Aaron & Alex (pieni novellinpätkä)

Beowulf

Hobitti
// Kirjoitin tämän pätkän vissiin vuonna 2010, ja siitä oli tarkoitus tulla pidempikin kuin mitä se nyt tässä on, mutta jäi sitten näköjään tällaiseksi pieneksi pätkäksi. Palautetta otan mielelläni vastaan. //

* * *​

Tuossa se nyt on. Ja tulee olemaan seuraavan vuoden ajan… Aaron katseli kiukkuisen tuimasti vastakkaisella seinustalla, vierassängyssä kirjavan päiväpeitteen päällä lepäävää mietteliästä hahmoa. Poika näpytteli tasaiseen tahtiin pientä miniläppäriään kirjoittaessaan viestiä perheelleen, kauas toiselle puolen maapalloa. Niin, poika oli vaihto-oppilas, ja joidenkin kummallisten sattumusten kautta päässyt juuri tähän perheeseen majoittumaan. Aaronille tämä ei ollut mikään mieluisa asia, ja hän oli kynsin hampain yrittänyt saada vanhempiaan viimeisen vuoden ajan muuttamaan suunnitelmia ottaa vaihto-oppilas perheeseen. Hän ei ollut halunnut ketään vierasta henkilöä heidän perheeseensä lusimaan, varsinkaan kokonaiseksi vuodeksi. Ei sen jälkeen, kun hän menetti isoveljensä viime kesänä traagisessa onnettomuudessa…
Nyt äiti ja isä halusivat Aaronin olevan ystävä ja veli tässä vieraassa maassa ja syrjäkylässä, jonne tuo vieras poika oli joutunut. Hienoa! Sen lisäksi, että saapui Australiasta asti tänne Suomen peräkylille, poika joutui vielä kaupungin sijaan keskelle ei mitään, kuten Aaron asian hienovaraisesti ilmaisi. Täällä metsän keskellä ei ollut hänen mielestään mitään elämisen arvoista. Kylälle hän pääsi onneksi kymmenessä minuutissa mopolla kavereiden luokse, mutta nyt luultavasti sekin olisi mahdotonta, sillä äiti ja haluaisivat, että hän olisi tämän uuden pojan, Alexin kanssa koko ajan, ja ottaisi hänet mukaan kavereitaan tapaamaan. No way! Aaron kierähti ympäri sängyssä tuskaillessaan ajatusta, ja syvä huokaisu rikkoi huoneessa pitkään vallinneen hiljaisuuden. Alex liikahti sängyllä, ja loi epävarman, varovaisen katseen uuteen veljeensä. Hän oli kahden päivän aikana oppinut jo, ettei suomi-veli ollut kovin puheliasta sorttia, eikä muuten sosiaalinen ja puhelias Alex oikein tiennyt, kuinka lähestyä Aaroni oikealla tavalla. Aaron tuijotti kattoa. Kumpikin vaistosi huoneessa vallitsevan jännittyneen tilan, joka hermostutti Alexia, mutta Aaronin pää kaipasi pikaista purkautumista ja tuulettumista. Hän oli räjähdystilassa.

- Are you allright? Alex kysyi ystävälliseen sävyyn. Hän olisi niin mielellään halunnut jutella ja tutustua Aaroniin paremmin, mutta tämän yleinen olemus pisti vieraan perääntymään. Kyllä hän ymmärsi, että vieraan ihmisen tuleminen yhtäkkiä saman katon alle saattoi olla joillekin alkuun uhkaava tilanne, mutta hän halusi tehdä Aaronille selväksi, ettei hän aikonut saati tahtonut olla hänelle minkäänlainen uhka tai kilpailija.
- I’m fine… Aaron mutisi niin hiljaa, että Alex sai terästää korviaan ymmärtääkseen suomi-veljensä vastauksen. Aaron ei ollut kovin lahjakas kielten opiskelussa, eikä näiden lukeminen koulussa kiinnostanut häntä paskan vertaa. Tässäkin kohtaa hänen vanhempansa olivat pitäneet vaihto-oppilaan ottamista hyvänä tapana auttaa poikaansa löytämään uutta intoa opiskeluun ja auttaa häntä parantaa englanninkieltään.

