Elämääkö? Arwenin mietiskelyjä ja raapustuksia

Pitkällisen harkinnan jälkeen päätin rohkaistua ja laittaa puolen vuoden projektini tänne. Kirjoitin tämän osittain koulutyönä, mutta henkilökohtainen merkitys on isompi. En tiedä, onko tämä järkevää, mutta olkaa armollisia:)
P.S kirjoitan tämän monessa osassa.



Elämääkö?

Prologi

- Missä viivyit? isän vihaiset kasvot ilmaantuvat keittön nuhruiselle ovelle.
- Ei kuulu sulle, Belladonna tietää saman tien tehneensä pahan virheen.
- Kerro ääliö! Missä? isä karjuu.
- En mä sitä sulle kerro! mitään tekosyytä ei tähän hätään keksi, eikä Belladonna todellakaan aio kertoa, miksi oikeasti myöhästyi raivokohtauksen uhallakin. Isän lyönti osuu mustaan pääkallokorvakoruun, jonka tylppä nuppi irtoaa ja piikki painuu ihon sisään.
- Ai! parahtaa Belladonna.
- Älä kilju sika! huutaa isä ja lyö uudestaan. Hänen kyntensä repäisevät tytön nenänpäähän puhjenneen finnin, eikä Belladonna pysty pysymään hiljaa, vaikka tietää, että huutaminen vain lietsoo isän vimmaa. Ainoa päähän pälkähtävä asia on puollustautuminen ja ajttelemattomuuksissaan Belladonna kohottaa nyrkkinsä ja lyö isän toisen silmän luultavasti mustaksi. Isä karjaisee kuin haavoittunut karhu ja läimäisee tytärtään lujasti ohimoon.
- Bells! kuuluu säikähtänyt huuto. 15-vuotias Katie syöksyy ovelta tajuttoman pikkusisarensa ylle ja katsoo pelokkaana isäänsä.
- Paul! Katie kiljuu: - Paul, tule tänne!
- Mitä? Paulin hätäiset askeleet kaikuvat yläkerran portaista. Hän näkee heti mistä on kyse. Paulin ilme muuttuu päättäväiseksi ja aikuismaiseksi.
- Lopeta! hän sanoo kovalla ja vahvalla äänelläastuen samalla sisartensa ja isänsä väliin.
- Mua ei tollaset pikkupojat komentele! isän naama on millin päässä Paulin kasvoista. Hän sylkäisee ja Paul pyyhkäisee tottuneesti kasvonsa paidan hihaan.
- Mitä te teette? seitsenvuotiaan Poppyn ääni kuuluu alakerran portaiden yläpäästä. Tytöllä on käsivarsillaan viiden kuukauden ikäinen Ina.
- Mene pois! huutaa Paul ja koettaa epätoivoisesti pidätellä vimmaista isäänsä.
- Sä et lyö meijän siskoja! kaksoset Oliver ja Olivio ilmaantuvat Poppyn viereen. Heidän identtiset, pisamaiset kasvonsa ovat selvästi Poppyn ruskeanpunaista tukkapehkoa ylempänä.
- Et niin! yhdeksänvuotias Rory saapuu yläkerran porrastasanteelle käsi kädessä kahden pikkusiskonsa neljävuotiaan Alician ja kaksivuotiaan Minin kanssa. Lasten säikähtäneet kasvot kuvaavat monia tunteita. Tämä on tapahtunut aikaisemminkin, tilanne ei ole heille vieras, mutta sitäkin kammottavampi. Pelko, hämmennys, katkeruus, viha. Kuusivuotias Ricky astuu keittiön ovesta sisään perässään kolmevuotias Jespe. Kaikki 11 lasta katsovat nyt silmät suurina isää ja Bellsia. He ovat yhdessä vahvempia kuin kukaan yksin. Isän raivopäinen katse kiertää lapsissa. Jotkut kääntävät katseensa pois, muutamat tuijottavat vihaisesti takaisin. Yhtäkkiä kova, läpitunkeva ääni täyttää vallinneen hiljaisuuden. Ikkunasta heijastuu punaista ja sinistä valoa nukkavierulle matolle. Kohta ovelta kuuluu luja koputus:
- Täällä on poliisi. Tulkaa avaamaan tai murramme oven.
Isällä ei ole pakotietä. Hänen kauhea irveensä on hirveää katseltavaa, kun hän viittaa Rickyn avaamaan oven.

Siinä nyt eka pätkä. Toivottavasti tykkäsitte. Kommenttia ja parannusehdotuksia saa laittaa. Laitan ekan luvun varmaan lähiaikoina:)
 
