Eihän mikään voisi mennä pieleen?

Illankaje

Hobitti
Tuli näin keskellä yötä, kuten aina ennenkin, ihan hirveä hinku kirjoittaa jotain. Niin, tässä sitä ollaan, tänne eksyin ja oikein juhlallisesti loin tunnukset ja kaikki.
Tässä samalla kirjoittaessani keksin kokoajan tekstiä päästäni, ja se saattaa olla osasyy outouteen. Kello on myös kaksi yöllä, ja se saattaa myös hieman häiritä kirjoitusvirheitä tarkistavaa osaa aivoistani.
Olen myös juuri päättänyt tehdä syntiä ja kirjoittaa jotain Tolkienin hahmoja koskevaa.
Miten olisi vaikka hobitteja?
Se on menoa sitten.
Outoa siis luvassa!
~~
Kuljin polulla, ohjeitten mukaisesti. "Pysy polulla" Oli hän takonut tarkasti päähäni ennen lähtöäni. Ja niin minä aijoinkin tehdä. Pysyä polulla. Mutta monesti asiat eivät mene aivan niiden hienojen suunnitelmien mukaan mitä aina aijemmin väsätään. Eivät tietenkään menneet tälläkään kertaa. Kuinka huvittavaa, että noin rauhallisena päivänä asiat vihdoin lähtevät raiteiltaan ja sitten jäljellä on enää surullisen koomista sekasotkua. Voi kyllä, kuljin siis polulla, ja kuuntelin hartaasti lintujen laulua. Käppyräiset omenapuut olivat puhjenneet valkeisiin kukkiin, ja terälehdet satoivat hiuksiini kuin ilkikuriset perhoset. Aamuyön usvaa leijui vielä siellä täällä kuin laiskasti luikertelevina, hajoavina käärmeinä. Aluskasvillisuus oli täynnä kristallinkirkkaita kastepisaroita, jotka hohtivat vasten tummia lehtiä kuin pienet helmet. Multa tuntui ihanan viileältä paljaiden jalkojeni alla, tänään tuntui olevan juuri se päivä kun kaikki menee hyvin, omalla painollaan. Saapuisin omaan pieneen hobitinkolooni ja haistaisin kenties kaneliomenapiirakan ihanan tuoksun heti keltaisen oveni avattuani. Sitten saattaisin istua jonnekkin kotoisassa olohuoneessani, vaikkapa punaiseen nojatuoliini, ja juoda kupin kuumaa teetä. Voi kyllä, juuri niistä ruusukuvioisista kupeista, joita jo tätini oli huolella säilönyt ja vaalinut kullattuja reunoja kiillottamalla. Sitten kenties avaisin jonkun mukavan kirjan jossa kerrottaisiin kaukaisista maista ja joidenkin hassujen sankarien tekemisistä. Tai ehkä vain istuisin pihalla, vaahteran varjossa, ja puhaltelisin savurenkaita toistensa läpi. Näihin mietteisiin vajonneena kävelin eteenpäin tuota hurmaavaa polkua ja katselin heräävää metsää ympärilläni. Turhaan sitä ei kutsuttu Omenankajon metsäksi, omenapuut tosiaan viihtyivät täällä. Syksyllä punaposkiset hedelmät notkuttaisivat painollaan puiden oksia ja kaikki tekisivät omenamunkkeja sekä omenaviiniä ja vaikka mitä ihania herkkuja. Vesi kihosi kielelle niitä ajatellessa. Nyt nousevan auringon säteet kurottuivat jo ruohokummun yli, ja valo lipui tyynenrauhallisena yli maan, kullaten sen raikkaalla hehkullaan. Kukat nousivat ylistämään valoa ja avasivat terälehtensä, tänne asti saattoi kuulla kuinka kukko lauloi alhaalla herättäen ahkerimmat askareisiinsa. Muut nukkuisivat puolellepäivin ja joisivat sitten aamuteensä kaikessa rauhassa.
Mutta siinä vaiheessa kaikki meni pieleen, vaikken sitä vielä tiennyt. Silloin nimittäin satuin näkemään oikein kauniin ja loistavan auringonkukan, aivan polun vieressä. Sen terälehdet olivat niin valoisat ja keltaiset kuin itse aurinko, ja se avautui edessäni niin iloisen kauniina, miltei minun korkuisenani. Tuon auringonkukan minä välttämättä halusin itselleni, joten aijoinkin sen poimia. "Pysy polulla" varoituksen sanat kaikuivat päässäni enää heikkoina. Mikä voisikaan mennä pieleen näin hehkuvan kauniina kesäaamuna? Ei kerrassaan mikään, tai niin minä luulin. Sitäpaitsi, jos oikein kurottaisin, onnistuisin ehkä taittamaan tuon kukan toinen jalka yhä polulla. Sehän olisi polulla pysymistä, eikö? Astuin huolettoman askelen aluskasvillisuuteen, ja kurotin kukkaa. Se olikin vähän kauempana kuin luulin, näköni teki tepposet. Astelin