Elämäntapamuutokset, ruokavaliot ja liikunta

Jaamar sanoi:

Isilmírë sanoi:

Lenkkeilystä en ole koskaan pitänyt, tuntuu tyhmältä juosta juoksemisen takia. Mutta metsässä on kiva kulkea niin, että välillä kävelee, välillä kiipeää, välillä pyrähtää juoksuun ja hyppelee kivien ja puunjuurten yli. Ja välillä pysähtyy kuuntelemaan ja haistelemaan =)

Click to expand...

Minustakin tuntuu tyhmältä juosta vain juoksemisen takia. Suurempi syys sille miksi en lähde vain lenkille on että en halua lenkkeillä muiden nähden. Minusta tuntuu että näytän tyhmältä ja se häiritsee suuresti. Jos joskus juoksenkin osan lenkkiä niin heti jos jossain näkyy auto tai ihminen niin vaihdan kävelyyn. Pään sisäisiä ongelmia

Click to expand...

Lisätään vielä, että nyt tämän juoksuohjelman aikana olen kirmaillut enimmäkseen ilman taustamusiikkia. Applikaatio, joka sanoo pojong (semmoinen hieno kongin ääni) kun pitää siirtyä juoksusta kävelyyn tai toisin päin ei toimi yhtä aikaa musiikkisoittimen kanssa. Alkukesän luonto motivoi tällä hetkellä tarpeeksi hyvin ja tuntuu mukavalta olla osa maisemaa, liikkeessä. Kyllä juostessakin ehtii tarkkailla mustikan raakileiden kasvua ja mansikoiden kukintaa. Ehkä sitten kesän jälkeen harhautan itseäni taas enemmän ja otan juoksut puhtaasti koneiston huoltona, en edes osittaisina luontoelämyksinä. Koiran kanssa tulee kuljettua säännöllisesti myös umpimetsässä, mutta siellä en uskalla juosta niin että hengästyisi, ettei nilkat muljahtele kivillä ja kallioilla. Ja meidän umpimetsä on sen verran pieni pläntti, pururatojen ympäröimä, että siellä tulee nopeasti vapaanajuoksualueen rajat vastaan.

Jaamar: kun kunto vähitellen kasvaa, on ainakin minulle melko palkitsevaa ohittaa joku. Ei niin väliä onko ohitettava eläkeläinen, lastenvaunuja lykkivä vai muuten jostain syystä keskivertoa hitaammin liikkuva, ohitus silti! Yksi kimmoke kuntoiluintoon oli myös maaliskuussa Lontoon matkalla puistoja kansoittavat hölkkääjät. Olisi mukavaa olla ihminen, joka kaupungissa kuin kaupungissa voisi soluttautua paikallisten sekaan ja tutkia puistoja/sivukaupunkia jalkaisin, vauhdikkaasti. Vaikka eihän tämä kaikkialla onnistuisi, tietääkseni Venäjällä kuntoilua ei ole tapana harrastaa julkisella paikalla, onhan muiden nähden hikoilu niin kovin vulgääriä, niin Lontoossa ja Tukholmassa ainakin.

Minusta on kivaa lenkkeillä myös ilman musiikkia, mutta koska tosiaan ikinä ennen en ole voinut musiikin kanssa juosta korjaamatta kuulokkeiden asentoa viisi kertaa minuutissa, on tässä jotain viehättävää. Plus että saan hengityksen toimimaan jollain tapaa paremmin kun hengitän niin kuin laulaisin, ja se taas on helpompaa kun musiikki tulee ulkopuolelta eikä pään sisäisestä jukeboksista, joka on välillä aika keskittymiskyvytön. Ja ympäristöstä tosiaan voi nauttia myös vauhdissa (tuoksuvat tuomet ). Yhdistelmälenkeillä voi vieläpä välillä ihmetellä luontoa (ja neulegraffiteja!) myös kävellen Tosin itse en ole oikein koskaan viihtynyt poluttomassa metsässä ja minulle riittää se että lenkin varrella ylipäänsä on jotain muutakin kuin pelkkiä betonikuutioita. Liian traumaattisia muistoja kaikista lapsuuden vastahakoisista marjaretkistä ja ötököistä kai

