armeijaelokuvista...

Culgrodiel sanoi:

Miksi kukaan ei kehunut elokuvaa Isku Mogadishuun (Black Hawk Down)?Pääosassa on kyllä Josh Hartnett, mutta tällä kertaa ei ole kyseessä rakkauselokuvan ja sotaelokuvan yhdistelmästä. Elokuva on siis ihan puhdas sotaleffa. Ja kaikille Orlando Bloom faneille tiedoksi, hänellähän on tässä elokuvassa pieni rooli. :wink:

Click to expand...

Juu, oli Orlandon rooli sen verran pieni, etten ehtinyt edes huomata koko miestä ensimmäisellä katsomiskerralla. Tosin silloin en tajunnut muutamaa muutakaan asiaa. "Miksi Tomppa ajelee kaupungissa edestakaisin?" "Miksi nuo kopterit vain hengaavat tuolla taivaalla eivätkä auta?" "Ketä nämä tyypit sitten taas ovat?!" "Mitä hemmettiä tuolla tapahtuu?!?"

Eli juu, en suosittele katsomaan tätä leffaa pieneltä näytöltä ilman tekstitystä. Katsottiin nyt juhannuksena BHD toisen kerran, kunnon telkusta kunnon äänillä, ja silloinkin jouduin kyselemään vähän väliä, onko ruudussa pomppivat miehet tukkatyyppejä (niitä deltajätkiä) vai ei-tukkatyyppejä (niitä toisia). Kuulemma ne erottaa kypärästä. Ja hiustyylistä. Just joo.

Mutta nyt ainakin selvisi, mitä Tomppa puuhaili autossaan, ja koko muukin kuvio aukesi huomattavasti paremmin. Kuvaus on kyllä melkoisen sähäkkää. Elokuvateattereissa BHD on mahtanut olla melkoinen elämys. Jotakuta ehkä saattaa häiritä se, että leffa kertoo vain amerikkalaisten näkökulman, mutta eipä Tuntematonkaan hirvittävästi naapuriarmeijaa pohtinut. Amerikkalaiset kopperit, amerikkalaiset tekijät. Ei hirvittävä yllätys, että näkökulma keskittyi amerikkalaisiin poikiin. Eikä leffassa sentään ihan kamalia yli-isänmaallisia hehkutuksia ollut, on sitä pahempiakin lipunheilutuksia tullut nähtyä. Tuli aika hyvin selväksi se, että homma ryssittiin satasella. Sotilaistakin ehti nyt toisella katsomiskerralla erottaa jopa persoonallisuuksia. Se koominen tyyppi, sankarillinen jätkä ja niin pois päin.

Tomppa on kyllä mainio. Tai oikeastaan Tompan esittämät hahmot (vaikea enää sympatiseerata miestä joka on tuomittu naisen pahoinpitelystä. Damn you, Sizemore!). Hihittelen vieläkin kohtaukselle, jossa mies manailee hyvin makoisasti, mutta ääni peittyy räiskeen alle. On mullakin huvit. :roll:

Ei parhaita leffoja, mitä olen nähnyt, mutta jos haluaa nähdä, millaista sotaleffaa nykytekniikalla saadaan aikaiseksi, niin BHD on kyllä visuaalisesti komea.

Minun on vaikea ajatella sotaelokuvia viihteenä. Sodanvastainen sanoma on mielestäni tärkeä osa sotakuvausta, joskaan sen ei tarvitse mennä liian alleviivaavaksi tai asioita yksinkertaistavaksi.

Sotaelokuvista minulle tutuin on ehkä tuo Vietnam-elokuvien genre. Moneen kertaan mainittu Full Metal Jacket sekä Ilmestyskirja Nyt ovat sen sarjan parhaita. Platoonista en erityisemmin välitä, en myöskään Hamburger Hillistä, vaikka sekin on tunnetuimpia Vietnam-kuvauksia.

Varsin loistava elokuva on Gallipoli, jonka uusiseelantilaisen ohjaajan nimeä en muista. Leffa kuitenkin kertoo aussisoltuista ensimmäisessä maailmansodassa. Tapahtumaympäristönä on the ANZAC Day eli australialais- ja uusiseelantilaisjoukkojen surullisenkuuluisa hyökkäys turkkilaisten asemia vastaan jossain Bosporinsalmen tienoilla. Ensimmäisen maailmansodan kuvauksista Thalin jo mainitsema Kunnian kentät täytyy muistaa sekin.