1. luku

Ja siitä pitäen elimme lastenkodissa huostaan otettuina puoliorpoina, sillä en tunne KETÄÄN, joka haluaisi 12 adoptiolasta, emmekä suostuneet eroamaan toisistamme. Muutimme Rayfieldsiin. Sateisen hämärä, sumuverhoihin kietoutunut kaupunki tuijotti meitä kahtatoista, kun eilen iltapäivällä saavuimme juna-aseman savuiseen päärakennukseen. Olimme luultavasti aikas kummallinen näky: minä käsi kädessä Rickyn ja Alician kanssa, Katie sylissään parkuva Ina, Paul vierellään Oliver ja Olivio, sekä Poppy, Rory, Jespe ja Mini, jotka olivat lähes peittyneet matkatavaroidensa alle. He olivat välttämättä halunneet mukaansa joka ainoan nallen, nuken, pelin ja legopalikan, jonka olivat onnistuneet löytämään huoneensa ikuisesta sekasorrosta.
Saavuttuamme lastenkodin pihamaalle, opimme samantien yhden keskeisen asian täällä elämisestä: älä suututa Mrs Cleaneria! Vastassamme vanhan, likaisenkellertävän puurakennuksen portailla seisoi mitä ankarimman näköinen, nutturapäinen rouvashenkilö. Hänen punaisten, sarvisankaisten silmälasiensa takana tuikkivat pelottavasti pikimustat hiiren nappisilmät. Hänen vierellään seisoi kyyryssä lyhyt, päälaeltaan kalju mies,jolla oli rähjääntynyt farkkutakki ja kädessään luuta. Minulle tuli heti vaikutelma, että mies oli juuri lyönyt jotakuta. Heidän takaansa kurkki joukko likaisen ja resuisen näköisiä lapsia. Kaikenikäisiä, näköisiä ja kokoisia. Huomioni kiinnittyi ensimmäiseksi pieneen, tummaihoiseen poikaan, joka istui muista erillään portailla. Hänen suklaanruskeat, pelokkaat silmänsä tutkailivat meitä tarkasti. En ehtinyt katsella ketään toista, sillä juuri silloin tuo pelottava nainen, (jonka nimen tiedän nyt olevan Mrs Cleaner) varasti kaikkien huomion.
- Täällä ei sitten rikota, paiskota, heitellä, läiskitä, mätkitä, potkita, runnella, turmella eikä tuhota mitään, hän ilmoitti tervetulotoivotukseksi.
- Saako täällä mahdollisesti räjäytellä tai kolhia? kysyi Rory varovasti. Ja minä tiesin samantien, ettei se ollut kovinkaan hyvä idea. Mrs Cleanerin silmät etsivät sekunnin murto-osassa joukostamme Roryn, jonka vitsikäs, itsetyytyväinen hymy laantui yhtä nopeasti. Hän punastui tukkansa väriseksi, mikä oli hyvin epätavallista Roryn kohdalla ja vaati myös aika paljon ponnistuksia, sillä hänen hiuksensa ovat kärpässienen väriset ja kiharat.
- Mitä sinä sanoit? Mrs Cleanerin jäätävä äänen sävy olisi voinut tuoda talven keskelle kesäpäivää.
- E-en mitään, mutisi Rory. Hän oli nyt väriltään kalmankalpea. Kaikki lapset seurasivat tilannetta pelosekaisen kiinnostuksen vallassa. Itse mietin, mitä voisi tapahtua. Jos Mrs Cleaner olisi käskenyt vierellään seisoneen miehen kurittamaan Rorya, olisimme takuuvarmasti joka ainoa rynnänneet väliin, sillä emme voineet sietää sitä, että jotakuta meistä satutettiin, vaikka olimmekin siihen tottuneet. Silloin olisimme lentäneet pihalle nopeammin kuin kukaan ehtisi sanoa ´´Mrs Cleanerin silmälasit´´. Onneksi hän sanoikin vain:
-Hyvä. Sillä teitäkää vain, että minä en siedä sitä, jos minua ärsytetään. Huonejärjestys lukee makuukäytävän ovessa, työlista keittiön, eikä teille käy hyvin, jos luistatte töistä.
Sitten hän kääntyi kannoillaan ja marssi sisälle. Heti kun tuon inhottavan naisen ruusunpunaisten korkokenkien kopin oli kadonnut, lastenkodin lapset ikään kuin huoahtivat ja valuivat tasaisena virtana pihalle. Jäivät maleksimaan vaahterapuiden alle tai tulivat tervehtimään meitä.Tuuli vihmoi edelleen kylmiä pisaroita kasvoillemme ja lennätti puista lehtiä. Lastenkodin lapsilla oli kaikilla samanlaiset harmaat vaatteet: pojilla harmaat polvihousut, paita ja nahkakengät, tytöillä harmaa mekko, jonka kauluksessa oli pitsiä. Luulin, että lastenkodissa pidettiin sellaisia vaatteita joskus 1800-luvulla. Nyt pitäisi olla 2000-luku! Minä en halunnut mekkoa, enkä tänä aamuna suostunut pukemaan sitä päälleni. Minä en pelkää Mrs Cleaneria!
Takaisin eiliseen iltapäivään. Me olimme täsmälleen puolet lisää, sillä lastenkodissa oli ennen meidän tuloamme 12 lasta. Nyt meitä on 24. Vain kolme heistä tuli itse esittäytymään minulle. En ehkä ollut se kaikkein helpoimmin lähestyttävä pääkallokoruineni ja sivusiileineni. Cosimo tuli ensiksi ja kertoi tulleensa alunperin Italiasta. Hän oli se pieni poika, jota olin katsellut aiemmin. Hänen aurinkoinen hymynsä ja helkkyvä naurunsa toivat mieleen etelän lämmön ja meren, jota en ole koskaan nähnyt. Cosimo lähti äkkiä luotani, kun luoseni asteli tyttö. Hän oli suunnilleen minun ikäiseni, mutta ainakin 10 senttiä pidempi. Hän ei hymyillyt. Tytön mekon oikeanpuoleinen hiha oli revennyt kokonaan irti ja käsivarressa oli mustelmia ja muutama käärmekuvioinen tekotatuointi. Hän näytti siltä, kuin olisi juuri tullut tappelusta. Mistä minä tiesin, ehkä hän olikin. Hän katseli minua nenänvarttaan pitkin ja hänen myrkynvihreät silmänsä mittailivat minua päästä varpaisiin.
- Moi, mä oon Krystal.
- Bells.
- Mikä sun oikee nimi on? hän tuijotti minua silmiin herpaantumatta. Tuijotin takaisin.
- Bells, en antaisi hänelle sitä iloa, että hän saisi nauraa oikealle nimelleni. Katselimme toisiamme vielä hetken syvän hiljaisuuden vallitessa välillämme. Sitten sen rikkoi ruskeatukkainen poika, joka tuli väliimme rennosti hymyillen ilmeisesti aistimatta jännittynyttä tunnelmaa.
- Moi, mä oon Jason. Sano vaa Jakeks, hän esittäytyi.
- Bells, olin kaikkia kohtaan yhtä varautunut, vaikka aloinkin jo nopeasti lämpenemään tuolle pojalle, joka ei muuten näin lähemmin katsottuna ollut yhtään hassumman näköinen.
- Kiva lempinimi. Mikä sun oikee nimi on? hän kysyi.
- Belladonna, vastasin varovasti ja arka hymynpoikanen karkasi kasvoilleni, vaikka olin itselleni luvannut pitää sen kahlittuna. En voinut mitään Jakelle. Hän oli niin... hurmaava.
- Haluutko, että esittelen sulle paikkoja? hän kysyi ystävällisesti.
- Ehkä myöhemmin, pakotin itseni kieltäytymään. Hän oli varmasti jo jonkun muun poikaystävä. En saanut antaa itselleni turhaa toivoa.
Myöhemmin, kun jaoimme huoneet, sain selville, kenen kanssa nukun. Jäin jostain syystä yli meidän perheemme huoneista ja joudun nukkumaan kaksivuotiaan Selenan ja Cosimon kanssa. Hän on viisivuotias. Toisaalta se ei häiritse minua. Ei ainakaan ole ketään, kenen kanssa pitäisi puhua. Lapset nimittäin pelkäävät minua. Toisaalta olen vähän pettynyt. Olisin halunnut samaan huoneeseen Jaken kanssa tai edes jonkun sisaruksistani. Olisin ehkä voinut jutella jonkun kanssa, josta tuntuu samalta kuin minusta. Kaikki muuttui lyhyessä ajassa. Riita, poliisit, huostaanottopäätös, matka, lastenkoti. En ole sopeutuvaista sorttia, kuten muut sisarukseni. Katie on niin vahva, Paul löysi jo uusia ystäviä, Oliverilla ja Oliviolla on toisensa, Rorykin on heidän kanssaan, muista pidetään huolta, koska he ovat niin pieniä. Oloni on aina ollut yksinäinen ja erillinen, mutta nyt olen yksinäisempi kuin vielä koskaan. '
Anteeksi kun rupesin vuodattamaan, mutta nyt minun on mentävä. Mrs Cleaner on tulossa, eikä hän näytä ystävälliseltä. Ehkä unohdin tiskovuoroni. Kirjoitan pian uudelleen!
 

Sidhiel

Rajatapaus
Vastuuhenkilö
Suomen Tolkien-seura
Kuulostaa mielenkiintoiselta. Odotan innolla jatkoa.:)
 
2. luku

Bells työntää päiväkirjansa povitaskuun ja käännähtää salamannopeasti kohti Mrs Cleaneria, joka tiirailee häntä epäileväisesti vanhan, koinsyömän puutarhapöydän takaa.
- Mitä sinä teet?
- En mitään, kunhan istun.
- Yksin, vaahteran alla?'
- Niin.
Mrs Cleaner luo vielä viimeisen oudoksuvan katseen Bellsiin ja lähtee sitten kävelemään poispäin. Hänen piikkikorkonsa ovat vaihtuneet kukkasandaaleihin ikään kuin lämpivän päivän kunniaksi. Kesän viimeinen muisto on hälventymässä pois syksyn tieltä. Bellskin haluaisi lähteä muuttolintujen mukana. Ne menevät lämpöön ja aurinkoon sinne, mistä Cosimo on kotoisin. Bellsin katse vaeltelee ja osuu Poppyyn, joka leikkii uusien ystäviensä Jamien ja Laurenin kanssa. He ovat rakentaneet pyörivän rattaan puroon, joka pomppii iloisesti kivien välistä ja puiden alta. Tämä paikka voisi olla mukava kesällä, miettii Bells. Voisi olla hauska istua Jaken kanssa rantakivellä ja uittaa jalkoja viileässä vedessä... mutta nyt tulee syksy ja sitten talvi. Kesä on kaukana.
Krystal näkyy istumassa kauempana purosta kädessään kirja. Ehkä hän lukee. Tai kirjoittaa päiväkirjaa kuten Bells. Tunnelma on rauhallinen ja turvallinen, kuin lapset olisivat kotona. Eivät he ole, tämä on vain kunnan sijoituspaikka niille, joista ei ole hyötyä, jotka ovat vain taakka yhteiskunnalle, sijoituspaikka hylkiöille. Lapsille. Rahaa heihin ei ole juurikaan uhrattu ja sekin vähä, mitä on, otetaan parasta aikaa pois. Säästöjä, säästöjä. ``Tämä on kaikille hyödyksi, kukaan ei joudu kärsimään tästä´´. Paitsi lapset, he jotka eivät osaa vielä puollustaa itseänsä. Jotkut heistä osaavat. Mutta heitä ei kuunnella, koska he ovat lapsia ja aikuiset päättävät, koska ovat niin aikuisia ja niin viisaita ja niin mahtavia ja niin ahneita ja niin vallanhimoisia. Bells ei halua olla aikuisena samanlainen. Hän haluaa olla oikeasti viisas. Ei siksi, että on aikuinen. Pelkkä aikuisuus ei tuo viisautta. Vaan se, jos joka päivä oppii uusia asioita muilta ihmisiltä. Lapsiltakin voi oppia. Moni aikuinen ei vain myönnä sitä, koska he haluavat uskoa olevansa parempia kuin lapset, olevansa muiden yläpuolella. Eivätkä he myönnä koskaan virheitään. Eikä viisaus ole sitä, että tietää kaiken kaikesta. Viisaus on ystävällisyyttä, rauhaa, oppimista ja muiden kunnioittamista. Bells halveksii joitain ihmisiä, koska he ovat niin aikuisia ja nostavat itsensä korokkeelle katsellen alamaisiaan sieltä. Heitä on paljon. Jos joku lapsi kysyy heiltä ´´miksi?´´ vastaukseksi riittää ´´ koska minä olen aikuinen ja minä päätän!´´. Se ei ole mikään vastaus ja Bellskin tietää sen.
Ilta pimenee vaahterapuiden yllä. Sumuinen hämärä laskeutuu pihamaalle ja Mrs Cleaner tulee käskemään lapset sisään. Kaikki yrittävät päästä ensimmäiseksi sisälle pakoon viiltävää, syksyistä kylmyyttä, joka tunkeutuu luihin ja ytimiin. Täytyy mennä aikaisin nukkumaan, sillä huomenna on maanantai ja Bellsin ensimmäinen koulupäivä lastenkotiin muuton jälkeen. Bellsia jännittää, mutta hän uskoo kaiken menevän hyvin. Eiväthän parhaat ystävät noin vain heitä häntä pois kuin kaytettyä nenäliinaa vain siksi, että hän joutui lastenkotiin. Eiväthän?
Iltatoimet hoidetaan vuorotellen ja jono etenee hitaasti, sillä vessoja on vain yksi. Omalla vuorollaan Bells toteaa vessan ällöttävimmäksi siihenastisista kokemuksistaan. Haju on karmea: sekoitus hikeä, hometta ja viemäriputkia leyhähtää Bellsin kasvoille, kun hän astuu vessan ovesta sisään. Seinien kaakelit ovat kenties joskus olleet valkoisia. Nyt ne ovat likaisenkellertäviä kuin hapantunut maito. Puuparruista mitenkuten koottu katto näyttää siltä, kun voisi romahtaa hetkenä minä hyvänsä. Lautalattia narisee ja huojuu askelten alla.
Koko rakennus on vanha, raihnainen ja homeessa. Bells saapuu omaan huoneeseensa viimeisenä. Selena nukkuu jo, mutta Cosimo makaa kattoon tuijottaen. Hänen suklaasilmänsä kääntyvät ovelle päin, kun Bells astelee narahtelevaa lattiaa pitkin kohti omaa rautakehikkoaan, joka on olevinaan hänen sänkynsä. Patja on ohut ja rautatankojen muodot tuntuvat sen alta. Ne ovat tuttuja viime yöltä. Niihin Bells saa luvan tottua. Hän katselee viereistä seinää. Se on maalattu pinkiksi ehkä sata vuotta sitten. Rapistunut maali hilseilee irti. Tanssivia Nalle Puheja esittävä poordi on haalistunut ja kulunut, eikä hahmoja meinaa enää erottaa.
- Mitä mieltä olet? hiljainen ääni kuuluu Cosimon sängystä.
- Mistä?
- Tästä paikasta. Lastenkodista.
- Hmm. Kodikas, Bells tietää itsekin kuulostavansa idiootilta.
- Ei ole, sanoo Cosimo. - Ruma ja vanha tämä on vai mitä?
- Niin, Bells ei jaksa teeskennellä ja poika tuntuu muutenkin näkevän hänen lävitseen.
- Löysitkö ystäviä? kysymys iskee arkaan paikkaan ja Bellsiin sattuu, vaikkei Cosimo taatusti tarkoittanut pahaa.
- Ehkä.
- Miten niin ´´ehkä´´?
- Sinut, jos haluat.
- Haluan.
Sen jälkeen he eivät puhu enää mitään. Pian molemmat ovat unessa.
 