Minä olin pitkään sitä mieltä että ylipäänsä liikunta vain liikunnan takia on typerää - siis vaikka työmatkapyöräily on ihan ok, mutta saman reitin ajaminen ihan vaan lenkkinä on aivan tolkutonta. Sitten seurustelin aikani kestävyysjuoksijan kanssa ja aloin samalla kesyttää itseäni pois koululiikuntatraumoista, ja totesin että jos liikkua pitää niin kai voi sitten liikkua kunnolla (eli mm. juosta). Kävely vaan ei ole tarpeeksi tehokasta minulle (ja lisäksi se on ihan mielettömän tylsää, en tosiaan ole sellainen "pitkät kävelylenkit luonnossa ovat elämäni suola" -ihminen, eikä minulla ole edes koiraa), pyöräily taas on toisinaan niin hasardia puuhaa ettei se huvita säännöllisesti, ensin pitäisi päästä jotenkin kantakaupungista pois että pääsisi ajamaan rauhassa ja sitten lenkeistä tulisikin jo liian pitkiä ainakin näin alkuun. Kaikki muut liikuntamuodot taas vaativat sen että ensin pitäisi raahautua johonkin muualle (tosin lähimpään yliopistoliikunnan pisteeseen on tällä hetkellä pari sataa metriä) jos ei halua jumpata kotona. Mutta kukin tyylillään

Jas, mullakin on tosi positiivisia kokemuksia ryhmäliikuntatunneista, olisipa joku tosiaan jo koulussa kertonut että myös ohjattu liikunta voi olla muutakin kuin arvostelunalaista suorittamista. Oma lempparituntini on ehdottomasti fitball, se jossa tehdään kaikennäköisiä liikkeitä ison jumppapallon kanssa. Sellainen pallo pitäisi kyllä ostaa kotiinkin.

Jumppapallo olisi minulle hyväksi kun yleensä vaan röhnötän telkkarin edessä niin voisi edes istua pallon päällä. Tasapainoilla siinä niin pysyy ryhti hyvänä ja muutenkin voisi temppuilla sen kanssa. Minulle pitkät metsäretket poluttomassa metsässä taas ovat henkisesti piristäviä. Mutta lähtötilanne onkin se että olen lähes koko lapsuuteni asunut keskellä metsää ja minua ei ole ikinä pakotettu äitin kanssa metsäretkille vaan olen tuntenut olevani etuoikeutettu jos olen saanut lähteä mukaan pidemmille reissuille. Lisäksi monet lapsuuden leikit sijoittuivat juuri poluttoman metsän keskelle. Mutta toki pitää tietää missä menee. Lapin isoihin metsiin en ikinä lähtisi polkujen ulkopuolelle yksinäni jos en tietäisi varmasti paikkoja. Muutenkin nautin kävelystä. pyöräily tai hiihto eivät ole yhtään minun juttujani, mutta luistelu ja kävely kyllä. Tarkoitus olisi sen verran tervehenkiseksi ruveta että viimeistään muutaman vuoden päästä voisi lähteä Lappiin ihan pitkälle usean päivän vaellukselle jonnekin keskelle ei mitään. Noh, pitäisi opetella paremmin lukemaan karttaa ja kompassia ennen sitä.
On tuo liikunta kyllä aika pitkälti asennekysymyskin. Nytkin sataa vettä taivaan täydeltä, mutta mepä käytiin kävelyllä. Lapsena jo oli kiva olla ulkona vesisateessa (ei päiväkodissa, mutta kotona). Siinä on oma taikansa ja omat tuoksunsa.
Minun suurin elämäntapamuutokseni onkin nimeomaan yrittää löytää positiivisempi elämänasenne. Se ei vaan ole niin helppoa. Aina löytyy jotain mikä alkaa ahdistaa tai ärsyttää vaikka kuinka yrittäisi ajatella positiivisesti.