vähän matkaa sitä kohti, ja juuri kun käteni lihakset jännittyivät valmiina ojentumaan sitä kohti, jokin kilahti. Niin, se oli ansan kello joka hälytti saaneensa saalista. Mutta enhän minä sitä tiennyt! Jäin vain paikalleni äimistyneenä, ja ihmettelin mistä moinen hopeinen kilahdus voisi kuulua näin metsässä. Silloin suhahti valkosulkainen nuoli pääni yli ja jäi värisemään pystyyn puunrunkoon takanani. Viimeistään silloin tajusin vaaran. Kuusi muuta nuolta saatteli tuota yhtä, mutta ne olivat ilmeisesti vain tarkoitettu minua pelottamaan. Enkä voinutkaan muuta kuin seisoa siinä, aivan paikallani tutisten. Muistelin jo kaihoisasti ruokakomeroni vadelmapiirakoita sekä oluttynnyriä. Kunpa voisinkin vain istua kotona niistä nauttimassa! Mutta se surkuttelu oli pientä verrattuna tulevaan.
Siinä seistessäni en kuullut kerrassaan mitään poikkeavaa, lintujenkin laulu tuntui vaienneen. Silloin äkkiä suureksi kauhukseni tunsin kylmän käden suullani, ja terävän kärjen niskassani. "Miksi hiiviskelet täällä ihan yksin, pikkumies?" Jäätävä ääni katkaisi korviatakovan äänettömyyden. En vastannut mitään, oikeastaan kurtistin kulmiani, niin paljon kuin uskalsin. Hänen kätensähän oli suullani, niin etten voinut kuin ynistä tukahtuneesti. "Tiedätkös, tämä omenapuusta ja koivusta tehty jouseni on ihan tässä, ja nuoli on tähdätty niskaasi. Jos minä nyt heilahdan.." Jatkoi ääni säälimättömästi. Siinä vaiheessa alkoivat kyynelet puskea vihreisiin hobitinsilmiini ja minun oli vedettävä syvään henkeä nenäni kautta, jotta en olisi pyörtynyt kauhusta. Silloin hahmo höllensi kätensä puristusta suultani. Olisin tietenkin voinut huutaa, mutta seuraavassa hetkessä nuoli olisi ollut syvällä niskassani, ja sitäpaitsi se todennäköisyys että joku olisi kuullut, oli hyvin pieni. "No?" Sanoi ääni, ja silloin vasta muistin hänen kysyneen kysymyksen. "A-anteeksi vaan hyvä k-kulkija mutta minä olen t-täällä vain p-pienellä kävelyllä.." Inisin surkeasti, ja toivoin voivani olla kotona vain lukemassa kirjoja tämänkaltaisista tapauksista. "Vai niin" sanoi hahmo ja näytti mietiskelevän hetken. Sitten nuolen kylmän kärjen tunto katosi niskastani, mutten uskaltanut siltikään liikahtaakkaan. Silloin tulija käänsi minut nopealla pyöräytyksellä ympäri, itseensä päin. Hän oli haltija, kaunis haltija jolla oli pitkät vaaleat hiukset ja lehdenvihreä viitta sekä tiara otsallaan. Henkäisin, itkuiset silmäni varmasti loistivat pelonsekaisesta ihailusta. Ihan oikea haltija, ja vielä täällä! Olin kuullut heistä vain tarinoita istuessani jossain särpimässä omenamehua ja jotain vahvempaa. Haltijan kasvot olivat kylmät, hänen harmaat silmänsä katsoivat minua ilmeettä. Silloin uskaltauduin puhumaan: "Mutta miksi en saisi olla täällä?" kysyin enkä enää sammaltanut. Haltija katsoi viattomiin silmiini pitkään, kunnes jokin hymynkareen tapainen levisi hänen huulilleen. Kasvot sulivat siinä samassa herttaisiksi. "Olet ajautunut väärään paikkaan, ihan väärään, voi hassu pikkumies" haltija kuiskasi.
"Anteeksi, mutta olen hobitti" vastasin, enkä voi sanoa etten hieman loukkaantunut. Pikkumies! Kaikkea sitä kuuli. Rentouduin vähän, mutta vain aivan pienen hiukkasen.
"Tiedätkös, minun pitäisi varmaan viedä sinut johdon puheille" hän sanoi nyt vakavasti. Katsoin hänen silmiinsä yhä kummastuneenpana, ja ehkä pelon läpi siivilöityi nyt myös pikkuhiukka uteliaisuutta.
"Johdon?" Kysyin, mutta hän ei vastannut, vaan heilautti jousen sekä nuoliviinin olalleen, pyyhkäisi ylimääräiset terälehdet hiuksistaan ja lähti sitten raahaamaan minua kädestä pitäen metsän syvyyteen. Jalkani jättivät heiniin ja rahkasammaliin syvät urat minun pyristellessäni vastaan, mutta ote oli vahva. En päässyt mitenkään karkuun. Ja siitä ystävät, siitä kehkeytyi vielä hirmuinen seikkailu. Mutta siitä en kerro tällä kertaa.
 