3. luku

Aamu alkaa ikävästi, kun oveen koputetaan ja äkäinen ääni huutaa:
- Ylös! Etteköte ole vielä nousseet?
Bells ei saa sanaa suustaan unisena, kun Cosimo jo huutaa:
- Olemme Mrs Cleaner. Tulkaa vaikka katsomaan.
Hetken Bells ehtii pelätä tämän tulevan, mutta Cosimo ilmeisesti tiesi, ettei Mrs Cleaner välittäisi. Bells nousee nopeasti sängystä, kiittää Cosimoa hymyllä ja nostaa tuolilta vaatteet, jotka ovat siihen yön aikana ilmestyneet. Huoneessa on yksi pöytä ja tuoli ja tuolilla on kolme asukokonaisuutta, mutta tuskin kenenkään muoti-ikonin suunnittelemia. ( Koulussa ei näköjään sentään käytetty harmaita asuja.) Jokainen nimittäin näyttää siltä, kuin joku olisi penkonut roskalavaa ja löytänyt sieltä sekalaisen lajitleman yhteen sopimattomia kuteita. Bellsin pinossa oli löysät, kymmenen senttiä liian pitkät maastohousut ( Bells miettii mahtavatko ne kuulua oikeasti Krystalille), neonoranssi toppi, jonka kaula-aukko ulottuu kellariin asti ja tummanvioletti villatakki, kuin suoraan jonkun mummon aamukävelyltä. Bells huokaisee epätoivoisesti. Hevosetkin nauraisivat hänelle, jos hän meni niillä vaatteilla koulun. Valitettavasti vain vaihtoehtoja tuntuu olevan vähänlaisesti. Bells otaa kasansa ja menee vessajonoon. Tänä aamuna vessassa haisee kerrassaan oksettavalle. Joku on tainnut käydä oikein kunnon asioilla yön aikana ja viemärin lemuun sekoittuu nyt puolisulaneiden makkaraperunoiden löyhkä, joka saa Bellsin melkein pyörtymään.
Aamiaiseksi on harmaata, eltaantunutta puuroa ja parhaat päivänsä nähnyttä karpalokiisseliä. Vastahakoisen aterian jälkeen jokainen kouluikäinen ottaa reppunsa ja porhaltaa keltaiseen koulubussiin, joka lähtee pihatien päästä. Bells istuu Jaken viereen, sillä muualla ei ole tilaa. Tai olisi kyllä, mutta Paul valtasi koko bussin perän neljän uuden, inhottavan kaverinsa kanssa, eikä kukaan pääse sinne, sillä käytävän molemmin puolin seisoo kaksi rotevaa poikaa ikään kuin vartiomiehinä. Bells teitää heidän nimikseen Robbien ja Benjamin. Jake yrittää koko matkan virittää keskustelua, mutta Bells ei ole puheliaalla tuulella.
Vaikka kaikki olikin muuttunut, koulu sentään oli sama punaisista tiilistä tehty rakennus, jota ympäröi asfalttipiha. Savupiiput puskevat savua tummalle taivaalle ja oppilaat nauravat ja pelleilevät pihamaalla, kun bussi saapuu koululle. Lastenkodin lapset purkautuvat ahtaasta bussista. Kukaan heistä ei mene muiden lasten seuraan. Se tuntuu olevan jonkinlainen sääntö. Heillä on omia porukoitaan. Bells ajattelee ryntäävänsä samantien entisten kavereidensa seuraan ja unohtaa osan siitä ahdistuksesta ja murheesta, joka on viime päivinä pesiytynyt hänen mielensä perukoille. He nauraisivat yhdessä ja kaikki olisi taas kuten ennenkin, ainakin melkein.
Bells astuu ulos bussista ja etsii katseellaan ystäviään. He seisovat kauempana, heidän entisessä yhteisessä paikassaan katoksen alla ja mulkoilevat oudosti kohti koulubussia. Bells koettaa heiluttaa kättään, mutta he eivät vilkaisekkaan häneen päin. Ehkä kaverit eivät näe Bellsia. Hän kävelee lähemmäs ja päättää yllättää heidät. Bells kiertää katoksen toiselta puolelta ystäviensä taaksa ja huudahtaa iloisesti:
- Hei! Täällä taas!
Lähimpänä Bellsia oleva tyttö kääntyy ja Bells tunnistaa hänet. Tyttö on Bellsin paras kaveri Hannah. Bells ajattelee juuri moikata ja tulla tyttöjen piiriin kertomaan viime päivien tapahtumat, mutta yllättäen Hannah vain mulkaisee häntä vihaisesti, kuin Bells olisi tehnyt jotain pahaa ja kääntyy sitten takaisin. Bells katsoo tyrmistyneenä ja loukkaantuneena, kuinka tyttöjoukko supattaa hänen edessään kuin salaliittolaisten lauma päästämättä häntä mukaan. Bells odottaa, että koska tahansa joku huutaisi ´´ Aprillia´´, mutta kun kukaan ei huuda, hän alkaa käydä jo epätoivoiseksi.
- Mä oon Bells, etteks te muista? hän huutaa äkkiä ja hänen äänensä väräjää kuin itkuun purskahtamaisillaan.
- Kuka Bells? Hannah käännähtää takaisin ja hymyilee ivallisesti. - Jaa sekö ärsyttävä rillipää, joka muutti tonne homeiseen lastenkotiin ja jonka vanhemmat on hullujenhuoneella?
Tyttöporukka nauraa ja Bells tunnistaa enemmänkin kasvoja. Siinä ovat kaikki hänen entiset ystävänsä.
- Koittakaa älytä! Mä oon ihan sama vanha Bells kun aina ennenkin! hän huutaa itku kurkussa. Ei tässä ole voinut käydä näin! Ei vaan ole voinut!
- Sitä pahempi, sanoo eräs tytöistä ovelasti ja kääntää sitten selkänsä Bellsille ja muut tekevät samoin. Bells lysähtää maahan jaksamatta raahautua kauemmas. Miten tässä näin kävi? Hänen vanhempansa ovat tuhonneet hänen elämänsä mitään säästämättä. Olisivat voineet jättää edes ystävät! Mitä hän, Bells oli tehnyt ansaitakseen kaiken tämä! Bellsin tekee mieli juosta Katien helmoihin itkemään ,kuten joskus pienenä. Mutta ei. Nyt hänen on pärjättävä yksin. Oltava vahva. Kellot soivat ja Bells astelee sisään kovettaen itsensä muiden puheilta, muodostaen suojakilven sanoille ja muurin itsensä ja muun maailman väliin.