Jyväskylään muuttoa edeltäneenä keväänä/kesänä olin juuri opettanut itseäni juoksemaan (=hölkkäämään) ensimmäistä kertaa ikinä. Olen myös tätä porukkaa, jonka mielestä juokseminen vain juoksemisen takia ei ole ikinä kuulostanut millään tapaa houkuttelevalta liikuntamuodolta. Tuolloin asuin kuitenkin aivan kaupungin lenkkipolkujen vieressä ja ehdinkin vähän innostua asiasta, metsäpoluilla liikkuminen kun on aina puolestaan tuntunut ihan mielekkäältä puuhalta. Kaupungin vaihto kuitenkin pilasi hyvin alkaneen flow'n, vaikken muuten polvivikainen koskaan olekaan ollut, ei asfaltilla juoksu sovi minulle alkuunkaan. (Tämän totesimme yhdessä YTHS:n lääkärin kanssa vierailtuani laitoksessa uusien aloituskokeilujen jälkeen muutama vuosi sitten.) Onhan keskustassa tarjolla Harjun hiekkapolut, mutta saman rinkulan kiertäminen kerta toisensa jälkeen ei oikein houkuta. Budjetin salliessa pitäisi kuitenkin ostaa uudet juoksukengät sileäksi kuluneiden vanhojen tilalle ja opetella kävelemään sinne hiekkapolkujen äärelle ja sieltä takaisin.

Monen muun tavoin kartoin ryhmäliikuntaa ja muuta organisointia (aivan turhaan aivan turhan) pitkään. Puolisentoista vuotta sitten hankin itselleni vuosikortin yksityiseen liikuntakeskukseen, kun melkein opiskelijaystävälliseen hintaan sellaisen sain, ilman mitään naurettavia jäsensitoumuksia tai muuta pakotusta. Jäin aika nopeasti koukkuun, nykyään neljä tunnin-parin vierailua viikossa on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Nyt useamman viikon löysäilyn jälkeen hinku tunneille alkaa olla jo aika kova. Taukokuukausi päättyy viikonloppuna, ensi viikolla voisi jo alkaa totuttaa kroppaa taas tekemisen makuun kevyemmillä tunneilla. Kuudessa viikossa paino on pudonnut vajaat 7kg, alkuperäisenä tavoitteena oli ruokavalion ja kevyemmän liikunnan voimin kiskoa numeroita alaspäin tasakympin verran ja sitten siirtyä hitaampaan tuunaamiseen normaalimman syömisen ja kovan treenin merkeissä. Vertailuksi tammi-toukokuun salilla pidetyssä kamppiksessa paino putosi (ilman mitään suunnitelmallisuutta tai muutoksia elintavoissa) 1,3 kg - läskiä kyllä katosi pari kiloa, mutta lihasmassa kasvoi samassa ajassa kolmasosan tuosta. Empiirisesti testattuna liikuntaan perustuva laihdutus siis toimii juuri niihin kohtiin kuin pitääkin, mutta vauhdikkaasti sillä ei asioita saa tapahtumaan. Revitään nyt siis ensin ne läskit pois ja keskitytään sitten syksyllä paremman massan keruuseen

Jasdril sanoi:

Olin eilen ekaa kertaa vapaaehtoisesti kuntosalin ryhmäjumpassa, kokeilemassa bodybalancea. En ihan hirveesti tiennyt etukäteen millaista se tulee olemaan, PT vain sanoi että siitä saattais olla hyötyä. Se oli ihan mukava kokemus, ja vaikka se oli aika rankka, pidän siitä että kukaan ei tule kettuilemaan tai muutoin piikittelemään rangaistuksesi siitä ettei samantien pysty tekemään kaikkia liikkeitä. (Kiitos koululiikunta näistäkin traumoista!)
Loppuun myös kuului 10 minuutin täysi rentoutus. Pimeä sali, kuuntele musiikkia ja makaa silmät kiinni. Ei ihan sitä mitä kuntosalille mennessä odottaisi.

