Adanelin tarina

The Tale of Adanel, "Adanelin tarina", on kertomus siitä, miten Morgoth vietteli ihmisten ensimmäisen sukupolven. Adanelin tarinan kertoo Andreth, Bëorin kansaan kuuluva tietäjänainen (wise-woman) keskustellessaan Angbandin piirityksen ajalla Finrod Felagundin kanssa haltioiden ja ihmisten erilaisesta kohtalosta. Tolkien kertoo tarinasta seuraavaa:


Kertomus on liitteenä tekstissä Athrabeth Finrod ah Andreth (“Finrodin ja Andrethin väittely”) ja se on julkaistu The History of Middle-earth -sarjan kymmenennessä osassa Morgoth's Ring (s. 345-349). Tässä julkaistaan keskustelun pohjaksi suomennos, joka ilmestyi alun perin (sittemmin verkosta kadonneessa) Konnun joulukalenterissa 12. joulukuuta 2007.


Finrodin kehotellessa sanoi Andreth viimein: "Tämä on tarina, jonka Adanel Hadorin huoneesta kertoi minulle.

Jotkut sanovat, että Onnettomuus tapahtui kansamme historian alussa, ennen kuin kukaan oli vielä kuollut. Ääni oli puhunut meille ja me olimme kuunnelleet. Ääni sanoi: 'Te olette minun lapsiani. Olen lähettänyt teidät tänne asumaan. Ajan tullen te peritte koko tämän Maan, mutta ensin teidän on oltava lapsia ja opittava. Kutsukaa minua ja minä kuulen; sillä minä varjelen teitä.'

Me ymmärsimme Äänen sydämissämme, vaikka meillä ei vielä ollut sanoja. Sitten meissä heräsi sanojen kaipuu ja me aloimme luoda niitä. Mutta meitä oli vain vähän ja maailma oli laaja ja outo. Vaikka me halusimme kiihkeästi ymmärtää, oppiminen oli vaikeaa ja sanojen luominen hidasta.

Tuohon aikaan me kutsuimme usein Ääntä ja se vastasi. Mutta se antoi hyvin harvoin vastauksia kysymyksiimme, ja sanoi vain: 'Etsikää ensin vastausta itsestänne. Sillä te saatte iloa löytämisestä ja niin kasvatte lapsuudestanne ja te viisastutte. Älkää koettako jättää lapsuuttanne ennen aikojaan.'

Mutta meillä oli kiire ja me halusimme järjestää asiat oman tahtomme mukaan; ja mielessämme heräsi monien sellaisten asioiden muotoja, jotka halusimme tehdä. Sen vuoksi me puhuimme Äänelle yhä harvemmin.

Sitten keskuuteemme ilmestyi hän, jolla oli meidän näkyvä muotomme, mutta joka oli meitä suurempi ja kauniimpi. Ja hän sanoi tulleensa, koska sääli meitä. 'Teitä ei olisi pitänyt jättää yksin ja ilman opetusta', hän sanoi. 'Maailma on täynnä ihmeellisiä rikkauksia, jotka tieto voi paljastaa. Teidän ruokanne voisi olla paljon runsaampaa ja maittavampaa kuin ne köyhät antimet, joita nyt syötte. Teillä voisi olla mukavat asumukset, joissa voisitte pitää valoa ja sulkea yön ulos. Te voisitte pukea itsenne niin kuin minä.'

Me nostimme silmämme ja katso! Hän oli pukeutunut vaatteisiin, jotka hohtivat kuin hopea ja kulta, ja hänellä oli päässään kruunu ja hiuksissaan jalokiviä. Hän sanoi: 'Jos te haluatte olle minun kaltaisiani, minä opetan teitä.' Ja me otimme hänet opettajaksemme.

Hän ei opettanut meitä niin nopeasti kuin olimme toivoneet löytämään tai tekemään itsellemme asioita joita kaipasimme, vaikka hän oli herättänyt sydämissämme monia toiveita. Mutta jos joku epäili tai oli kärsimätön, hän toi eteemme kaiken sen mitä olimme toivoneet. 'Minä olen Lahjojen antaja', hän sanoi, 'eikä lahjoja koskaan puutu niin kauan kuin te luotatte minuun.'

Sen vuoksi me kunnioitimme häntä ja jäimme hänen pauloihinsa. Ja meistä tuli riippuvaisia hänen lahjoistaan, sillä me pelkäsimme palata elämään, joka ilman niitä tuntui köyhältä ja kovalta. Ja me uskoimme kaiken hänen opetuksensa: eläimistä ja linnuista, maassa kasvavista kasveista, omista luomuksistamme ja taivaan valoista, lukemattomista tähdistä ja Pimeydestä johon ne on asetettu.

Kaikki hänen opetuksensa tuntui hyvältä, sillä hänellä oli paljon tietoa. Mutta hän puhui yhä enemmän Pimeydestä. Hän sanoi: 'Suurin kaikista on Pimeys, sillä se on rajaton. Minä tulin ulos Pimeydestä, mutta minä olen sen valtias. Sillä minä olen tehnyt Valon. Minä tein Auringon ja Kuun ja lukemattomat tähdet. Minä suojelen teitä Pimeydeltä, joka muuten nielaisisi teidät.'