Ensimääinen koulupäivä oli kamala. En halua mennä kouluun enää koskaan! En ymmärrä miksi kaikki ystäväni jättivät minut! Hannahkin näytti siltä, kuin olisin ollut jotain saastaista ja inhottavaa, vaikka etana. Ehkä näytinkin vähän etanalta. Ne vaatteet olivat karmeat! Mutta ei se ole minun vikani! Eivätkö he ymmärrä, kuinka kamalaa tämä on minulle? Miksi kaikki muuttui tällaiseksi? Äh! En jaksa ajatella! En ymmärrä enää mitään. Tai yhden asian. Tämä kaikki on äidin ja isän syytä! En halua nähdä heitä enää koskaan! Miksi heidän piti pilata elämäni! Kaikki on pilalla! Minulla ei ole enää ketään!
 
4.luku

Koulupäivät jatkuvat samanlaisina. Päivät seuraavat toistaan, eikä mikään muutu. Paitsi että toisinaan kaverit kohtelevat Bellsia kuin ilmaa ja toisinaan kuin hän olisi jäänyt kiinni jostain erityisen inhottavasta rikoksesta. Koulu alkaa muistuttaa jokapäiväistä kidutusta. Kukaan ei huomaa, kuinka pahalta Bellsista tuntuu. Iltaisin hän itkee vuoteessaan, kun kukaan ei kuule.
Jokainen lastenkotiin muuttanut lapsi pakotetaan psykologille, joka pistää samantien oman lusikkansa soppaan. Bells alkaa olla niin väsynyt ja rikki, että heti kun Ms Helper kysyy hänen ongelmistaan, Bells vuodattaa kaiken koulukiusaamisesta ja yksinäisyydestään. Ms Helper on välinpitämätön ja kuuntelee korkeintaan puolella korvalla samalla, kun näpyttelee puhelimensa ruudusta kurkkaavaa lohikäärmeenmunaa. Hän vastailee ´´aivan´´ ja ´´niin juuri´´ niin epäsopivissa kohdissa, että Bells arvaa, ettei tätä kiinnosta, jättää kertomuksensa kesken ja lähtee. Ketään ei kiinnosta hänen ongelmansa. Katiella on omiakin murheita, sillä hän kokee (ja on aina kokenut) olevansa vastuussa perheestä, eikä Bells halua vaivata häntä, Paulia ei todellakaan kiinnosta ja loput ovatkin liian nuoria kuuntelemaan Bellsin vuodatusta. Jake voisi olla halukas auttamaan, mutta hän ei tunne Bellsia, eikä Bells halua uskoutua hänelle. Krystal ei tule kysymykseenkään ja kaikki tietävät, etteti Mrs Cleanerille kertomisesta olisi mitään hyötyä. Muita vaihtoehtoja ei siis jää, kuin vain kestää, miettii Bells. Kauanko hän jaksaa, sitä ei kukaan tiedä, mutta kyllä vielä vähän aikaa voisi sujua. Bells on sinnikäs.
Eräänä päivänä noin kaksi viikkoa kohtalokkaan ensimmäisen koulupäivän jälkeen, Bells palaa koulusta murheissaan. Kiusaajat ovat tänään keksineet uuden, suorastaan maagisen nerokkaan aiheen: Bellsin nimen. Häntä on koko päivän kutsuttu vuoroin kirkonkelloiksi, vuoroin Belladonnakonnaksi, jotka eivät kumpikaan liiemmin kohottaneet Bellsin mielialaa, mutta huvittivat kyllä kiusaajia. Bells painuu suoraa päätä huoneeseensa syömättä mitään. Kuinka moni asia vielä voisi mennä pieleen? Bells ei keksi enää kovinkaan montaa. Hän oli suosittu ennen lastenkotiin joutumista. Bellsin musta huumori, hauskuus ja muiden lasten saduiksi luulleet kauhutarinat isästä olivat avain muiden suosioon. Kun lapset otettiin huostaan, koulukiusaaminen ja muut ongelmat alkoivat. Asioilla joilla ei ennen ollut mitään väliä, oli väliä nyt. Sillä miten tajuttoman typerä nimi Belladonna oikeasti olikaan, sillä että Bells tarkoitti kirkonkelloja, sillä että Bellsin nuorimmalla sisarella todella oli downin syndrooma. Ja miten suunnaton ääliö oli lapsesta pitänyt tulla,kun vanhemmatkin olivat tuollaisia.
Katiekin tuntee varmaan olonsa usein ulkopuoliseksi, mutta häntä ei kiusata, koska hän on kaikkien mielstä koko koulun kaunein. Paulia kukaan ei uskalla kiusata, sillä hän on perustanut jengin ja häntä on pakko kutsua Jacksoniksi, koska jos ei kutsu, saa Jacksonin jengiltä turpaan. Paulin lisäksi jengiin kuuluvat ne ison ja typerän näköiset pojat, jotka leikkivät henkivartijoita bussissa joka aamu: Rob ja Ben, sekä kaksi suosittua, vaaleatukkaista pissistä Beth ja July. Muita vain säälitään ,mutta ei heidänkään kanssaan tykätä olla. Mutta on heillä sentään toisensa. Minulla ei ole ketään. Kukaan ei viihdy seurassani. Suurin osa muista lastenkodin lapsista on kehittänyt itsensä ja muun maailman väliin näkymättömän kuoren, joka suojelee moitteilta ja solvauksilta, joita vyöryy jatkuvana virtana meidän niskaamme. Ymmärrän heitä hyvin, haluaisin kyetä olemaan yhtä välinpitämätön ja sulkemaan kaiken pahan ulkopuolelle. Niin olisi paljon helpompaa. Esimerkiksi Krystalista ei pidä kukaan ja muut pelkäävät häntä, vaikka hän on aina yksin. Voisin haluta olla hänen ystävänsä, jos hän ei olisi niin ilkeä. Valitettavasti en voi muuttaa Krystalia kiltiksi ja ystävälliseksi kaveriksi. Maailma ei taivu tahtoomme ja opin sen kantapään kautta. Kantapää tosin ei ole vielä loppunut. Elän kuitenkin toivossa ja jaksan uskoa, että kaikki muuttuu pian paremmaksi. Eihän se voi ikuisesti näinkään mennä. Vai voiko?
 
5.luku

Bellsin päätös pysyä toivossa horjuu seuraavina päivinä ja yksinäisyys painaa häntä kumaraan. Ihminen ei pärjää yksin ja vaikka Bells uskoi ennen selviytyvänsä melkein mistä vain, hän alkaa vajota hiljaa synkkyyteen, eikä jaksa enää kauaa panna vastaan halulle käydä vain maata ja jäädä siihen ikuisiksi ajoiksi. Kukaan ei kaipasi minua, miettii Bells. Kukaan ei välittäisi. Aluksi Bells ei itsekkään jaksa uskoa epätoivoisen sisimmän minänsä puheita, mutta päivien jatkuessa muuttumattomina hänet alkaa vallata karmiva tietoisuus siitä, ettei se ehkä olekkaan väärässä. Katie käy vielä sanomassa Bellsille hyvää yötä iltaisin, mutta ehkä hänkin kohta lopettaa. Muilla on omat touhunsa, eikä heitä kiinnosta olla Bellsin kanssa. Bells kyllä välittää sisaruksistaan paljon. Katie, Paul, Oliver, Olivio, Rory, Poppy, Ricky, Alicia, Jespe, Mini ja Ina ovat hänelle rakkainta maailmassa. Heillä on ollut yhdessä vaikeaa 12 vuotta. He ovat selvinneet siitä kaikesta toistensa ansiosta. Heidän yhteistuumin vihaamansa isä on nyt vankilassa. Silti Bellsista tuntuu, että hän asuisi mieluummin yhä kotona isän kanssa kuin täällä lastenkodissa. Bellsilla on nyt vaikeaa yksin, eivätkä muut ole hänen tukenaan. Enää ei ole olkapäätä. Kainalosauvakin katkesi ystävien myötä ja enää millinohut puukeppi pitää Bellsin pystyssä ja kiinni elämässä. Ja vaikka ei uskoisi, sen puukepin nimi on Cosimo. Se kuinka lämpimästi ja välittömästi pikkupoika kohtelee toisia, kuinka positiivisesti hän suhtautuu elämään. Hänesti pitäisi ottaa mallia niiden, jotka päättävät, miten muita saa kohdella. Heidän pitäisi tavata Cosimo. Auringon ja oliivipuiden lapsi Italiasta.
Eräänä hämyisen harmaana viikonloppuna Mrs Cleaner ilmoittaa vieraista. Kaikkien pitää pukeutua siivosti lastenkodin karun harmaisiin vaatteisiin, eikä Bellsinkaan kohdalla tehdä tänään poikkeusta. Aamiaiseksi on betonin harmaata puuroa. Sinä päivänä kaikki on siis harmaata. Ulkona puhaltaa hyinen viima ja puut ovat riisumassa punakeltaoransseja lehtiään ja vaihtamassa niitä talviasuun. Ja harmaaseen. Talvi on tulossa. Aika jolloin lastenkodin lapset palelevat viluissaan, sillä sisällä on lähes yhtä kylmä kuin ulkona, eivätkä vaatteet muutu lämpimämmiksi.
Mrs Cleaner kertoi kaikille, että meille oli tulossa hyvin tärkeitä vieraita: jos he pitäisivät jostakusta meistä, he saattaisivat adoptoida jonkun. He olivat tavallinen aviopari, joka vain ei voinut saada lapsia. Heidän saapuessaan me kaikki palelimme portailla, mihin Mrs Cleaner oli meidät käskenyt. Katselin noita ihmisiä arvioivasti. Oli nimittäin todennäköistä, että he haluaisivat jonkun minun sisaruksistani, enkä halunnut heidän joutuvan huonojen imisten käsiin. En oikeastaan halunnut, että kukaan heistä alkuunkaan edes lähtisi, mutta kyllä minä haluan heille paremman elämän. Ajattelin, että tuon avioparin kannattaisi ottaa Mini tai Ina. Joku semmoinen, jota maailman myrksyt eivät vielä olleet runnelleet liikaa ja joka yhä saattaisi saada painajaisista vapaan elämän. Jonkun jolle ei vielä ollut aiheutettu traumoja. En tosin halunnut, että he veisivät ketään sisaruksistani.