Click to expand...

Pisteet jo kokeilemaan uskaltamisesta, salit osaavat yllättää! Olen itsekin vasta kuluneen kevään aikana alkanut ennakkoluulottomasti uskaltaa kokeilla paremmin uusia tunteja niiden tuttujen ja turvallisten sijaan, on se vain yllättävän vaikeaa. "Ei se varmaan mulle sovi, siellä on kuitenkin ihan liian vaikeita juttuja/ ei mun kunto riitä/ en tykkää tanssillisista tunneista muutenkaan..." Se kuitenkin palkitsee, äkkiseltään samankaltaisiltakin vaikuttavista tunneista toinen voi olla aivan mahtava, vaikka toinen olisi ollut typerintä ikinä. Lisenssituntien ulkopuolella myös ohjaajissa on valtavia eroja, eli jos teoriassa hyvältä vaikuttava tunti ekan kerran jälkeen vaikuttaa väärältä valinnalta, kannattaa mahdollisuuksien mukaan käydä tsekkaamassa sama idea toisen ohjaajan näkökulmasta. Omissa suosikkilajeissanikin on tarjolla superhyviä ohjaajia, mutta myös onnettomia ohjelmia suunnittelevia tyyppejä, joiden tunteja kartan kuin ruttoa.

Paljon tsemppiä Jasdrilille! Edessäsi on kova urakka, mutta lopputulos on sen arvoinen. On huojentavaa huomata että myös muut painivat samanlaisten ongelmien kanssa ruokailutottumuksien suhteen.

Mä ajattelin pitkään, että alan laihduttamaan sitten kun on rahaa salikortteihin/ ostan uudet lenkkarit/ ensi viikolla/ valmistuttuani/ jne. Kuukausi sitten päätin lopettaa tämän ”sitten kun” ajattelun. Elämäntapamuutoksen aika on tässä ja nyt. Mulla ei yksinkertaisesti ole enää varaa riskeerata terveyttäni, sillä painoindeksi on jo yli 30. Vielä kymmenen vuotta sitten se oli noin 20. Tavoitteekseni olen asettanut 15-20kg ja aikaa on vuosi. Puolentoista vuoden päästä täytyy olla sellaisessa kunnossa että pysyy muiden perässä viidakkovaelluksella.

Päätin aloittaa liikunnan kevyesti. Eli aamuinen lenkki koiran kanssa on venynyt alle kilsasta 2,5-4,5km lenkkeihin. Viime viikolla lisäsin mukaan jo pari vuotta sitten fysioterapeutilta saamani keskivartalon lihastreenin. Nyt on polkupyöräkin huollettu ja kunnossa, joten voin käydä toisinaan töissä pyörällä. Suurin ongelma urheilussa on itselle sopivan lajin löytäminen. Lähes joka syksy ilmoittaudun mukaan jollekin kansanopiston ym. tanssi- tai jumppakurssille, käyn tunneilla kuukauden tai pari ja sitten joku paikka kropassa pettää (yleensä polvi tai selkä) ja homma jää siihen. Kävin kerran zumbassa, tykkäsin siitä ja haluaisin mennä toistekin, mutta kiertoliikkeet ei yksinkertaisesti sovi mun polville. Uiminen ja pyöräily olisivat parasta, mutta selkä ei tykkää sitten taas niistä. Yritän nyt ihan ensimmäisenä saada vahvistettua keskivartalon lihaksia ja sitten alan kevyesti kokeilemaan ryhmäliikuntatunteja.