Me kerroimme hänelle Äänestä. Mutta hänen kasvonsa muuttuivat kauheiksi, sillä hän oli vihainen. 'Typerykset!' hän sanoi. 'Se oli Pimeyden Ääni. Se haluaa pitää teidät erossa minusta, sillä se himoitsee teitä nälkäänsä.'

Sitten hän meni pois, emmekä nähneet häntä pitkään aikaan, ja ilman hänen lahjojaan me olimme köyhiä. Ja tuli päivä, jolloin Auringon valo alkoi äkkiä huveta, kunnes se katosi ja maailman ylle lankesi suuri varjo. Ja kaikki eläimet ja linnut pelkäsivät. Ja hän tuli takaisin kävellen varjon läpi kuin kirkas tuli.

Me lankesimme kasvoillemme. 'Teidän joukossanne on niitä, jotka kuuntelevat yhä Pimeyden Ääntä', hän sanoi, 'ja siksi se lähestyy. Valitkaa nyt! Te voitte pitää herrananne Pimeyttä tai minua. Mutta jos te ette ota minua herraksenne ja vanno palvelevanne minua, minä lähden ja jätän teidät, sillä minulla on muita valtakuntia ja asuinpaikkoja enkä minä tarvitse Maata enkä teitä.'

Pelossamme me puhuimme niin kuin hän oli käskenyt ja sanoimme: 'Sinä olet herra, vain sinua me palvelemme. Me kiroamme Äänen emmekä kallista sille enää korvaamme.'

'Olkoon niin', hän sanoi. 'Rakentakaa minulle nyt talo korkealle paikalle ja antakaa sen nimeksi Herran talo. Sinne minä tulen kun tahdon. Siellä te voitte kutsua minua ja esittää pyyntönne minulle.'

Kun me olimme rakentaneet suuren talon, hän tuli ja seisoi korkean istuimen edessä ja talo oli kuin tulen valaisema. Hän sanoi: 'Astukoon nyt esiin jokainen, joka yhä kuuntelee Ääntä!'

Heitä oli vielä jokunen, mutta peloissaan he pysyivät paikoillaan ja olivat vaiti. Hän sanoi: 'Kumartakaa siis minun edessäni ja tunnustakaa minut!' Ja kaikki kumarsivat maahan saakka hänen edessään ja sanoivat: 'Sinä olet Ainoa Suuri ja me olemme sinun omiasi.' Sen jälkeen hän kohosi korkeuteen suurena liekkinä ja savuna ja kuumuus kärvensi meitä. Mutta äkkiä hän oli poissa ja oli pimeämpää kuin yöllä ja me pakenimme Talosta.

Aina sen jälkeen me pelkäsimme suuresti Pimeyttä, mutta hän ilmestyi enää harvoin eteemme kauniissa hahmossa ja hän toi vain vähän lahjoja. Jos me suuressa hädässä uskalsimme mennä Taloon ja rukoilla häntä auttamaan meitä, me kuulimme hänen äänensä ja saimme häneltä käskyjä. Mutta hän käski meitä aina tekemään jotakin tai antamaan hänelle lahjoja ennen kuin hän kuunteli rukoustamme. Ja teoista tuli yhä kauheampia ja lahjoista yhä vaikeampia luopua.

Ensimmäistä Ääntä me emme kuulleet enää kuin yhden ainoan kerran. Se puhui yön hiljaisuudessa ja sanoi: 'Te olette kironneet minut, mutta te olette yhä minun omiani. Minä annoin teille elämän. Nyt siitä tulee lyhyempi, ja pian jokainen teistä tulee minun luokseni saadakseen tietää, kuka on teidän herranne, se jota te palvotte, vai minä joka tein hänet.'

Silloin me aloimme pelätä Pimeyttä yhä enemmän, sillä me uskoimme, että Ääni oli tähtien takainen Pimeys. Ja jotkut meistä alkoivat kuolla kauhuunsa ja ahdistukseensa pelätessään joutuvansa Pimeyteen. Ja me pyysimme Valtiastamme pelastamaan meidät kuolemalta, mutta hän ei vastannut. Mutta kun me menimme Taloon ja kaikki kumarsivat siellä syvään, hän tuli viimein suurena ja kuninkaallisena, mutta hänen kasvonsa olivat julmat ja kopeat.

'Nyt te olette minun ja teidän täytyy totella minun tahtoani', hän sanoi. 'Minua ei vaivaa se, että jotkut teistä kuolevat ja menevät tyydyttämään Pimeyden nälkää, sillä muuten teitä olisi pian liikaa ja teitä ryömisi Maassa kuin täitä. Mutta jos te ette tee minun tahtoani, te saatte tuntea minun vihani, ja te kuolette nopeammin, sillä minä surmaan teidät.'

Sen jälkeen meitä ahdistivat ankarasti väsymys, nälkä ja sairaus. Ja Maa ja kaikki siihen kuuluva kääntyi meitä vastaan. Tuli ja Vesi kapinoivat meitä vastaan. Linnut ja eläimet karttoivat meitä, tai jos ne olivat vahvoja, ne kävivät kimppuumme. Kasvit antoivat meille myrkkyä ja me pelkäsimme varjoja puiden alla.