Last edited:

Hanna Kullanväärtti

Kontulainen
Suomen Tolkien-seura
Minulla ainakin heräsi mielenkiinto! Jostain syystä kuvittelin, että kertoja on naispuolinen (mistä lie sen keksin - ehkä luonnon kuvauksesta, vaikka voivathan miehetkin olla runollisia sen suhteen!) ja meni hieman pasmat sekaisin kun näin ei ollutkaan ;)Hauskaa joka tapauksessa lukea tällaista minä-muotoista kuvausta.
 

Illankaje

Hobitti
Minulla ainakin heräsi mielenkiinto! Jostain syystä kuvittelin, että kertoja on naispuolinen (mistä lie sen keksin - ehkä luonnon kuvauksesta, vaikka voivathan miehetkin olla runollisia sen suhteen!) ja meni hieman pasmat sekaisin kun näin ei ollutkaan ;)Hauskaa joka tapauksessa lukea tällaista minä-muotoista kuvausta.
Juuh, taidan tykätä kirjoittaa vähän hassuista ja taiteilijaluontoisista mieshahmoista, mutta ehkä se on hyväkin :D. Kiitos muutenkin kommentista!
 
Last edited:

Lindëalda

Hobiittinen
Voi jatka ihmeessä tätä tarinaa! Haluan kuulla, mitä hobitille seuraavaksi tapahtuu!
Minusta sinä kirjoitat eloisasti ja kauniisti. Tuollaista tekstiä on mukavaa lukea ja siihen voi oikein uppoutua. :)
 

Hanna Kullanväärtti

Kontulainen
Suomen Tolkien-seura
@Illankaje minä voin hyvin kuvitella, että hobittiherrat suhtautuvat luontoon juuri noin kun kuvailet. Epäilemättä luonto oli heille hyvin tärkeä ja osasivat kyllä arvostaa sen kauneutta (ainakin sellaisen "puolikesyn" luonnon kuin Konnussa :))
 

Luvailin

Kontulainen
ehkä luonnon kuvauksesta, vaikka voivathan miehetkin olla runollisia sen suhteen!
Minäkin pidin varsinkin ihanasta luontokuvauksesta! Minulle siitä tuli jostain syystä mieleen mies nimeltä J.L. Runeberg, mutta ehkä se kertoo enemmän siitä mitä itse luen (enemmän runoja kuin proosaa).
 

Illankaje

Hobitti
Voi jatka ihmeessä tätä tarinaa! Haluan kuulla, mitä hobitille seuraavaksi tapahtuu!
Minusta sinä kirjoitat eloisasti ja kauniisti. Tuollaista tekstiä on mukavaa lukea ja siihen voi oikein uppoutua. :)
Katsotaan saanko inspiraatiota jatkaa :D. Kiitos!
 

