Arjen nyrjäyttäminen

Kirjat Monte Criston kreivi ja Kolme muskettisoturia luonut ranskalaiskirjailija Alexander Dumas oli neljännesosan verran mustaihoinen, sillä hänen isänäitinsä oli mustaihoinen orja. Myös kirjailijan isä oli varsin mielenkiintoinen upseerismies.
Minun arkeni nyrjähti tuon kirjailijan osalta ihan täysin kun kuulin tarinan miten joku oli ihan pokkana katsonut kirjan selkämystä vähän kummeksuen ja todennut että Dumbass. Tästä mielikuvasta on aika vaikea päästä irti.
 
Beforeignersin vitosjakson huikea repliikki: "Olen pahoillani, mutta pyhimyksen tappaminen ei sovi Foodien arvoihin."
Semminkin, kun kuitenkin käytännössä marttyyriudeksi tulkittu kuolema teki Olavista pyhimyksen, ja pyhimyksen tappaminen on muutenkin vähän hankalaa, kun pyhimykseksi noin muutenkin pääsääntöisesti tullaan vasta kuoleman jälkeen. Puolisoni ei ollut kovin vastaanottavainen eilen illalla viihdeteollisuuden ja hagiografian risteyskohtien pohtimiseen, outoa :D
 
Olen päätynyt keskusteluun, jossa joudun perustelemaan täysin eri näkökulmaa, kuin miten normaalisti asiasta ajattelen. Se jos mikä nyrjäyttää arjen.
 
Yle Puheella on tiukka aikataulu. Yleisurheilun MM-kilpailut loppuivat pitkiin viesteihin, joiden välissä kuultiin parhaan suomalaisen (Etelätalo keihäässä 4.) haastattelu. Selostajat kävivät myös läpi mitalitaulukkoa, koska viimeisen lajin jälkeen ei jää enää paljon aikaa. Miesten pitkä viesti sitten käynnistyi ja loppu puolella selostaja totesi: "Meillä on puoli minuttia aikaa, ehditään saada tämä maaliin. -- Ja Yhdysvallat voittaa, toisena Jamaika ja kolmantena Belgia. Näin saatiin yleisurheilun MM-kisat käytyä." Ja sitten lähetys loppuu ja 21.40 alkaa Puheen aamussa kuultua.
 
"Mihin sä tarvitset nopeaa mobiilinettiä?", tivasi minulta puhelinoperaattori hivenen hyökkäävään sävyyn. Mitä, eikö heidän hommansa olekaan houkutella tuhlaamaan mahdollisimman paljon rahaa mahdollisimman nopeaan liittymään? Arkeni nyrjähti, kunnes tajusin, että tässä tapauksessa hän yritti saada minua pysymään omassa liittymässäni. Olin uusinut sen kahta viikkoa aikaisemmin ja nyt olin peruuttamassa kauppoja viimeisenä mahdollisena päivänä ennen vuoden määräaikaisuuden alkamista. Toinen operaattori oli tarjonnut minulle nopeampaa liittymää halvemmalla. "Tarjotakseni jaetun yhteyden kavereillenikin erämaassa", vastasin enempiä miettimättä, koska juuri edellisenä viikonloppuna olin tehnyt niin, jos nyt Antaverkkaa voi kutsua erämaaksi. No, lopulta sain toiseksi nopeimman netin mitä operaattorilla oli tarjota puoleen hintaan eli samaan, jonka kolmanneksen hitaampi netti olisi kilpailevalla operaattorilla maksanut. Käytännössä liittymien nopeudet ovat maksimeja, joihin ei oikeasti ylletä koskaan, mutta henkimaailman juttuja nämä joka tapauksessa ovat. "Tässä puhelimessa on tosi nopea netti ja tämä tahmailu on vain väliaikaista" on lohduttava ajatus.
 
Olin tänään hammastarkastuksessa. Kun hammaslääkäri kurkisti ensi kerran suuhuni, hän hihkaisi: "Sullahan on kaikki viisaudenhampaat! Mahtavaa!"

Eivätkö kaikki hammaslääkärit olekaan aina innolla poistamassa viisaudenhampaita? 60-vuotiaalla isällänikin on kaikki viisurit yhä suussa, ja hän on koko ikänsä kuullut napinaa, että ne olisi syytä ottaa pois. Minulla sama. Jos myönnän, että viisaudenhampaiden tienoilla on koskaan ollut ientulehdusta, ne kannattaa poistaa, piste.

Mutta tämän hammaslääkärin mielestä ei! "Onhan ne vähän hankalampi pitää puhtaana", hän myönsi, mutta ei muuta. Jos oikein ymmärsin, vähäisen ientaskun syyksi hän arveli muita anatomisia ominaisuuksia, ei viisaudenhampaita.

"Ehkä kerran puolessa vuodessa tulee vastaan tämmöisiä, että kaikki neljä on puhjennut kokonaan ja mahtuu suuhun hyvin." Pidän siis jatkossakin hyvällä kapinattomalla mielellä viisurit leuoissani. Puhallinsoittajalle niiden poistattaminen on aina riski, koska pitkittynyt paranemisaika voi estää soittamisen moneksi kuukaudeksi. En tiedä, miten iso hermovaurion riski on, mutta en sitäkään viitsisi ottaa, jos ei oikeasti tarvitse.