Alex hyväksyi vastauksen pienellä nyökkäyksellä, ja keskittyi jälleen kirjoittamaan kuulumisiaan facebook-tunnukselleen. Aaron kuunteli kuin transsissa näpyttelyä, ja käänsi vaivihkaa kylkeään varovasti, nähdäkseen tuon pellavapäisen aussi-pojan sängyllä. Kaiken kiukkuisuuden keskellä Aaron oli kuitenkin utelias, ja tarkasteli poikaa kiinnostuneena. Mutta kuitenkin niin salassa, ettei Alex sitä huomaisi. Aussi-poika oli häntä vuoden vanhempi, noin 18-vuotias high school-opiskelija Wollongongin kaupungista Australian itärannikolta. Hän ei ollut kovin pitkä, arviolta 170 cm, ja todella hoikkakuntoinen. Vaaleat, lyhyet ja pörröiset hiukset jatkuivat niskaan asti ulottuvaksi takapiiskaksi. Valkoinen, tiukkalinjainen paita korosti pojan luisevaa kehoa; alaselkä kaartui pienelle kaarelle, peppu oli pieni ja tiukan oloinen tummanharmaissa farkuissa. Alex ei ollut niin vankkarunkoinen, mitä miehet yleensä olivat, vaan hänessä oli enemmän naisellista siroutta, vaikkei häntä voinut kuitenkaan naiseksi sanoa. Aaron antoi silmiensä vaeltaa varkain pojan vartalolla, painaen samalla mieleensä jokaisen muodon, mutkan ja merkin, samalla kun tarkkaili, ettei hänen aikeitaan huomattaisi.
Aaron käänsi katseensa pojasta takaisin valkoiseen kattoon, ja yritti unohtaa äskeiset ajatuksensa. Yhtäkkiä ajatus toisen pojan katselusta puistatti häntä, vaikka he olivat kaveriporukassa aina katselleet muita ihmisiä samalla tavalla, sekä poikia että tyttöjä. Se oli luonnollista vertailua ja ympäristön tarkkailua. Väistämättä mieleen palasi kuitenkin kuva Tumpista, Aaronin urheilija-isoveljestä, joka oli aina ollut hänen ja nuoremman pikkuveljen idoli ja esikuva. Kaikkien tyttöjen päiväunien kohde, ehkä maailman upeimman kropan omistava mies, jonka Aaron tunsi. Tumppi pelasi aikoinaan jääkiekkoa ja jalkapalloa sekä treenasi aktiivisesti myös vapaa-ajallaan. Lisäksi veli oli ollut aina hyvin kiltti ja reilu sekä pikkuveljiään, että muita ihmisiä kohtaan, ei ollut koskaan kiusannut ketään ja ollut aina kannustamassa nuorempiaan. He olivat aina olleet Aaronin kanssa hyvin läheisiä.
Tumppi oli aina ollut perheen ja suvun suuri toivo ja kultapoika, josta kaikki toivoivat tulevan jonain päivänä suuri ammattiurheilija. Hän sai kaiken aina ensimmäisenä ja enemmänkin, mutta kahden kesken Tumppi oli aina naureskellut Aaronille tästä lelliskelystä. Ei hän välittänyt siitä suuresta sankarin roolista ja maineesta, saati niistä lukuisista palkinnoista ja lahjoista, mitä sukulaiset aina hänelle kantoivat kotiin milloin minkäkin voiton tai saavutuksen ansiosta. Tumppi ei ollut mikään itseään täynnä oleva kusipää, vaan epäitsekäs, empaattinen ja kärsivällinen. Hän oli hyvin lahjakas opiskelija, ja sen sijaan, että hän olisi lähtenyt toiselle paikkakunnalle parempitasoiseen lukioon opiskelemaan, hän päätti jäädä tänne syrjäkylälle pieneen lukioon, vaikka vanhemmat sitä vastustivatkin. Tumppi vain totesi, että hänen elämänsä – eli tyttöystävä, kaverit ja tietenkin Aaron – olivat täällä, eikä hän halunnut erota heistä vielä. Viime keväänä hän teki historiaa lukion arvosanojen osalta, ja kirjoitti parhaimmat mahdolliset arvosanat. Kesän alussa pidettiin isot lakkiaisjuhlat, jossa oli koko heidän sukunsa mukana, eikä Tumppi meinannut millään saada omaa rauhaa juhlahumun keskellä. Äiti ja isä olivat niin innoissaan ensimmäisestä pojastaan, joka oli kirjoittanut ylioppilaaksi ja vieläpä loistavin arvosanoin. He olivat maksaneet esikoisen keväällä autokoulun, ja nyt tämä sai valmistujaislahjana oman auton. Juhlaillan hämäränä iltana Tumppi oli lopulta kaapannut Aaronin mukaansa kaiken härdellin keskeltä, ja he ajoivat läheiselle järvenrannalle katsomaan nousevaa kuutamoa. Vanhanmallin Nissanissa oli uusittu poppikoneisto, joka pauhasi täysillä heidän kuunnellessaan Bon Jovia. Koko metsä ja järvi raikasi heidän ympärillään, ja veljekset lauloivat mukana. It’s my life, it’s now or never. I ain’t gonna life forever, I just wanna live while I’m alive. Lopulta he vain istuivat autossa hiljaa omissa oloissaan. Myöhemmin yön pimetessä he siirtyivät ulos, Aaron poltti yhden röökin ja veljekset hyppäsivät istumaan konepellin päälle katselemaan tähtitaivasta.