Pahimmat pelkoni toteutuvat aina.

Kun he saapuivat vastapestyllä, kiiltävällä toyotallaan, joka ainoa resuinen lapsi käänsi katseensa viivana kadulle. Pihatielle nousi autosta mies, jolla oli liituraitapuku. Hän muistutti jotakuta tv-mainoksista. Hän riensi avaamaan oven vaimolleen, joka osoittautui mitä ihastuttavimmaksi. Ulkoapäin. Hänellä oli yllään vaaleanpunainen silkkitakki ja korkokengät, jotka eivät sopineet millään tavalla kuraiseen säähän. Musta tiukka hame korosti leveää lantiota liiaksikin. Naisen hiukset olivat korkealla nutturalla ja hänen punatuilla huulillaan päilyi zombimainen tekohymy. He kävelivät pihatietä kohti meitä ja lastenkotia, eivätkä tuntuneet oikein sopivan ympäristöön.
- Hei kaikki! Me olemme Mr ja Mrs Smith! nainen huusi pikkutyttömäisellä äänellä jo kymmenen metrin päästä. Hänen olemuksestaan pystyi päättelämään, että hän oli tottunut esiitymään. Kukaan ei vastannut. Muut olivat ehkä tottuneet tällaisiin vieraisiin. Krystal tuijotti naista murhaavasti. Cosimokin oli vakava. Kaikkien katseista pystyi lukemaan jonkinasteista inhoa tai vihaa. Smithit kävelivät meitä kohti ilmeisesti ymmärtämättä, että heitä ei haluttu tänne. He eivät olleet tervetulleita. Yllätyksekseni Mr Smith käveli suoraan eteeni ja ojensi kätensä. Minä en hämmästykseltäni tajunnut, mitä tehdä ja Mrs Cleaner suhahti korvaani:
- Kättele!
Kättelin miestä, jonka hikisistä käsistä lähti vahva desinfiointiaineen haju. Hänen perässään tuli nainen, joka lemahti voimakkaasti ruusuhajuvedelle. Meinasin oksentaa. He kulkivat kätellen läpi meidät kaikki. Se saattoi olla jonkinlainen testi: ´´Kuinka moni lastenkodin lapsista on opetettu kättelemään´´ tai jotain vastaavaa.
- Tulkaa sisään, tulkaa sisään, pyyteli Mrs Cleaner selkeästi innoissaan. Hän hädin tuskin malttoi odottaa, että pääsisi jostakusta meistä eroon. Sisällä tuntui haisevan tavallistakin enemmän home nyt, kun siellä oli jotain niin puhdasta kuin muualta tulleet ihmiset. Täällä ei käy juuri koskaan ketään. Kavereitakaan tänne ei saa kutsua.
- Mitä siitäkin nyt tulisi, jos ylimääräisiä kakaroita saisi maleksia täällä. Teitä on muutenkin liikaa, sanoi Mrs Cleaner, kun kerran rohkenin kysyä häneltä asiaa. Ei hän ajattele ollenkaan meitä. Ei häntä kiinnosta.
Menimme isoon leikkihuoneeseen, jossa en ollut koskaan ennen käynyt. En leiki enää. Lattialla lojui sekalaisina kasoina joitakin aataminaikaisia leluja. Puuhevosia ja -autoja, mollamaijoja, höyrykoneita. Vieraammekin näyttivät olevan ihmeissään. Mrs Cleaner viittasi Smithit istumaan koinsyömälle sohvalle, joka oli huoneen nurkassa ikkunan alla. Lapsilauma istuutui lattialle, suurin osa mulkoili pariskuntaa alta kulmain. Minun teki mieli lähteä huoneesta. Ei minua kuitenkaan valittaisi. Enkä edes halunnut, että valittaisiin. Kuka nyt haluaisi, että tuollaiset valitsisivat? Tyhmempiä aikuisia saa hakea! En vieläkään ymmärrä, miten he ovat onnistuneet keplottelemaan itsensä adoptiohakukokeen läpi. Ehkä heillä vaan on rahaa. Se on turhinta maailmassa. Raha.
- No niin. Haluaisiko joku kertoa minulle jotain lastenkodistanne? kysyi nainen lapsenomaisella äänellään.
Kukaan ei halunnut. Tai ei ainakaan näyttänyt sitä. Poppy meinasi kyllä nostaa kätensä, mutta laski sen hyvin nopeasti, kun huomasi, miten Katie ja minä häntä katsoimme. Halusiko hän tosissaan, että hänet vietäisiin pois meidn luotamme? Naisen iljettävä tekohymy latistui teennäiseksi virneeksi.
- No, eikö kukaan? mies kysyi kohteliaan hämmästyneesti. Hän näköjään hillitsi itsensä vaimoaan paremmin. Kukaan ei vieläkään vastannut. Mrs Cleaner näytti pelästyneeltä ja koitti epätoivoisesti korjata tilanteen:
- Kyllä joku haluaa! Rory?
Katsoin veljeäni varoittavasti. Hän katsoi hiljaa ja uhmakkaasti Mrs Cleaneria silmiin ja pudisti päätään. Jos meillä ei olisi ollut vieraita, Mrs Cleaner olisi taatusti alkanut repiä hiuksia päästään. Jos katse voisi tappaa, olisimme kaikki laonneet maahan kerralla, niin murhaavasti hän meitä nyt tuijotti. Sitten hän näytti laskevan päässään hitaasti kymmeneen ja istui takaisin sohvalle.
- No, minä kerron, hän huokaisi lannistuneesti. Ja sitten hän selitti ja selitti ja käski medän vuorotellen esittäytyä ja me teimme sen vastahakoisesti, mutta teimme kuitenkin. Noin kahden tunnin päästä Smithien valkoinen toyota kurvasi pihatieltä kadulle. Kukaan lapsista ei vilkuttanut, eikä Mrs Cleanerkaan yrittänyt saada meitä tekemään sitä. He päättäisivät myöhemmin kenet meistä haluaisivat. Toivottavasti eivät ketään, ajattelin silloin. Mutta nyt tiedän. He haluavat Inan, täsmälleen niinkuin pelkäsin! Ina ei ollut käyttäytynyt huonosti, eipä tietenkään, hän kun oli vain seitsemän kuukautta vanha. En tiedä haluanko enää elää! Kaikki viedään! Meillä ei ole sanavaltaa tässä asiassa. Meitä ei kuunnella. En kestä enää! Jos joku Jumala on olemassa niin kerro minulle, miksi ihmeessä minun on pakko kärsiä, jos kerran olet niin hyvä kuin väitetään? Kuolen kohta mieluummin kuin elän! Mitä merkitystä millään enää on?

Tarinassa on monia epäkohtia, jotka eivät suinkaan pidä paikkaansa nykyisen oikean maailman, ainakaan Suomen kanssa,j joten ( kuten nimistä voi päätellä) tarina ei sijoitu Suomeen. En ole kyllä aivan varma mihin haluaisin sen sijoittaa. Johonkin ilmastoltaan vähän Englannin pohjoisosia muistuttavaan paikkaan...
Palaute olisi tervetullutta. Kaikenlainen. En ole kovinkaan kokenut kirjoittaja (ja tuskin kovin monet seitsenluokkalaiset voivat moisella kehuskella) ja haluaisin kovasti kehittyä. Joten palautetta kiitos! :)
 

Amroth

Vaeltava haltianeito
Upea, hieno prologi ja tarina Arwen Undomiel Iltatähti, lukijalle tulee heti sellainen olo, että mitähän nyt tapahtuu, jännitys miten lapsikatraan isälle lopulta käy, kun poliisit marssivat suurperheen kotiin?
Huolehtivatko isommat lapset pienimmistä, jos he jäävät yksin?
Ilmaantuuko joku tuntemeton auttaja kuin taikaiskusta hätiin?
Ja katso, kun jatkaa lukemista, juoni tuntuu rakentavan itse itseään, ja tapahtumat sulautuvat hienosti jatkuvaksi tapahtumaksi, yhdestä asiasta seuraa toinen asia.