Toinen klassikkoleffa, jonka ohjaajaa en muista: Tule ja katso. 1980-luvulla ilmestynyt äärimmäisen synkkä ja julma kuvaus partisaanien ja saksalaisten taisteluista Valko-Venäjällä toisessa maailmansodassa. Leffan katsottuaan venäläistä näkökulmaa toisen maailmansodan tapahtumiin ymmärtää vähän paremmin. Elokuva siis on venäläinen, tai valmistumishetkellään vielä neuvostoliittolainen.

Eikö Sam Peckinpahin Rautaristiä ole mainittu? Ohjaajaneron 1970-luvulla ilmestynyt , raaka kuvaus saksalaispartiosta itärintamalla herättää hieman ristiriitaisia tunteita. Onko se sodanvastainen vai sotaa palvova? Ehdottomasti katsomisen arvoinen joka tapauksessa.

Hyvin omalaatuinen saksalaisnäkökulma toiseen maailmansotaan löytyy elokuvasta nimeltä Silta. Ohjaajaa en taaskaan muista. 1950-luvulla valmistunut elokuva kuitenkin kertoo joukosta alaikäisiä vapaaehtoisia, jotka joutuvat aivan toisen maailmansodan loppuvaiheessa vartioimaan syrjäistä siltaa. Synkkää tavaraa tämäkin.

Muokkaus: Gallipolin ohjaaja on tietysti Peter Weir

Theoderic sanoi:

Minun on vaikea ajatella sotaelokuvia viihteenä. Sodanvastainen sanoma on mielestäni tärkeä osa sotakuvausta, joskaan sen ei tarvitse mennä liian alleviivaavaksi tai asioita yksinkertaistavaksi.

Click to expand...

Samoilla linjoilla. Esimerkiksi Stalingrad on suosikkejani juuri siksi, että siinä välillä näytetään se toinenkin puoli asioista (saksalaisnäkökulma II maailmansodassa siis), eikä yritetäkään tehdä sodasta jotain kivaa pikku retkeä. Mikä kyllä sinänsä tuotiin tuossa BHD:ssakin kaiken rymistelyn keskellä hyvin esille: sota ei välttämättä olekaan vain parin tunnin keikka.

Tunnustan luultavasti heikon yleissivistykseni, kun menen tunnustamaan tämän, mutta mielestäni esimerkiksi Starship Troopers oli vain typerä. Juu juu, hienovaraista vihjettä natsimeiningistä sun muuta nokkeluutta, mutta kaikki se aseiden kanssa pullistelu ja barbinukkemaisuus peitti alleen (ainakin minulle) vähäisetkin "asiallisemmat" viestit. Alkuperäinen kirja on kuulemma jo täysin toinen tapaus, täytynee se saada joskus loppuun asti.

Mutta kyllä minulle sotaelokuvissakin on mukana se viihteellinen osuus. Hyvin kuvattu/näytelty/käsikirjoitettu elokuva on nautinto, oli aiheena sitten sota tai rakkaus. Ei viihteellisyys välttämättä sulje pois sitä, että elokuva voisi herättää ajatuksiakin.

Anttilan alelaariin oli päätynyt taas läjä uusia DVD-leffoja. Mukaan lähti tällä erää Navaronen tykit, kun kerran alle yhdeksän euron irtosi. Leffan olin nähnyt joskus aikoja sitten, ilmeisestikin on telkkarista tullut. Kaksi ja puolituntinen elokuva on mitä mainiointa korkkariviihdettä, jossa liittoutuneiden pieni erikoisryhmä lähetetään tuhoamaan natsien tykkilinnaketta Navaronen saarella Kreikan saaristossa. Aikanaan leukoja loksauttaneet erikoisefektit pistävät nyt useaankin otteeseen hymyilyttämään, mutta ehdottoman viihdyttävää menoa tämä sotaleffaklassikko vuodelta 1961 tarjoaa, pienestä teatraalisuudestaan ja patsastelustaan huolimatta. Pääosissa Gregory Peck, David Niven ja Anthony Quinn, käsikirjoitus Alistair MacLean (mm. Kotkat kuuntelevat).

Samaiseen alelaariin olivat muuten päätyneet myös Kwai-joen silta ja Tri. Outolempi!

Ihme juttu muuten.Kukaan ei ole maininnut vielä Suomalaista mahtileffaa Tuntematon sotilas.Se alkuperäinen mustavalkoinen versio on loistava,joskin
äänitehosteet vähän ovat mitä ovat. Siinä näyttelijät ja puhe kuulostaa aidolta, eikä siinä ole yritetty väkinäisesti vedota tunteisiin.Kaiken kaikkiaan ehkä paras kotimainen sotaelokuva kautta aikojen.

