Tässä teille stoori, joka kokonaisuudessaan on aika nyrjäyttävä.
Kuitenkin TW
15.1.2016 meinasin toisen kerran tappaa itseni. Tajusin kuitenkin siinä kun olin sitä tekemässä, että maailmassa on yksi asia, mitä haluan enemmän kuin kuolla. Haluan musikaaliartistiksi. Kuulostaa hölmöltä, mutta niin se vain oli. Minulla ei ollut mitään menetettävää ja päätin, että teen moisen haaveen mahdolliseksi itselleni ja mikään eikä kukaan ei voi asettua tielleni. Minulla olisi joskus vielä kyky tehdä jonkun toisen elämä siedettävämmäksi musiikkiteatterin kautta ja näin ollen minun ei tarvitsisi välttämättä kuolla. Minä päätin silloin, että mikään ei pysäyttäisi minua, mikään tunne tai ajatus tai sana ei saisi minua muuttamaan mieltäni. En suostuisi kuolemaan enkä luovuttamaan. Jos se joskus osoittautuisi täysin mahdottomaksi, voisin palata takaisin ja tehdä toisenlaisen päätöksen, mutta aiemmin en. Kuoleman haluaminenkin oli ihan ok, mutta en suostuisi kuolemaan. Enkä luovuttamaan. En koskaan. Tästä päätöksestä tuli eilen kuluneeksi neljä vuotta. Kutsun sitä vuosipäiväksi.
Aiemmin, kesällä 2014 yritin ensimmäistä kertaa itsemurhaa hukuttautumalla keskelle järveä. Eloonjäämisviettini voitti, olin paljon vahvempi kuin kuvittelin ja en kuollut. Muistan sen kuin eilisen päivän, selvästi, ja toisinaan näen siitä unia.
Nyt viisi ja puoli vuotta myöhemmin, 15.2 seison Suomen toiseksi suurimmalla teatterilavalla laulamassa soolobiisiä samalla kun vesi nousee takanani olevalla screenillä ja sinne piirtyy sana itsemurha käsialalla, jonka on tarkoitus olla minun. Sinne piirtyy muitakin sanoja ja lauseita, sellaisia, jotka voisin käydä etsimässä omasta päiväkirjastani. Samalla vesi nousee, kunnes jään sen alle.
What the hell now, universe.
Onko tämä vielä laskettavissa sattumaksi.