Tai noi mä ajattelen, ja hui miten sekalaisen viestin väkersin, mutta toivottavasti löpinästäni saa kuitenkin selvän.:)

*Aplodeja*
 
Kiitos Amroth!!!<3 On niin ihanaa ja huojentavaa kuulla, että joku on lukenut tämän ja vieläpä pitänyt siitä! Päivän pelastus! Puhuit niin kauniisti, että tuntuu kuin omakin käsitykseni tarinasta olisi muuttunut:D näin kun tätä puoli vuotta kirjoittamisen jälkeen lukee niin mieleen tulee yksi jos toinenkin todella paha epäkohta. mm. nimet. Mitä ihmettä olen ajatellut niitä keksiessäni! No, älkää takertuko siihen. Ainakin Ms Helperin kohdalla se on luultavasti ollut jonkinlaista sarkasmia.
No tässä samalla jälleen uusi osa elikkä siis

6.luku

Viikon kuluttua Inan lähtemisestä sataa lumi. Valkoinen vaippa peittää karun, mustan maiseman. Se ei tuo lohtua Bellsille, joka lähtee kouluun pohjaton suru mukanaan. Sama asia kuin Ina olisi kuollut, pahempi vain ainakin Bellsille. Hän tietää sisarensa elävän jossain niiden kamalien ihmisten kanssa, mutta ei saa tavata häntä, ei näe, että Ina on kunnossa.
Sakaraiset lumihiutaleet laskeutuvat Bellsin punertaville hiuksille, kun hän astuu koulubussin märästä nihkeydestä ulos purevaan pakkaseen. Kiusaajat eivät ole vielä huomanneet häntä ja Bells pääsee livahtamaan erään puun taakse kenenkään huomaamatta. Puun latvustossa Bellsin on tullut vietettyä monta välituntia ja sinne Bells kapuaa nytkin. Hän on taitava ja notkea kuin orava. Bellsin niskaan varisee lunta, vaikka hän yrittää kiivetä sulavasti. Märät, jääkylmät klöntit valuvat pitkin hänen selkäänsä. Mutta se ei haittaa. Se ei ole läheskään yhtä kamalaa kuin kiusaaminen. Bells istuu tavalliselle paikalleen puun latvustoon ja yrittää olla huomaamatta takin läpi liihottavaa tuulta ja vaatteet läpäisevää kosteutta. Tällaista tämä on joka päivä. Tähän pitää tottua. Juuri kun Bells on luovuttamaisillaan kellot soivat ja pelastavat hänet. Hän laahustaa sisälle. Oppilaat juoksevat ja huutavat Bellsin ympärillä. Kukaan ei vilkaisekkaan häneen, ei pysähdy, ei kysy, mikä on hätänä, mutta ei myöskään solvaa. Onneksi. Ovesta tulvahtaa sisään nihkeä kosteus, kun satojen lapsien märät vaatteet on ripustettu naulakkoihin . Bellsin sukat kastuvat läpimäriksi liukkailla käytävillä.
Koulupäivä kuluu tuskaisen hitaasti. Bells karkaa ruokalasta kiusaajia syömättä mitään. Nälkä kurnii vatsassa viimeisen matematiikan tunnin ajan. Kun opettaja viimein päästää oppilaat lähtemään, Bells rynnii viivana ovelle ja pakenee ulos. Hän ei kestä enää hetkeäkään. Bells ei jää odottamaan koulubussia, vaan juoksee tietä kohti lastenkotia. Matkaa on yli kymmenen kilometriä. Bells ei tiedä, miksi tekee sen. Hän haluaa vain paeta tämän elämän epäreiluutta ja väistämätöntä tuskaa. Jokin tuntematon voima ohjaa Bellsia. Hengitys kulkee epätasaisesti puuskittain ja valumattomat kyyneleet ovat tukkineet kurkun. Lopulta hän ei jaksa enää. Bells kaatuu raskaasti huohottaen ojaan. Kylmä lumi selkeyttää ajatuksia ja Bells ymmärtää, ettei pako onnistunut. Se ei koskaan tule onnistumaan. Ei tällä tavalla. Mutta on olemassa muitakin keinoja. Bellsin päässä syttyy lamppu. Hänhän voisi vai jäädä tähän, olla liikkumatta enää koskaan. Kylmyys hoitelisi kaiken kyllä. Hitaasti ehkä, mutta kuitenkin. Tai viimeistään yöllä, kun maaseudun sudet tulisivat. Selvä. Bells päättää jäädä siihen ja yllättävä helpotuksen aalto vapisuttaa hänen jäätynyttä ruumistaan. Päätös on nyt tehty ja enää kauaa ei tarvitse kärsiä.
Aika kuluu, eikä Bells pysy kärryillä siitä, mitä kello on. Hänen puuttumistaan tuskin on huomattu, sillä ketään tuskin kiinnostaa, paitsi ehkä Katieta. Märät ja jääkylmät vaatteet alkavat tuntua hauta-arkulta Bellsin ympärillä. Miltäköhän kuolema tuntuu? Tuskin yhtä kamalalta kuin elämä. Bells vajoaa kohmeiseen horrokseen ympärillään pimenevä ilta. Kohta ehkä kuuluu susien ulvontaa ja sitten se on menoa eikä tätä nälän, kylmyyden ja raastavan pelon ja tuskan yhdistelmää enää tarvitse sietää. Juuri kun Bells ajattelee kuoleman tulevan, kuuluu ääni, joka ei kuulosta kuolemalta:
- Täällä on lapsi! Ojassa! Tulkaa äkkiä!
Bellsin mielen valtaa osittain viha ja osittain huojennus. Hän ei onnistunut. Hänet pelastettiin. Vanha pariskunta nostaa Bellsin autoon. He kyselevät ja kyselevät. Lopulta he suostuvat viemään bellsin sairaalan sijaan lastenkotiin, kun Bells väittää vain pyörtyneensä migreenikohtauksen seurauksena. Totuutta hän ei aio kertoa koskaan. Ei kenellekkään. Mutta siinä autossa istuessaan, Bellsin mielessä alkaa kehkeytyä toinen suunnitelma. Isompi, vaarallisempi.
Bells astelee lastenkodin eteiseen lopen uupuneena ja kylmissään. Katie juoksee salamannopeasti portaat alas ja hyppää Bellsin kaulaan:
- Missä sinä oli? Oletko kunnossa? Älä enää koskaan tee noin! Olin aivan älyttömän huolissani!
- Älä leiki äitiä, mumisee Bells. Hän tietää, että tuo on vain teatteria. Jos kukaan oikeasti välittäisi hänestä, he olisivat tulleet etsimään. Katie johdattaa Bellsin takkatulen ääreen leikkihuoneeseen. Pölyinen hämärä saa uuden sävyn kullanpunervasta hohteesta. Hetken Bellsilla on mukavan raukea ja turvallinen olo. Valhetta. Katie istuu hänen vieressään ja yrittää udella Bellsilta kaiken. Bells kartoo Katielle saman tarinan kuin sille pariskunnallekkin, joka poimi hänet ojasta. Bells näkee sisarensa kasvoista, että tämä ei usko häntä, mutta Katie pysyy kuitenkin hiljaa. Hän käskee Bellsin aikaisin nukkumaan. Selenan sängyssä näkyy pieni möykky, mutta Cosimo ei ole vielä mennyt nukkumaan. Bells kaatuu patjalleen rättiväsyneenä. Päivä oli raskas, vaikka Bells ei halua myöntää sitä itselleen. Kuoleman pitäisi olla helppo ratkaisu tähän kaikkeen tuskaan. Mutta se on kaikkea muuta. Mitä kaikkea kuolemassa menettäisikään? Bells menettäisi kaiken, jolla vielä on hänelle merkitystä: sisarukset ja oman menneisyytensä, nykyisyytensä ja tulevaisuutensa. Elämänsä. Uusi suunnitelma on parempi. Siinä näkyy valonpilkahduksia, mahdollisuuksia. Nyt Bells ei jaksa ajatella edes sitä. Hän ei jaksa ajatella yhtään mitään.
Ongelmia on liikaa. Niitä tuntuu olevan jonoksi asti. Jonon jossa kukaan ei odota kiltisti, vaan kaikki tuuppivat ja tönivät ilkeästi.