- Kai sä tiedät, että mä rakastan sua aina? Tumppi kysyi yllättäen ja tarttui Aaronin käteen
katsoessaan samalla nuorempaa. Aaron hätkähti kysymykselle, mutta vastasi mietteliään oloisella päännyökäytyksellä.
- Koulu on nyt ohi, ja mun olis tarkotus lähteä kohti omaa elämää. Mun on pakko valita joko oma ura tai teidän väliltä, mutta mä en haluaisi luopua sustakaan, broidi, Tumpin värisevä ääni sai puheeseen ikävän ja pelottavan häivähdyksen. Aaron mietti, yrittikö veli nieleskellä kyyneliä, vai oliko hänellä ikäviä uutisia luvassa. – Mutta menen mä minne tahansa, niin sä olet aina tervetullut mun luo, milloin vain. Ymmärräthän sä sen?
- Joo, Aaron vastasi lyhyen hiljaisuuden jälkeen epäröivästi. Tumppi ei aiemmin ollut kuulostanut
tällaiselta, ja tilanteen huomioon ottaen veljen sanat saivat hänet varautumaan vielä odottavaa isompaa asiaa kohtaan. Aaron tiesi, että Tumpilla olisi sydämellään jotain isompaakin, jota hän ei vain saanut sanotuksi suoraan. Kyllä kotona oli ollut puhetta esikoisen jatko-opinnoista ja muista tulevaisuudensuunnitelmista, mutta sen tarkemmin ne olivat Aaronilta menneet aivan ohi. Ammattiurheilijan uraa veli oli haaveillut, mutta…
- Susta tulee vielä taitava skeittaaja, kun jaksat vaan harjoitella ahkerasti, Tumppi totesi pitkän ja
raskaan hiljaisuuden päätteeksi. - Yks paskan hailee, mitä mutsi ja faija ajattelevat sun harrastuksesta, mutta jos se on sun intohimos, niin anna mennä vain! Mää ainakin olen susta todella ylpeä. Sä olet todella taitava skeittaaja. Älä ikinä luovuta unelmies edessä, lupaa se mulle!