Silloin me kaipasimme sitä elämää, joka meillä oli ollut ennen kuin Valtiaamme tuli, ja me vihasimme häntä, mutta myös pelkäsimme yhtä paljon kuin Pimeyttä. Ja me tottelimme häntä ja vielä enemmän, sillä me teimme kaikkea sitä, minkä ajattelimme miellyttävän häntä, oli se miten pahaa hyvänsä, siinä toivossa, että hän keventäisi taakkaamme ja ettei hän ainakaan surmaisi meitä.

Useimmille meistä kaikki tämä oli turhaa. Mutta joitakin hän alkoi suosia: vahvimpia ja julmimpia, ja niitä jotka kävivät useimmin Talossa. Hän antoi heille lahjoja ja tietoa jonka he pitivät salassa. Ja heistä tuli mahtavia ja ylpeitä ja he orjuuttivat meidät niin että me emme voineet levätä uurastuksestamme vaivojemme keskellä.

Sitten joukostamme nousi joitakin, jotka sanoivat epätoivossaan avoimesti: 'Nyt me viimein tiedämme, kuka valehteli ja kuka halusi nielaista meidät. Se ei ollut ensimmäinen Ääni. Se jonka otimme Valtiaaksemme, on Pimeys, eikä hän ole tullut siitä pois, vaan hän asuu siinä. Me emme enää palvele häntä! Hän on meidän Vihollisemme.'

Peläten, että hän kuulisi heidät ja rankaisisi meitä kaikkia, me surmasimme heidät jos pystyimme. Ja niitä jotka pakenivat, me ajoimme takaa. Ja jos joku saatiin kiinni, meidän isäntämme, hänen ystävänsä, käskivät että heidät oli vietävä Taloon ja siellä surmattava tulella. Hänen ystävänsä sanoivat, että tämä miellytti häntä suuresti. Ja todellakin jonkin aikaa näytti siltä, että meidän vaivamme vähenivät.

Mutta kerrotaan, että jotkut pääsivät meiltä karkuun ja lähtivät kaukaisiin maihin ja pakenivat varjoa. He eivät kuitenkaan päässeet pakoon Äänen vihalta, sillä he olivat rakentaneet Talon ja kumartaneet siellä syvään. Ja viimein he tulivat maan ääreen ja ylitsekäymättömän veden rannoille, ja katso! Vihollinen oli siellä heidän edessään."

Tässä tarinassa kerrotaan ensimmäisten ihmisten kääntymisestä palvelemaan Melkoria. Mutta ajattelisin, että jos örkkien esi-isät tai ainakin jotkut niistä olisivat olleet haltioita, niin näiden haltioiden lankeemus olisi tapahtunut - tai alkanut - suurinpiirtein samaan tapaan. Ei siis niin, että joitakin haltioita oltaisiin vain yllättäen kidnapattu ja ripustettu Utumnon seinille kidutettaviksi, kunnes niistä olisi kuoriutunut örkkejä.

Tik sanoi:

​

Hän sanoi: 'Jos te haluatte olle minun kaltaisiani, minä opetan teitä.' Ja me otimme hänet opettajaksemme.

Hän ei opettanut meitä niin nopeasti kuin olimme toivoneet löytämään tai tekemään itsellemme asioita joita kaipasimme, vaikka hän oli herättänyt sydämissämme monia toiveita. Mutta jos joku epäili tai oli kärsimätön, hän toi eteemme kaiken sen mitä olimme toivoneet. 'Minä olen Lahjojen antaja', hän sanoi, 'eikä lahjoja koskaan puutu niin kauan kuin te luotatte minuun.'

Sen vuoksi me kunnioitimme häntä ja jäimme hänen pauloihinsa. Ja meistä tuli riippuvaisia hänen lahjoistaan, sillä me pelkäsimme palata elämään, joka ilman niitä tuntui köyhältä ja kovalta.
[ ... ]
Aina sen jälkeen me pelkäsimme suuresti Pimeyttä, mutta hän ilmestyi enää harvoin eteemme kauniissa hahmossa ja hän toi vain vähän lahjoja. Jos me suuressa hädässä uskalsimme mennä Taloon ja rukoilla häntä auttamaan meitä, me kuulimme hänen äänensä ja saimme häneltä käskyjä. Mutta hän käski meitä aina tekemään jotakin tai antamaan hänelle lahjoja ennen kuin hän kuunteli rukoustamme. Ja teoista tuli yhä kauheampia ja lahjoista yhä vaikeampia luopua.
[ ... ]
Mutta joitakin hän alkoi suosia: vahvimpia ja julmimpia, ja niitä jotka kävivät useimmin Talossa. Hän antoi heille lahjoja ja tietoa jonka he pitivät salassa. Ja heistä tuli mahtavia ja ylpeitä ja he orjuuttivat meidät niin että me emme voineet levätä uurastuksestamme vaivojemme keskellä.

Click to expand...