Purskahdin itkuun kuin lapsi. En saisi olla niin herkkä, mutta en voinut sille mitään. En kestänyt enää. Itkin kauan ja yritin tukahduttaa nyyhkäykset, sillä en halunnut herättää Selenaan. En tuskani keskeltä huomannut valokiilaa, jonka oven avaaminen heitti lattialle. En itse asiassa huomannut yhtään mitään, ennen kuin varovainen ääni sanoi:
- Mikä hätänä?
Cosimo. Nostin punaiset kasvoni tyynystä ja vilkaisin poikaa.
- Ei tässä mitään, valehtelin. En kylläkään tarpeeksi vakuuttavasti, sillä Cosimo silitti päätäni ja totesi:
- Ei oo mitään hätää. Mä oon tässä vieressä. Onko rankkaa?
- Kyl mä pärjään.
- Ootko varma? No, mä jään kuitenkin tähän.
Katsoin Cosimoa silmiin ja annoin itselleni periksi. Nyyhkäykset vavisuttivat hartioitani ja painoin pääni viisivuotiaan pojan kainaloon. Kyynelten virta ei tuntunut ehtyvän millään. Cosimo antoi minun itkeä itkuni loppuun. Oli tukenani, olkapäänäni. Kun vihdoin lopetin itkemisen, hän silitti käsivarttani ymmärtäväisesti, hymyili arasti ja kysyi:
- Helpottiko?
Nyökkäsin varovasti ja Cosimo hyppäsi vuoteeltani alas. Hän asettui makuulle ja mumisi:
- Hyvää yötä.
Aivan kuin ei olisi tapahtunut mitään erikoista tai noloa. Ihmettelin ja kadehdin hänen tyyneyttään ja sopeutumiskykyään. Olisi paljon helpompaa, jos olisi luonteeltaan kuin Cosimo. Mutta minä en nyt voi tässä Cosimoksi muuttua ja muut ovat nukkuneet jo pitkään ,joten minunkin on mentävä nukkumaan pian. Onneksi edes sain tämän taskulampun varastettua Mrs Cleanerilta! Hyvää yötä ja anteeksi taas vuodatukseni! Toivottavasti saan tulevaisuudessa positiivisempia asioita kerrottavaksi!
 

Dracaena

Raseena
Kyllä sinä hyvin kirjoitat, etenkin seitsemänluokkalaiseksi. ;) Tekstistä huomaa, että olet lukenut paljon. Sinulla on hienoja kielikuvia ja kerronnassa on hauskoja yksityiskohtia. Päiväkirjan ja tavallisen kerronnan vuorottelu on minusta hyvä. Joitain kirjoitusvirheitä sun muuta pientä korjattavaa on jonkin verran, muttei ollenkaan häiritsevästi.

Tarinan idea ei sinänsä ole kovin uusi tai ihmeellinen, mutta siinä on kuitenkin monia kiinnostavia puolia (esimerkiksi iso sisarusparvi, vanhemmat hullujenhuoneella, yhdellä Downin syndrooma...). Pidin etenkin siitä, kun 3. ja 4. luvussa taustatarinasta tuli enemmän pilkahduksia. Jotkut aiheet saattavat olla kuluneita, mutta se ei tarkoita, etteikö niistä voisi silti kertoa uudestaan hyviä tarinoita. :)

Sitten jotain kriittisempää. Ensinnäkin lukemista helpottaisi, jos kappalejaot olisi tehty selkeämmin. Täällä foorumilla tietenkään mitkään sisennykset eivät toimi, joten reilusti vain tyhjiä rivejä väliin.


Tarinaa olisi voinut pohjustaa ehkä vähän enemmän. Prologissa erityisesti esiintyi paljon henkilöitä, jotka vain kutsuttiin näyttämölle, jotta heidät voisi mainita, mutta he unohtuvat melko nopeasti. Myös monet lastenkodissa tulevat uudet tuttavuudet jäivät ainakin minun yhdellä lukukerrallani aika pikaisiksi ja pinnallisiksi. Päähenkilölle (ja tietenkin tarinan kirjoittajalle) nämä keskeiset henkilöt varmasti oat todella tuttuja, mutta lukija ei heistä tiedä mitään. Omasta mielestäni tarinoissa parasta on yleensä juuri henkilöt, joten heidän kehittämiseen kannattaa varata riittävästi aikaa.

Se, että perheen tausta jää epäselväksi, ei tietenkään ole pelkästään huono asia. Sillähän lukijan mielenkiinto pysyy yllä, kun heti ei selviä kaikki yksityiskohdat siitä, kuinka tähän tilanteeseen on päädytty(esimerkiksi äidistä ei ole taidettu mainita vielä mitään?). Vähän enemmän olisin kuitenkin halunnut tietää. Esimerkiksi Bellsiin olisi helpompaa samaistua, jos hänen elämäntilanteensa tuntisi parin päivän kuvailua paremmin. Paljon osoituksia hänen elämänsä vaikeuksista ja perusteita itsetuhoisuudellekin toki on, mutta syvemmällä tuntemuksella se voisi koskettaa lukijaa paljon enemmän.

Eräs epäolennainen "virhe":
Me olimme täsmälleen puolet lisää, sillä lastenkodissa oli ennen meidän tuloamme 12 lasta.
12 lapseen puolet lisää olisi ollut 6 lasta lisää. 12 lasta lisää 12 lapseen tuplaa lastenkodin lapsimäärän.

Tällaisia ajatuksia minulta (ja näköjään tästä tuli todella pitkä vastaus. No, minulta on juuri loppunut kesätyötä ja kesäopiskelut, joten en ole vielä keksinyt hyviä tapoja täyttää päiviäni). Huono tapanani on joskus keskittyä heikkouksien korjaamiseen ja unohtaa kehua ilmeisen hyviä puolia, toivottavasti en nyt ollut kovin lannistava. Yleisesti kirjoitat mielestäni oikein hyvin! Kirjoitusinnokkuudestasi muistuu kovasti omat teinivuodet mieleen, kun itsekin kirjoitin paljon romaaninalkuja. :D Kannattaa ehdottomasti jatkaa kirjoittamista. Eikä tässä vaiheessa kannata välittää liikaa sellaisista epäkohdista, kuin mihin maahan tämä nyt sijoittuu ja onko henkilöiden nimissä mitään järkeä. Jos tarinaa haluaa oikeasti kehittää, niin sitä voi aina alkaa muokata rankallakin kädellä ja vaihtaa vaikka kaikkien henkilöiden nimet, jos siltä tuntuu.
 
Viimeksi muokannut ylläpidon käyttäjä:
Kiitos rakentavasta palautteesta Dracaena! Olet lähes kaikessa aivan oikeassa! Esimerkiksi kirjoitusvirheitä (ja erityisesti pilkkuvirheitä) löydän jatkuvasti. Esimerkkisi kaltaisia epäkohtia taatusti löytyy. Olen tosin pyrkinyt mahdollisimman vähän tarinaa nyt muokkaamaan, joten en ole viitsinyt lähteä nimiäkään vaihtelemaan (niin tarpeellista kuin se olisikin) sillä silloin olisin vain päätynyt kirjoittamaan koko tarinan uudelleen. Löytyyhän minulta niitäkin. Ikuisuusprojekteja, jotka eivät tule koskaan valmiiksi, koska aina kun luen niitä, löydän vain lisää epäkohtia.
Ja pyrin myöskin kirjoittamaan selkeämmin, sillä tiedän, miten ikävä on lukea toisissaan koko ajan kiinni olevaa tekstiä, jollaiseksi tämä söheltämiseni auttamatta muuttuu, kun yritän kirjoittaa täällä. :lol:
Joihinkiin hahmoihin olen tarkoituksella syventymättä heti aluksi. Joissakin se taas on pelkkää huolimattomuutta ja saattaa myös johtua kirjoitusajan loppumisesta:urg: joka uhkasi koko prjoketia. Melkorin opettaja! Olisinhan toki voinut kirjoittaa osia tästä uudelleen, muttamutta kun minulla on paha tapa ruveta sitten kirjoittamaan uusiksi koko roskaa.
Elikkä siis koittakaa olla välittämättä ja antaa anteeksi tarinan epäolennaisuudet ja kirotusvireet, laittakaa ne vaikka sen piikkiin, että elämäni äidinkielen tunneista tuskin on takana edes puolet.:grin: mutta ken leikkiin ryhtyyn sen leikin loppuun asti kestäköön, joten tässä nyt taas uutta osaa.


7.luku

Seuraavat päivät kuluvat suunnitelmia hioessa. Bells yrittää olla välittämättä ympäröivästä maailmasta tippaakaan. Hänen täytyy unohtaa muut ja keskittyä vain tähän suunnitelmaan. Siten se onnistuu. Toivottavasti. Se tuntuu nyt ainoalta mahdollisuudelta. Karkaaminen.

Muuta ei tähän hätään keksi ja Bellsilla on kiire. Voi kun jostain nyt laskeutuisi pelastuksen enkeli ja veisi Bellsin mukanaan, mutta niin ei käy oikeassa elämässä. Saduissa kyllä. Niissä joissa prinsessa tullaan hakemaan valkoisella ratsulla. Tämä ei ole satu. Tai jos on, niin ei ainakaan onnellinen satu.

