mitään muuta Tarun lukua (ainakin Christopherin mukaan), joten voisi kuvitella, että hän jossain näistä monista uudelleenkirjoituksista olisi huomannut virheensä. Mutta nämä rivit eivät enää juuri muuttuneet Déagolin mukaantulon jälkeen.

Mitenköhän tämä pitäisi selittää... Voisiko me-muotoa käyttävä Klonkku-persoona olla syntynyt saman tien heti kun Klonkku näki Sormuksen eikä vasta vähitellen hänen liikkuessaan yksinään perheensä hylkäämänä? Vai kertoiko Gandalf tosiaan Klonkun sanomiset epätarkasti? Vai olisiko Klonkku itse käyttänyt me-muotoa silloin kun kertoi tarinansa Gandalfille (vaikka ei vielä Déagolille puhuessaan), ja Gandalf toisti tämän Klonkun epätarkan kertomuksen?
 
Jos Klonkku oli puhunut itsestään monikossa (yksikseen) vuosisatoja, varmaan hän puhui niin myös muistellessaan sormuksen löytymistä. Samoin Gandalf kuunneltuaan pitkät illat sen sekavaa haastelua oppi sen puhetavan ja esittäessään sen kertomusta edelleen käytti luontevasti sen puheen olennaisinta piirrettä.
 
Mutta tuskinpa Klonkku ainakaan yhtenäisenä kertomuksena tunnusti Gandalfille että oli kuristanut ystävänsä tai että mitä oli sanonut sitä tehdessään. Gandalf ärtyi Frodon kysyessä tiesikö Gandalf kaiken tämän vai oliko kyse arvauksesta. Gandalf sanoi "Gollum is a liar, and you have to sift his words. For instance, he called the Ring his "birthday present", and he stuck to that."
Jos kyse tosiaan oli Smeagolin aikanaan käyttämistä sanoista, niin kenties Gandalf jollain tavoin luki ne Klonkun ajatuksista kuulustellessaan tätä?

Smeagol oli ehkä ollut erikoinen persoona jo ennen sormuksen löytymistä, mutta olisiko hän voinut olla tietoinen jostain vaikkapa Gondorin imperiumissa käytetystä keisarillis-kuninkaallisesta ensimmäisen persoonan monikkomuodosta ja käyttää sitä jotenkin ironisesti? Tuntuu epätodennäköiseltä.
Mutta entäpä jos "Give us that, Déagol, my love," oli tarkoitettu pehmentämään vaatimusta ja antamaan se alustava käsitys, että Sméagol halusi sormuksen itsensä ja Déagolin yhteiseen käyttöön?
 
Yksi ärsyttävimmistä asioista koko trilogiassa on Faramirin erilaisuus kirjaan verrattuna. Tarkoitan varsinkin sitä kohtausta, kun Faramir päättää Sormuksen tulevan Gondoriin Frodon ja Samin vastusteluista huolimatta. En ymmärrä miksi näin, kirjassahan Faramir sanoi moneen kertaan, ettei aio ottaa Sormusta: Vaikka se makaisi maantien laidassa, en sitä ottaisi. Muutenkin Faramirin suhde hobitteihin ei elokuvassa ollut missään vaiheessa kummoinen, vaikka lopulta päästikin nämä menemään. No, tehtiin siihen sentään yksi kohtaus jossa Frodo muistaakseni osoitti Faramirille kiitollisuuttaan kaikesta mitä Faramir heille antoi. Sekin tietysti mentiin leikkaamaan pois ja on nähtävissä vain pidennetyssä versiossa.

Tämä siis siksi, kun Faramir sattuu olemaan suosikkihenkilöitäni kirjassa.
 
Olen samaa mieltä @Gorbag the Orc in kanssa, että Faramirin muuttaminen leffoissa on asia, jota on vähän hankala antaa anteeksi. Tässähän kuuluisi olla asetelma missä rakastettu esikoispoika kaikessa hyvyydessäänkin on altis sormuksen houkutuksille kun taas nuorempi veli, jota ei samassa määrin arvosteta (isänsä taholta) osoittaakin vahvuutta sormuksen houkutuksen edessä. Leffassa tämä kontrasti ei ole yhtä vahva ja minusta se tekee vääryyttä Faramirin hahmoa kohtaan.
 
Minusta ei tee Faramirille vääryyttä näyttää, että päätös päästää Frodo jatkamaan tehtäväänsä ei ole hänelle helppo, vaan vahvuus tulee ajan kanssa. Se lisää isältä tulevien moitteiden painoa ja epätoivoista yritystä päästä takaisin hänen suosioonsa Osgiliathin takaisinvaltauksella. Leffa-Faramir on tässä inhimillisempi kuin kirjan suoraselkäinen ritari.

Toteutus vain tökkäisee pahasti. Miten se, että Frodo tarjoaa Sormusta vapaaehtoisesti viholliselle, vakuuttaa Faramirin siitä että tämän hobitin haltuun voi luottaa edes 60 sentin ratakiskonpätkää?
 
Ylös