Kiva hammaslääkäri! Mielelläni maksoin yksityisellä käymisestä. :)
 
Last edited:
Isänpuoleinen isoäitini olisi revityttänyt lapsiltaan kaikki hampaat ja korvannut ne tekareilla, mutta hammaslääkäri ei suostunut. Sekin on tavallaan nyrjäyttävää nykyperspektiivistä.
 
Tässä teille stoori, joka kokonaisuudessaan on aika nyrjäyttävä.

Kuitenkin TW

15.1.2016 meinasin toisen kerran tappaa itseni. Tajusin kuitenkin siinä kun olin sitä tekemässä, että maailmassa on yksi asia, mitä haluan enemmän kuin kuolla. Haluan musikaaliartistiksi. Kuulostaa hölmöltä, mutta niin se vain oli. Minulla ei ollut mitään menetettävää ja päätin, että teen moisen haaveen mahdolliseksi itselleni ja mikään eikä kukaan ei voi asettua tielleni. Minulla olisi joskus vielä kyky tehdä jonkun toisen elämä siedettävämmäksi musiikkiteatterin kautta ja näin ollen minun ei tarvitsisi välttämättä kuolla. Minä päätin silloin, että mikään ei pysäyttäisi minua, mikään tunne tai ajatus tai sana ei saisi minua muuttamaan mieltäni. En suostuisi kuolemaan enkä luovuttamaan. Jos se joskus osoittautuisi täysin mahdottomaksi, voisin palata takaisin ja tehdä toisenlaisen päätöksen, mutta aiemmin en. Kuoleman haluaminenkin oli ihan ok, mutta en suostuisi kuolemaan. Enkä luovuttamaan. En koskaan. Tästä päätöksestä tuli eilen kuluneeksi neljä vuotta. Kutsun sitä vuosipäiväksi.

Aiemmin, kesällä 2014 yritin ensimmäistä kertaa itsemurhaa hukuttautumalla keskelle järveä. Eloonjäämisviettini voitti, olin paljon vahvempi kuin kuvittelin ja en kuollut. Muistan sen kuin eilisen päivän, selvästi, ja toisinaan näen siitä unia.

Nyt viisi ja puoli vuotta myöhemmin, 15.2 seison Suomen toiseksi suurimmalla teatterilavalla laulamassa soolobiisiä samalla kun vesi nousee takanani olevalla screenillä ja sinne piirtyy sana itsemurha käsialalla, jonka on tarkoitus olla minun. Sinne piirtyy muitakin sanoja ja lauseita, sellaisia, jotka voisin käydä etsimässä omasta päiväkirjastani. Samalla vesi nousee, kunnes jään sen alle.

What the hell now, universe.

Onko tämä vielä laskettavissa sattumaksi.
 
Olen suunnittelemassa keväälle parin viikon matkaa Baltiaan, jonka toteutuminen tuntuu vähän epävarmalta (tai pääseekö matkakumppanini matkaan ja olenko valmis lähtemään yksin jos hän ei pääse) ja tajusin, että olen viimeksi ollut 90-luvulla lomalla, joka olisi kestänyt kauemmin kuin kaksi yötä ja suuntautunut muualle kuin sukulaisiin. Ei sillä, että minulla olisi varsinaisesti ollut palkallista lomaakaan käytettäväksi mutta tuntuu siltä kuin lähipiirini lomailisi vähintään parin vuoden välein.
 
Minäkin olen vähän ajatellut, että voisi käydä vuosikymmenten jälkeen ulkomailla tänä vuonna. Olen syntynyt Tallinnan lähellä käydyn Lyndenisen taistelun vuosipäivänä, eli 15. kesäkuuta taistelu täyttää 801 vuotta ja minä 40. Ehkä olisi jo korkea aika tutustua Rääveliin...
 
Eilen nyrjähti ihan kunnolla. Mulla on pari päivää ollut koko ajan ihan hirveä, täysin epänormaalin kova nälkä. Kun syön niin viimeistään tunnin päästä vatsa huutaa lisää sapuskaa. Olin vähän huolissani, kunnes aloin miettiä mitä olen viimeisen viikon aikana tehnyt. Kävelin etäsotilasmarssin, kävin reippaalla metsäretkellä ja muutenkin olen ajankulukseni kävellyt joka paikkaan. Ja tuota noin, askelmittarin mukaan olen kävellyt viikossa 55 km :O No ei kai se oo ihme jos on nälkä koko ajan kun en ole syönyt yhtään normaalia enempää! Mahtaa olla kiva kalorivaje. Tämä viikonloppu menee kiltisti aloillaan tankaten.
 
Tänään on julkistettu Sibelius-Akatemian uudet fuksit, ja päässäni pyörii hirveän monta asiaa, koska vielä vuodenkaan jälkeen en ota opiskelupaikkaani itsestäänselvyytenä. Voin kuvitella sen adrenaliinin syöksähdyksen, naurun ja itkun määrän ja kyvyttömyyden nukkua seuraavina öinä.
Ja en ole enää fuksi. Hassua, miten nopeasti aika menee, kun on mukavaa.
 
Ylös