Bells odottaa vain tilaisuutta. Oikeaa hetkeä.
Eräänä päivänä sellainen koittaa. Bells kulkee pää kumarassa kohti koulubussia. Sataa räntää. Jääkylmät terävät hiput lentävät joka suunnasta kohti kasvoja. Sitten Bells näkee sen. Jääsateen läpi kajastavat toisen bussin valot. Bussi veisi kaupunkiin. Bells pinkaisee juoksuun. Hänen on ehdittävä tien toisella puolella sijaitsevalle bussipysäkille ennen linja-autoa. Hän juoksee niin lujaa kuin jaksaa. Bells ehtii, ehtii, ehtii... Ja hän ehtii. Hän ponkaisee bussin portaille kuin tuulenpuuska. Kuura on tarttunut teinitytön tukkaan ja posekt ovat helakan punaiset. Bussikuski avaa oven hämmästyneen näköisenä.

- Rayfieldsin keskustaan, Bells sanoo yskänpuuskien läpi.
- Jaaha, siitä tulisi sitten 3,60 euroa, kuski toteaa välinpitämättöästi.
Apua. Bellsilla ei ole raha, hän ei ajatellut sitä. Ja nyt on liian myöhäistä ajatella. On pakko keksiä jotain! Ja nopeasti sitten.

- Mun äiti tulee kohta kyytiin nii se maksaa meijät, ku mulla ei oo rahaa, Bells valehtelee vikkelästi.
- Jaaha, no meneppäs sitten istumaan niin sun äiti maksaa sitten.

Bells huokaisee helpotuksesta ja kävelee bussin perälle. Toivottavasti kuski unohtaa hänet yhtä nopeasti, kuin Bells ilmestyikin.

Matka kuluu kiduttavan hitaasti ja joka ikisen bussipysäkin jälkeen Bells pelkää kuskin kysyvän, joko hänen äitinsä pian tulee. Maisemat viilettävät Bellsin silmissä, kun luminen maaseutu vaihtuu koleaan, loskaiseen, teräksiseen kaupunkiin. Identtiset tummanharmaat kerrostalot seuraavat toinen toistaan keskustaan asti. Maisema on karu ja lohduton. Bells juoksee nopeasti bussista, eikä kuski onneksi kysy mitään. Hän kävelee keskuspuiston halki. Tuuli on ravistellut lumet puista, maa on harmaa ja kivinen. Kuihtuneet kukat nuokuttavat apeasti päätään jääkerroksen alla. Puistossa ei ole juuri ketään. Vain yksi mies istuu penkillä yllään musta nahkarotsi. Betoninen suihkukaivo seisoo keskellä puistoa. Surullisen näköisen kalan suusta ei tule enää vettä ja pronssilantit ovat jäätyneet kaivon pohjalle. Bells laahustaa lannistuneena ohitse. Nyt hän pääsi karkuun. Entäs sitten? Mitä hän nyt tekee? Bellsille ei ole rahaa ja hänellä on nyt jo nälkä. Ja mihin hän pääsee yöksi? Lukemattomia kysymyksiä mielessään pyöritellen Bells jatkaa yksinäistä matkaansa puiston halki. Ilta alkaa hämärtyä ja Bellsin vatsa kurnii kiihtyvään tahtiin. Nyt jos koskaan herää kysymyksiä olemattoman suunnitelman järkevyydestä.

Bellsin mietteet keskeyttää äkillinen ääni:
- Oletkos sinä täällä ihan yksin?
Se penkillä istunut mustatakkinen mies astelee Bellsin perässä puistotietä. Miehen kasvot ovat varjoissa ja vain silmät tuikkivat kauluksen yi. Ilme on vaikeasti tulkittava.
- Mmmm, mutisee Bells. Tilanne on omituinen, eikä Bells tiedä, mitä mies tahtoo.
- Mihin oot matkalla?
- En oikein mihinkään.
- Etkö mee kotiin? Onko kaikki okei? mies kyselee outoja, mutta kysymykset tunkeutuvat Bellsin suojakuoren läpi kuin miekka. Tällä hetkellä hän haluaa vain suojaa ja turvaa. Kyyneleet yrittävät päästä silmistä ulos, mutta Bells sulloo ne sisälleen ja päästää ulos vain:
- En mä tiiä, mihin mä oon menossa, mutta en ainakaan kotiin. Ja kyl mä pärjään.
- Mutta eihän tollanen pieni tyttö voi tänne kaupunkiin yöllä yksin ulos jäädä! Missä sun vanhemmat on?
- Ei mul oo.'
- Saatko edes mistään ruokaa?
- Ei oo rahaa.
- Mitä jos tehtäisiin nyt niin, että sä tyttö tulisit nyt mun mukaan ainakin täks yöks ja kerrot sitten mulle kaiken.
- Okei.

Bells ei huomaa tilanteessa mitään epäilyttävää. Kaikki on hyvin niin kauan, kuin tuo mies ei aio paljastaa häntä. Vai onko?

He lähtevät kävelemään puistokatua. Yö syvenee Bellsin ympärillä ja hänen aistinsa tarkentuvat. Hän kuulee kulkukissan äkäisen mau´unnan naapurikujalta ja poliisiauton sireenit jostain kaukaa. Bells vilkaisee matkaseuraansa. Miehen kasvot eivät vieläkään paljasta mitään. Ne ovat kuin valkoinen, tyhjä sivu kirjassa, josta Bells haluaisi saada selkoa.

Puisto loppuu. Bells ja tuntematon mies lähtevät kävelemään pimeää kujaa. Katulamppujakaan ei ole ja talot tuntuvat kaatuvan päälle molemmilta puolilta. Kuja on ahdas ja kapea. Pimeys sokaisee Bellsin silmät, eikä hän näe enää mitään. Missä ihmeen kellarissa tämä mies oikein asuu? Loputtoman pitkältä tuntuvan pimeydessä harhailun ja noin kolmenkymmenen kompastumisen jälkeen mies vihdoin ohjaa Bellsin sisään narisevasta ovesta. Talo on selvästikin vanha röttelö, ehkä jopa vanhempi kuin lastenkoti. Kosteuden ja homeen tuttu löyhkä leyhähtää Bellsin kasvoille. Ovi johtaa suoraan keittiöön. Vesihanaa ei ole ja pöydällä on vain vanha ölylamppu. Kaikki tasot ovat roinan ja lian peitossa. Hella ja uuni ovat ruosteessa sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti. Missään ei näy mitään siistiä tai uutta. Mies tarttuu Bellsia kädestä ja johdattaa hänet seuraavaan huoneeseen. Makuuhuoneen seinillä ei ole tauluja, eikä ikkunoissa ole verhoja. Mies jättää Bellsin seisomaan yksin huoneen keskelle, kääntyen itse tekemään jotain ovea kohti. Bells ei tajua kilahduksen olevan ilmiselvä varoitusmerkki ja istahtaa väsyneenä sängylle. Mies kääntyy takaisin ja kävelee huoneen poikki istahtaen Bellsin viereen:
- Onko nälkä?
- Jep, Bells huokaisee kiitollisena.
- No, ensin joudut tekemään vähän jotain ruokasi eteen.
- Mitä? pahat aavistukset valtaavat Bellsin mielen.
- Ei mitään pahaa, rauhoittelee mies. - lupaa ensin, että suostut.
- Kerro! ärähtää Bells.
- Lupaa ensin, että suostut, toistaa mies ärsyttävästi.
- Lupaan, että suostun, nälkä ja uteliaisuus vievät voiton ja Bells jää odottamaan miehen seuraavaa siirtoa.
- No ensin otat vain tuon paidan pois.
- No en varmasti ota! Hyi h****! Mikä h******* pedofiili sä oot!
- Lupasit, että suostut, toteaa mies rauhallisella äänellä.
- No en varmaan suostu sun sairaisiin leikkeihis! Bells ryntää ovelle, tarraa kahvasta kiinni ja yrittää avata ovea, mutta se ei aukea. Lukossa! Bells käännähtää ympäri sekunnin myöhässä. Hän tuntee miehen kädet vyötäisillään. Ne yrittävät nostaa paitaa Bellsin pään yli. Bells panee kaikin keinoin vastaan. Hän potkii, lyö ja puree miestä kaikkialle, mihin ylettää. Bells huutaa apua niin lujaa kuin jaksaa. Mies laittaa kämmenen hänen suunsa eteen. Bells puree vihaisesti miestä kämmeneen. Tämä yllättyy ja irrottaa tahattomasti kätensä Bellsista. Bells kääntyy ja juokseen ikkunaluukulle. Salpa on hämähäkinseittien peitossa ja Bellsin kädet lipsuvat hikisinä. Paniikissa Bellsin onnistuu saada salpa auki. eikä sekuntiakaan liian aikaisin, sillä juuri silloin mies nousee käsi verisenä maasta ja ryntää kohti Bellsia, joka livahtaa ulos luukusta ja katoaa pimeään yöhön.
 
Ylös