Liikuntaa suurempi ongelma ovat herkut. Olen sokeriholisti! Olen pariin kertaan päässyt eroon karkin ym. herkkujen syönnistä jopa kuukausiksi, mutta sitten on tapahtunut jotain joka on johtanut retkahdukseen. Mulle herkut on aina ollut lohturuokaa. Paikkaan pahaa oloa syömällä, mutta sitten herkuttelusta tulee entistä pahempi olo ja näin syntyy päättymätön kierre. Yritän nyt siirtyä herkkupäivä linjalle. Se on toiminut aiemminkin, mutta se vaatii vain todella kovaa itsekuria. Olen huomannut myös sen, että mun täytyy olla koko ajan tekemässä jotain käsilläni tai sorrun napostelemaan. Tähän on onneksi viime aikoina auttanut uusi puhelin, jota räplään jatkuvasti.

Muuten meidän perheessä syödään kohtalaisen terveellisesti. Meillä ei pahemmin syödä eineksiä eikä pikaruokaa. Reilu puoli vuotta sitten luovuttiin pastasta, riisistä ja perunasta lisukkeina, niiden sijaan syödään kasviksia. Pussillinen pakastevihanneksia kypsyy höyrykeittimessä yllättävän nopeasti. Itse pyrin lisäksi välttämään vaaleata viljaa. Aina kun satun syömään pastaa tai vaaleta leipää, mahani turpoaa ihan valtavasti. Tämän ilmiön huomasin kun olin ollut jonkin aikaa syömättä vaaleita viljoja.

Seuraavaksi pitää opetella lähtemään sinne lenkille ilman koiraa. Kartasta olen jo vähän katsellut sopivaa n.20km lenkkiä, jonka voisin käydä kokeilemassa pyörän kanssa ensi viikolla.

Jaamar, positiivisempi asenne rakentuu pikkuhiljaa, ihan samalla lailla kuin vaikkapa parempi kestävyyskunto. Ja kuten kestävyyskuntoon, siihen ei ole yhtä oikeaa tietä, vaan jokainen joutuu etsimään omansa.

Mitä liikuntaan tulee, olen löytänyt oman lajini, ongelmana on vain ajanpuute. Mutta uskon sitkeästi, että Pichun kasvaessa harjoittelu helpottuu. Ja kun pidän kiinni tavoitteestani (musta vyö ennen kuin täytän 50) ja pyrin siihen määrätietoisesti harjoitellen aina kun aikaa on, liikuntaa tulee harrastettua vähitellen enemmän ja enemmän. Ja melkein minkä tahansa liikunnan - ja muutaman muunkin puuhan - voi laskea tämän tavoitteen eteen työskentelemiseksi, joten se motivoi aika hyvin nostamaan peffan penkistä.

Jasdrilin päättäväisyys kohentaa kuntoa ja hyvinvointia kuulostaa kyllä todella hyvältä. Ja Anewielhille terveisiä, että turhaan kyseenalaistat oman kykysi tehdä muutoksia elämässäsi. Jokainen tekee koko ajan erilaisia päätöksiä ja tekoja, jotka muuttavat elämäämme. Mulla on ollut painon puolesta yleensäottaen aina helppoa, korkeintaan olen koittanut kasvattaa lihasmassaa, mutta muuten paino on pysynyt +/- 3kg samana viimeiset kymmenen vuotta, vaikka olen välillä urheillut paljon, välillä en lainkaan.

Niin kauan kuin olen urheillut, mua ei ole tyyliseikat juuri kiinnostaneet. Jos hikoilen tai ähisen tai vaikka räkä lentäisi pitkin poskia, niin aivan se ja sama. Joskus kun treenasin armeijaa varten hapenottokykyä, juoksin kotikonnuilla venäläinen kaasunaamari päässä, joskin ilman suodatinta. Siinä oli kyllä se hyvä puoli, että vaikka se oli vastaantuleville hyvin outoa, ei kukaan tunnistanut Ja hapenottokyky kehittyi hyvin juostessa. Ja nykyään, vaikka pidänkin juoksutrikoita hupsun näköisinä, niin ne on niin mukavat juostessa, että en tyylin vuoksi kyllä vaihtaisi niitä pois.