Illankaje

Hobitti
Minäkin pidin varsinkin ihanasta luontokuvauksesta! Minulle siitä tuli jostain syystä mieleen mies nimeltä J.L. Runeberg, mutta ehkä se kertoo enemmän siitä mitä itse luen (enemmän runoja kuin proosaa).
Kiitos kovasti! Olen otettu.. :D
 
Last edited:

Illankaje

Hobitti
Ah ja voi, nyt on taas se säihkyvän keskiyön hetki kun mädääntynyt ruumiini kohoaa sägykseen kutsumastaan ällöttävästä haudasta ja kiitää puhelimensa luo.
Eli olen palannut kanssa uuden kirjoitusinnon, ja akkuahan minulla löytyy neljä prosenttia.
Taaskin vain surffasin tänne ilman mitään suunnittelua, keksimään tekstiä päästäni kirjoittaessani. Oi voi, oi voi! Kirjoitusvirheitä varmaan taas löytyy, ja näin jälkeenpäin todetessani voin sanoa että tuli aika tönkköä ja sekavaa tekstiä. Mutta aloitetaanpas. Pieni pala jatkoa edelliselle osalle:
~~
Niin, hyväksi onneksenne raapustin tapahtumat muistiin pieneen puukantiseen kirjaani, joten sieltä luettuna saatte kuulla jatkoa, jatkoa jossa kamala seikkailuni etenee.
Kyllä, tuo kaunis haltia siis raahasi minut mukaansa, hyppi keveästi yli kotkansiipisaniaisten ja sammalmättäiden, platinanvaaleat hiukset hulmuten. Minä taas.. No, en ollut kehuttavan näköinen. Roikuin surkeana ja resuisena myttynä haltian perässä, maata laahaten sekä katkerasti voivotellen. Jo monenmonta omenapuuta sekä pajua sivuutettuamme tulimme pienen purosen äärelle. Se kohisi iloisena kivien välistä, lauloi hopeista sävelmäänsä joka kertoi paljon kaukaisemmista maista, niistä joissa se oli ollut suuri, jylisevä joki. Jalkani sekä vihreät lahkeeni kastuivat inhottavasti jääkylmään vesivirtaan kun haltia hyppäsi puron yli keveästi, lailla peuranvasan. Sitten, yllätyksekseni ja helpotuksekseni me pysähdyimme. Lysähdin kosteille rahkasammalille, enkä ajatellut muuta kuin hunajalla kuorutettuja omenia, niitä makoisia syksyn omenia jotka keräsivät puista iloiset sekä kovin huolettomat hobitit. Sillä aikaa tuo käytännöllinen haltia oli ehtinyt jo hetken suorimaan viittansa helmaa ja hengittämään raikasta aamuilmaa. Silloin tyynenrauhallisen hiljaisuuden rikkoi kovaääninen linnunviserrys. Kohotin katseeni ylöspäin kohoavaan hahmoon, ja katsoin kuinka hän laittoi kädet torveksi suulleen, vastauksen viheltäen. Kohta puiden alle laskostuvista varjoista astui esiin kolme uutta haltiaa, ja he kiiruhtivat neljännen luo kevyesti sammalilla askeltaen. Heidän viittansa olivat syvemmänvihreät, ja niissä oli kultalangoin kirjotut reunukset. Se jonka jäänsiniset silmät hehkuivat tarkkaavaisesti, saavutti minut mukaansa ottaneen haltian ensinnä. Hän kumartui kuiskaamaan jotain tämän korvaan, ja kohottautui sitten poispäin. "Typerys" tiarapää sähisi ja hulmautti rajusti viittansa helmaa. Sitten hän lausui jotain hyvin kauniilla ja sulavalla kielellä, niin että sanat liihottivat ilmaan lailla valkeiden perhosten siivin vaikka ne vihan sävyttämiä olivatkin. "Oliko tuo haltiakieltä?" kysyin ihailusta henkäisten, silmät pyöreinä. Vieressäni seisova haltia kosketti pehmeällä kädellä päätäni, kuin minut vaientaakseen. Toiset olivat nyt kiinnittäneet ihmettelevät katseensa minuun, ja tunsin kutistuvani. "Holbytla?" yksi kysyi jäykästi.