Andrei Tarkovskin elokuvaa Ei paluuta ei ole vielä mainittu. Kyseessä on järkyttävä, moralisoimaton kuvaus noin 12-vuotiaasta pojasta, joka pestautuu armeijan leipiin kostaakseen vihollisille, jotka tappoivat hänen perheensä. Tarkovskin ensimmäinen pitkä elokuva, ja jo mestarin työtä.

Noin muuten sotaelokuvista suosikkejani ovat lähinnä selkeän pasifistiset elokuvat (joita toki suurin osa sotaleffoista enemmän tai vähemmän onkin). Veteen piirretty viiva oli ihan jees, samoin Pianisti. Full Metal Jacket säväytti etenkin koulutusjaksolla, joka on ehkä loistavimpia kuvauksia väkivaltaisuuden rakentamisesta. Myös Panssarilaiva Potemkin, klassikkojen klassikko, on hieno.

Pelastakaa sotamies Ryan sen sijaan on ylimainostettu, verinen ja patrioottinen rymistely, jota en arvosta tippaakaan. Rukajärven tiekin oli vähän pökkelö, ylisentimentaalinen.

Ilmestyskirja. Nyt on visionäärisyydestään huolimatta lievästi etnosentrinen, kuten alkuteoksensakin (Joseph Conradin Pimeyden sydän). Pidin silti siitäkin; sen surrealistisuus, ironisuus, monimerkityksisyys sekä näyttelijäsuoritukset tekevät siitä lievistä puutteista huolimatta unohtumattoman elokuvan. Lopussa vain väkisinkin tuli mieleen, että tässä valkoinen mies pelastaa paikallisväestön toiselta valkoiselta mieheltä. Ilmeisesti kukaan heimosta ei kyennyt vastustamaan Kurtzia. Tätä paikallisväestön kuvaamista passiivisina palvojina kritisoisin.

Noin yleisestikin (tunnetut) sotaelokuvat ovat niin voittopuolisesti länsimaisia ja länsimaisesta näkökulmasta tehtyjä, että vihollisen/paikallisväestön kuvauksen voisi nostaa esiin muissakin kuin Ilmestyskirja. Nytissä. Nykysotaelokuvissa harvemmin nähdään enää vihollisen epäinhimillistämistä; pikemminkin niissä puretaan siihen liittyvää diskurssia, kuten Full Metal Jacketissa. Silti paikallisväestö on edelleen "toinen".

Ai niin, unohtui ehkä kaikista paras: Tri Outolempi!

Silta - Die Brücke

Theoderic sanoi:

Hyvin omalaatuinen saksalaisnäkökulma toiseen maailmansotaan löytyy elokuvasta nimeltä Silta. Ohjaajaa en taaskaan muista. 1950-luvulla valmistunut elokuva kuitenkin kertoo joukosta alaikäisiä vapaaehtoisia, jotka joutuvat aivan toisen maailmansodan loppuvaiheessa vartioimaan syrjäistä siltaa. Synkkää tavaraa tämäkin

Click to expand...

Aikaa on Theodericin yllä siteeratusta viestistä jo vierähtänyt kuukausia, joten liekö arvoisa ostrogoottimme (vai kenties visi-) jo löytänyt lähempiä tietoja tästä elokuvasta, jonka itsekin muistan joskus aioneita sitten nähneeni ja siitä "pitäneeni", lainausmerkeissä siksi, että elokuva oli harvinaisen synkkä (ja siksi hyvä sotaelokuvana, ei mitään turhia luuloja sodan todellisuudesta).

Niin, filmin on vuonna 1959 ohjannut Bernhard Wicki, ja sen aluperäinen nimi on tietysti Die Brücke. Pikahaku Googlesta toi esiin tällaisen esittelyn (auf Deutsch):

http://www.digischool.nl/du/lehrer/rezensionen/film/die_bruecke.php

Jos satutte jossakin tähän elokuvaan törmäämään, katsokaa ihmeessä. Huonomminkin voisi aikansa ruudun tahi kankaan ääressä viettää.

Enpä löytänyt sotaleffoista tämän uudempaa ketjua mutta kirjoitellaan tänne.

