Englanniksi lukemani Smith of Wootton Major (suomeksi "Seppä ja satumaa") on minun suosikkini Tolkienin vähemmän tunnetuista teoksista. Kirjallisena teoksena se on varmaankin Tolkienin hiotuin ja tasapainoisin (kauno)kirja. Se on nähdäkseni myös sisällöltään syvällisin Ardan (siis "Sormusten herran" ja "Silmarillionin" maailmankaikkeuden) ulkopuolelle sijoittuvista Tolkienin kirjoista. Tämä siis vinkkinä, jos teidän pitäisi vakuuttaa Tolkienin suuruutta jollekin intellektuelli-snobille, joka uskaltaisi väittää, että TSH:ssa ja Silmarillionissa on Tolkienilta mopo karannut käsistä. (Voi tosin olla, että alle 30-vuotiaat eivät tajua surumielisen "Smith of Wootton Majorin" kaikkia ansioita.)
Maamies ja lohikäärme on myös hyvä kirja, tyyliltään kevyttä keskiaikasatiiria (Mark Twainin "Connecticutt Yankee"-kirjan ystäville). "BilboŽs Last Song"-kirjan näin kirjakaupassa, mutta se ei siellä tehnyt erityistä vaikutusta, itse asiassa se vaikutti Tolkienin ruumiinryöstöltä. Tolkienin lapsilleen kirjoittamia kirjoja en ole lukenut, mutta ehkä "Roverandomia" voisi täällä luetun perusteella kuitenkin vilkaista.
"History of Middle-Earthista" olen lukenut katkelmia. Aivan ensimmäiset versiot Gondolinin tuhosta sekä Berenin ja Luthienin tarusta ovat tavallaan kiinnostavia. Jälkimmäinen on kansansatumainen, oikeastaan koomisia aineksia sisältävä. Nämä ovat HME:n osassa 1 tai 2.
Simarillionissa julkaistu Beren ja Luthien- versio ei oikein vakuuttanut minua. Heidän tarinaansa koskenut viittaus TSH:ssa teki niin mystisen ja lumoavan vaikutuksen, että oikeastaan mikä tahansa yksityiskohtainen toteutus on minulle sen jälkeen antikliimaks. Jonkun kriitikon mukaan Tolkienin paras kirjallinen toteutus Berenistä ja Luthienista olisi "Lays of Beleriand"-niteessä (HME 3?)ilmestynyt, lopusta kesken jäänyt runomuotoinen eepos, jota Christopher Tolkien ei kuitenkaan halunnut ottaa muuten suorasanaiseen Silmarillioniin. Täytynee lukea.