"Oikeastaan, me kutsumme itseämme Hobiteiksi, ja sitäpaitsi, voisiko joku näin lähestyvän teeajan kunniaksi kertoa miksi-" Puheeni tulva keskeytyi kun tunsin käden painuvan syvemmälle hiuksiini, ilmeisen varoittavasti. "Tämä pieni hobitti on astunut ansaan, joka suoraan tarkoittaa venyvää vierailua Amrèntumin luona.." Tiarapää totesi jämäkästi. Asia näytti olevan siltäosin puhuttu. En ehtinyt edes huolestumaan siitä kuka tai mikä Amrèntum mahtaisi olla, kun minut jo kiskaistiin uudestaan seisaalleni. Kauimpana seisova haltija harppasi nyt luokseni, ja kauhukseni kumartui puoleeni. Hän suoristi kohteliaasti liivinreunani, pyyhki survoutuneet kanervanlehdet valkeasta paidastani ja lopuksi ojensi päänsä aivan lähelle korvaani. "Älä kerro hänelle" haltia henkäisi miltei äänettömästi, ja kohottautui sitten. En kysynyt mitään, heikollakin päättelykyvylläni saatoin ymmärtää ettei kyse ollut mistään mitä voisin huudella kaikkien kuullen. Nyt kolmas haltia nosti minut keveästi reppuselkäänsä, enkä uskaltanut inahtaakkaan taikka tarttua hänen sileisiin hiuksiinsa, niin kunnianarvoisina ja uhkaavina he olivat esittäytyneet. Niin, matka kulki hyvin nopeasti, enkä miltei ehtinyt katsella olikulkevia maisemia ajatustulvani alla. Aivan juuri, vain pari minuuttia kukkivien omenapuiden alla harpottuamme saavuimme kahden puun luo. Niihin tosiaan kiinnitin ensinnä huomioni, niin majesteettisen vankkoina ne seisoivat keskellä kaikkea, puiden kuninkaina ja isinä. Kultaiset olivat niiden rungot, ja jokaista syvänvihreää lehteä koristi erilainen pyörrekuvio. Haltiat pysähtyivät kasvojensa ilme värähtämättäkään, kuin tämä henkeäsalpaava näky olisi ollut heille aivan tavallinen. Yksi heistä kulki puun luo, ja laski kätensä hiljaa sen rungolle. Hän kuiskasi sanoja, taas tuolla samalla pehmeänkauniilla kielellä. Tuuli tuntui suhisevan lehdissä aijempaa kovempana, maa huokasi. Aika oli hetken jumittunut aivan paikoilleen, heinänkorsikaan ei liikahtanut. Sitten auringonnousun valo pääsi vihdoin kunnolla kiipeämään yli ruohokumpujen sekä puiden, ja säteet pujottelivat eloisasti metsän läpi roihahtaen sitten tuhanteen uuteen kultaiseen valonauhaan osuessaan puihin. Näky oli unohtumaton, oli kuin pienet kultaiset sekä hopeiset, liekehtivät keijut olisivat tanssineet piirissä ympäri puita, valon tuhansien heijastusen läikittäessä ympärillä kohoavaa metsää tehden siitä elävän. Niin, minä hätkähdin, jos hätkähdys antaa lainkaan arvoa tunnetilalleni. Kaaduin kuivaan ruohoon, eikä kukaan tehnyt mitään. Saatoin vain pitää silmäni auki ja katsoa tätä ihmeellisyyttä jähmettyneenä. Olin onnekas, kun sain nähdä sen, sillä on sanottu etteivät monet koskaan saa luoda silmiänsä mihinkään yhtä voimalliseen asiaan kuin kultaporttien aukenemiseen. Mutta silloin en tiennyt siitä, olin vain ihmeissäni, ja valokeijut leikkivät ilkikurisesti silmieni takana vielä kauan sen jäljeen. Sitten hiljalleen aurinko kipusi ylös polkuaan taivaalla, ja säteet heikkenivät hiljaisiksi, leikkiviksi valopisteiksi. Nyt haltiat taas loivat katseensa minuun, ja harppasivat luokseni. Heidän silmänsä näyttivät nyt täydemmiltä kuin aikaisemmin, kasvonsa erilaisilta. Valon varaus hehkui yhä heidän kuulaalla ihollaan. Sirot kädet heiluttivat minua hiukan olkapäistä, ja tasapainottivat minut sitten seisomaan. Hetken vain hengitettyäni ja silmiäni kiinni pidettyäni sain taas kontrollin kehooni takaisin, ja liikahdin vaivaantuneesti. Haltiat eivät vieläkään sanoneet mitään, tapahtumat kulkivat huimaavan nopeasti. Vielä hetki sitten olin ollut kulkemassa Omenankajon metsikön läpi tuttua polkuani pitkin, ja nyt olin tässä. Hetken saivat silmäni tottua taas puiden alla laskeutuneeseen hiipivään hämärään, kunnes näin ne. Suuret, valkeilla helmillä koristetut pariovet. Keskelle niitä, lähelle yhtymiskohtaa, oli kaiverrettu suuri sananjalka. Haltiat olivat lähteneet kulkemaan ilmestyneitä ovia kohti, ja tiarapää kosketti minua selästä. Kuljin nopeasti eteenpäin, ja näin, kuinka ovet hiljalleen aukesivat raolleen. Mutta tämä oli vasta tarinan alkua!
 
Ylös