Viime viikonloppuna tuli katseltua jokunen sotaleffa. Serkkuni oli käymässä ja meillä on ollut tapana näiden vierailujen aikana katsella aina muutama (tai useampikin) leffa. (Aikoinaan opiskelijaiässä pidimme mm. todellisia Babylon 5 -katselumaratoneja viikonloppuisin. ) Kun mm. toinen maailmansota on molempien mielenkiintoa lähellä niin sotaleffoja oli tällä kertaa katselujonossa:

Nuoret leijonat (The Young Lions)
Silta (Die Brücke)
Rautaristi (Cross of Iron)

Silta ja rautaristi täällä on jo mainittukin. Kaikki kolme ovat vanhempaa tuotantoa, kaksi ensiksi mainittua 50-luvun lopulta ja rautaristi 70-luvulta, mutta kaikki kolme kuuluvat mielestäni myös hyvien sotaelokuvien sarjaan. Ja minun kategoriassani parhaat sotaelokuvat ovat lähes aina myös erittäin sodanvastaisia. Niin myös kaikki nämä kolme, eritoten kaksi viimeksi mainittua. Kaikilla kolmella on myös se yhtenäisyys, että päähenkilöt ovat saksalaisia. (Nuorissa leijonissa seurataan tosin sekä saksalaista, että kahta amerikkalaista päähenkilöä).

Kaikki kolme ovat hyvin vaikuttavia, puhuttelevia ja ravistelevia leffoja, jos kohta voivat myös järkyttää joitakin katsojia.

Silta kertoo tosiaan ryhmästä 16-vuotiaita saksalaisia pikkukylän poikia, jotka aivan sodan loppumetreillä kutsutaan palvelukseen. Täynnä idealismia, seikkailunhalua ja nuoruuden intoa, pojat eivät tajua sodan tuskaa tai kauhuja eivätkä sitä, että sota on jo aikaa hävitty. Kun joukkojen komentaja poikia säästääkseen laittaa heidät vartioimaan kotikylänsä tuiki merkityksetöntä siltaa (joka on vieläpä myöhemmin tarkoitus räjäyttää), pojat ottavatkin tehtävänsä vakavasti ja päättävät puolustaa siltaa viimeiseen asti. Kun amerikkalaiset sitten saapuvat, poikien sotailluusiot saavat tylyn ja synkän lopun.

Rautaristi on taas mielestäni yksi kaikkien aikojen sodanvastaisimpia leffoja vaikka samalla se onkin (Peckinpah:n kun on) erittäin verinen ja toiminnallinen sotakuvaus itärintamalta. James Coburn ja Maximilian Schell näyttelevät vallan hienosti kahta täysin erilaista sotilasta. Kaiken idealismin menettänyttä, sodan kovettamaa kersantti Steineriä ja Preussilaista yläluokkaista upseeria, rautaristiä haluavaa kapteeni Stranskya.

Vastaavanlaisia, hyviä sotaleffoja (jotka monet on jo täällä mainittukin) ovat mm. Stalingrad, U-96 (Das Boot), Taistelu Englannista (Battle of the Britain), Perikato (Der Der Untergang)

Aldarian sanoi:

Perikato (Der Untergang)

Click to expand...

Perikato on minustakin erinomainen historiallinen elokuva. On tosin vaikea sanoa kuinka vaikuttavana tai uskottavana sitä pitäisi jos se olisi täysin fiktiivinen elokuva (siis jos Hitleriä tai toista maailmansotaa ei olisi koskaan ollut oikeasti olemassa ja niihin törmäisi ensimmäistä kertaa tätä elokuvaa varten keksittyinä fiktioina). Itse asiassa luulen että se toimisi silti.

Armeijaelokuvista suosikkini on ehkä Coppolan Gardens of Stone. ("Perikadosta" poiketen ei erityisesti kriitikkojen rakastama elokuva.)

Täytyypä tulla mainitsemaan muutama japanilainen sotaelokuva. Japanilainen näkökulma ja japanilaiset pääosanesittäjät on osa-alue, jota harvemmin pääsee näkemään ja kokemaan sotaleffoissa. Siksi haluankin tuoda tässä esille muutaman tällaisen sotaleffan, jotka ovat mielestäni varsin varteenotettavia katsomiskokemuksia:

Tora! Tora! Tora! (1970)
Elokuva kertoo Japanin hyökkäyksestä Pearl Harboriin vuonna 1941. Vaikka leffa ei olekaan puhtaasti japanilainen (japanilais-yhdysvaltalais yhteistuotanto) ja vaikka sillä on jo reilusti ikääkin, niin se on mielestäni varsin kelpo leffa. Toki ikä myös näkyy leffassa ja se on ehkä nykykatsojalle hidastempoinen sekä monella tapaa enemmän "historiallinen oppitunti" kuin viihdyttävä leffa. En ole itsekään sitä katsonut pitkään aikaan mutta ainakin viimeisimmän katsomiskerran kokemus (kauan aikaa sitten sen myönnän) on jäänyt positiivisena mieleen.

