Elämääni kuuluu tällä hetkellä aivan ihana ja onnea tuottava asia, nimittäin juoksu. Olen harrastanut sitä jo parisen vuotta enemmän ja vähemmän aktiivisesti, mutta tänä kesänä homma on jotenkin loksahtanut kohdalleen. Luulen sen johtuvan siitä, että olen viimeinkin oppinut juoksemaan tarpeeksi h i t a a s t i. Teoriassa olen tiennyt, että yleisin virhe on liikkua liian kovatehoisesti, mutta näköjään vasta nyt alan oppia asian omalla kohdallani käytännössä.
Täytyy sanoa, että harva asia tuottaa sellaista onnellisuutta kuin se kun onnistuu juoksemaan juuri sopivaa vauhtia, askel on kevyt ja jotenkin siinä hetkessä vain on niin läsnä ja on niin hyvä olo, että välillä ihan itkettää. Onkohan tämä nyt sitä paljon puhuttua "runner's highta" ? Ei tuo tunne joka kerta tule eikä todellakaan ole aina sellainen fiilis, että riemusta hihkuen kirmaisi lenkille. Useimmiten lähteminen kyllä palkitsee, vaikka lähdön hetkellä muut aktiviteetit, esim. sohva, houkuttelisivat enemmän.
Taustani takia (urheiluhullu suku, lapsuus ja nuoruus urheiluopiston varjossa sekä kilpaurheilu nuorena) liikunnassa on usein ollut ikävä suorittamisen sivumaku ja liian kova tahti. Nyt kuitenkin vaikuttaisi siltä, että tämän juoksuhomman olen saanut pidettyä kaikesta suorittamisesta vapaana. Ja aion pitääkin: olen tarkoituksella mm. välttänyt mittaamasta juostua aikaa ja/tai matkaa sekä pysynyt erossa facebookin juoksuryhmistä, juoksutapahtumista jne. Eipä nuo minun lenkit mitään hurjia ole eikä tarvitse ollakaan. Ei ole mitään väliä sillä kuinka usein tai kuinka pitkän matkan tai minkälaista vauhtia juoksen ?