My hearts is like an open highway, like Frankie said, “I did it my way”. I just wanna live while I’m alive, ‘Cause it’s my life! Myöhemmin samana kesänä Aaron päätyi oman isoveljensä hautajaisiin, tämän osuessa autollaan hirveen pimeällä tiellä. Tumppi oli ollut hakemassa kavereitaan kylältä bileistä, eivätkä he olleet ehtineet reagoimaan pimeässä yhtäkkiä auton eteen hypänneeseen hirveen. Veli kuoli silmänräpäyksessä.

* * *​

Muutamat kyyneleet nousivat Aaronin silmiin, hänen muistellessaan viime kesää. Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus, jota ei edes pieni niiskutus rikkonut. Aaron pyyhkäisi nopeasti kasvonsa hupparin hihaan, ja yritti lopettaa itkemisen siihen pisteeseen. Hän ei ollut vielä reilun vuoden aikana päässyt eroon surusta Tumppia kohtaan, eikä tämä uusi ”perheenjäsen” auttanut asiaa yhtään, sillä Alex muistutti todella paljon Tumppia, paitsi että tämä oli urheilijanuorukaista paljon luisevampi. Ja lyhyempi. Silti heissä oli todella paljon samaa näköä, heillä oli jopa samanlaiset silmät, pienet, kapeat ja tummat. Alex olisi voinut hyvin olla kuin ilmetty Tumppi, jos tämä olisi ollut pidempi ja enempi lihasta. Näinä parina ensimmäisenä päivänä, mitä aussi-veli oli ehtinyt heillä asustamaan, Aaron ei ollut sopeutunut yhdennäköisyyteen, ja siitä hän kehitteli uuden syyn inhota tuota tunkeilijaa lukuisten muiden syiden jatkoksi. Ehkä tuo harvinainen yhdennäköisyys olikin vain harvinaisen hyvä sattuma, eikä Alex voinut yhdennäköisyydelle mitään suomi-veljensä edesmenneen isoveljen kanssa.
Monikin asia puistatti Aaronia tässä vaihto-oppilasjutussa heidän kohdallaan: he asuivat normaalikokoisessa omakotitalossa, jossa pojilla oli kaksi makuuhuonetta yläkerrassa, yksi isompi ja pienempi. Tumppi oli saanut asua yksin omassa huoneessaan, olihan hän perheen vanhin poika ja etuoikeutettu siihen. Aaron ja nuorempi veli Tino jakoivat tämän isomman makuuhuoneen keskenään, mikä oli Aaronille ihan ok asia siihen asti, kunnes vierashuoneeksi muutettu Tumpin huone ei kelvannutkaan vanhempien mielestä aussi-veljelle makuuhuoneeksi, vaan kaikki kolme poikaa haluttiin mahduttaa yhteen samaan huoneeseen. Ja ihan vain sen takia, ettei Alex tuntisi oloaan alussa yksinäiseksi, ja hänellä olisi samalla seuraa pojista. Isä oli siten rakentanut veljeksille kerrossängyn, ja vierashuoneesta oli tuotu yksi kapea sänky huoneen toiselle laidalle Alexia varten. Aaron selvisi vielä jotenkuten Tinon kaltaisen, murrosiän uhovaiheessa olevan pikkupennun kanssa samassa huoneessa, mutta että hän joutuisi huoneessa ollessaan katselemaan koko ajan tätä uutta kaveria, ei sopinut hänelle alkuunkaan. Hän oli päättänyt koko vaihto-oppilasasiasta kuultuaan ja aussi-veljen tulon varmistumisesta asti olla piittaamatta tästä ylimääräisestä ihmisestä kodissaan. Hän ei kaivannut tänne ketään uutta hahmoa. Ja nyt hän joutuisi jakamaan huoneensa, kotinsa, osan tavaroistaan ja jopa oman aikansa tämän epämieluisan ihmisen kanssa.

* * *​
 
Hieno tarina Beowulf!:)
Tarinan juoni oli joustava ja selkeä, ja henkilöiden tekemisiä ja sanomisia oli mukava seurata.
 
Ylös