Yamato (2002)
Elokuvan kehystarina sijoittuu nykypäivään mutta takaumaosioissa se seuraa muutaman Japanilaisen taistelulaiva Yamaton (maailman suurin taistelulaiva) miehistönjäsenen kohtaloita toisen maailmansodan ja varsinkin operaatio Ten-Go aikana. (Japanin viimeinen suuri laivasto-operaatio sodassa). Elokuva on mielestäni varsin mielenkiintoinen, koska se tuo esille japanin laivaston käytäntöjä ja elämää. Ja tietysti myös koska taistelulaivat, merisodankäynti ja WW2 ovat aina olleet mielenkiintoani lähellä. Elokuvaa varten rakennettiin muuten 1:1 kokoinen malli aika isosta osasta Yamatoa. Jos Tyynenemeren merisota, Yamato tai yleensä japanilainen WW2 aikainen kultttuuri kiinnostaa niin kannattaa mielestäni katsoa.

Isoroku (2011)
Elokuva kuvaa Amiraali Isoroku Yamamoton (Pearl Harborin hyökkayksen suunniitelijan) elämää hänen 5 viimeisen elinvuotensa ajan. Yamamoto oli loistava meristrategi, joka kuitenkin vastusti monia Japanin toista maailmansotaa edeltäviä toimia ja joka ei itse uskonut, että Japani voisi sodassa lopulta voittaa Yhdysvaltoja. Asemansa takia hän kuitenkin joutui suunnittelemaan tulevaa sotaa. Siinä hän näki ainoana toivona rampauttaa ja tuhota Yhdysvaltain Tyynenmeren laivasto (ja varsinkin sen lentotukialukset) yllätysiskulla heti alkuun niin pahasti, että Japani pystyisi valtaamaan ja hankkimaan tarvitsemansa alueet (ja raaka-aineet) ennenkuin USA toipuisi. Elokuva on mielestäni ehkä näistä kolmesta kaikkein paras.

Aldarian sanoi:

Siinä hän näki ainoana toivona rampauttaa ja tuhota Yhdysvaltain Tyynenmeren laivasto (ja varsinkin sen lentotukialukset) yllätysiskulla heti alkuun niin pahasti, että Japani pystyisi valtaamaan ja hankkimaan tarvitsemansa alueet (ja raaka-aineet) ennenkuin USA toipuisi.

Click to expand...

Minua on kiinnostanut eräs idea, joka tosin elokuvakeskustelussa on off-topiikkia: Ehkä japanilaisten ainoa mahdollisuus voittaa sota materiaalisesti ylivoimaista USA:aa vastaan olisi - paradoksaalisesti kyllä - ollut saada Yhdysvaltain hallitus aloittamaan sota. Tällöin Yhdysvaltain väestö ei olisi ollut niin täysillä sodan takana, ja mahdolliset raskaat miestappiot olisivat voineet vähitellen pehmittää USA:n suostumaan Japanille edulliseen rauhaan.

Tällaisessa skenaariossa Japani olisi aloittanut sodan yllätyshyökkäyksellä Britannian ja Alankomaiden aasialaisia siirtomaa-alueita vastaan, mutta jättänyt Yhdysvallat (ja amerikkalaisten miehittämät Filippiinit) aluksi rauhaan. USA:n laivasto olisi höyrynnyt tuota pikaa brittien avuksi, ja tällöin japanilaisten olisi ollut välttämätöntä saada jossain ensimmäisistä kohtaamisista suuri merivoitto amerikkalaisista (jossain Filippiinien tai Kiinanmeren vesillä). Tähän luottaminen olisi ollut äärimmäistä uhkapeliä, mutta myös tosielämässä sodan aloittanut yllätyshyökkäys Pearl Harbouriin oli uhkapeliä (Japanin laivasto olisi voinut saavuttamansa loistavan menestyksen asemasta joutua väijytykseen). Jos Yhdysvaltain oltaisiin annettu hyökätä ensiksi, niin Tsushiman tapainen japanilainen voitto Japanin lähelle tunkeutuneesta amerikkalaislaivastosta joskus alkuvuodesta 1942 ei olisi ollut mitenkään mahdoton. Materiaalisesti Yhdysvaltain Tyynenmeren-laivasto oli sodan alkaessa vähintään yhtä vahva kuin Japanin laivasto, mutta USA:n poliittinen ja sotilaallinen johto aliarvioi rasistisesti japanilaisia, eivätkä amerikkalaisten 1930-luvulla laatimat sotasuunnitelmat häikäisseet sofistikoituneisuudellaan (tai näin ainakin jostain muistelen lukeneeni).