Mulle on ollut monesti vaikeaa liikunnan uudelleenaloittaminen, jos ei ole jotain hyvää ja elämässäni tärkeää tavoitetta, kuten poliisikouluun pääseminen tai armeijaan lähtö. Toisaalta, niiden tavoitteiden ja kuntotasojen saavuttamisen myötä olen oppinut nauttimaan monipuolisesta liikunnasta ja menen mieluusti oman fyysisen mukavuusalueen tuolle puolen.

Jos mun pitäisi tiivistää oma hyvinvointi-ideologia, niin syö arkena monipuolisesti, rennosti, suosi luomua ja vain nälkääsi. Pyri välttämään sellaisia pikaruokaa, sokeroituja tuotteita (esim. jogurtit) ja elintarvikkeita, joita esi-isämme eivät tunnistaisi ruoaksi. Voi juoda viinaa ja syödä karkkiakin, mutta harvoin ja kohtuudella. Kävele, pyöräile, vältä hissiä, kolaa lunta, tao rautaa ja hakkaa halkoja - harrasta hyötyliikuntaa kun voit ja etsi sellaiset urheilun muodot, josta oikeasti nauttii. Pääasia, että tekee jotain fyysistä säännöllisesti. Ja sitten vielä se tärkeä, että pitää nauttia siitä mitä tekee ja osata ottaa rennostikin. Kaikenlainen neuroottisuus joutaa romukoppaan.

Lathron sanoi:

Mulla on ollut painon puolesta yleensäottaen aina helppoa, korkeintaan olen koittanut kasvattaa lihasmassaa, mutta muuten paino on pysynyt +/- 3kg samana viimeiset kymmenen vuotta, vaikka olen välillä urheillut paljon, välillä en lainkaan.

Click to expand...

Sama homma oli minullakin juuri sinun ikääsi asti, nuori mies! Eli pidähän varasi, tai olet kenties parin vuoden päästä parikymmentä kiloa painavampi pullero...

Tänään oltiin itkun partaalla vaakan päällä. Miitissä varmaan moni muistaa minun angstanneen miten ruokaohjelma menee pilalle ja en laihdu ikinä kun syön karkkia ja muuta, mutta söin silti koska se oli hyvää ja sallin sen itselleni. Maanantaina miitin jälkeen punnistuksessa paino oli 66,6 - siis lähes kahden kilon pudotus lähtöpainosta, puolessatoista viikossa, puolen viikon mitäsattuu-syömisillä.
Sen seurauksena koko viime viikko oli sellaista "no ei se nyt haittaa jos vähän tätä". Meinasin romahtaa henkisesti aika pahasti, kun paino oli tänään tismalleen sama. Olin ehtinyt jo tuudittautua siihen uskoon, että kyllä se paino laskee, vaikka välillä repsahdan. "Välillä" oli kyllä viime viikolla aika laaja käsite...

Mutta tässä ehkä taas tuli sitten motivaatiota noudattaa ruokarytmiä entistäkin tarkemmin ja liikuttua aktiivisemmin taas.

Lathron sanoi:

Kävele, pyöräile, vältä hissiä, kolaa lunta, tao rautaa ja hakkaa halkoja - harrasta hyötyliikuntaa kun voit ja etsi sellaiset urheilun muodot, josta oikeasti nauttii. Pääasia, että tekee jotain fyysistä säännöllisesti.

Click to expand...

Tähän täytyy vähän kommentoida - moni aina sanoo, että hyötyliikunta on kivaa ja ihanaa ja näppärää jne, mutta mun täytyy myöntää, että oon kovasti vastaan. Kuljin melkein koko yläasteen ja kaksi vuotta lukiossakin kouluun pyörällä aina sään ja olosuhteiden salliessa (esim. hiekkatieosuuksilla ei ole kuraa renkaan puoliväliin asti), ja silloin opin vihaamaan sitä, että aamulla heräsin ensinnäkin julmetun aikaisin, että ehti pyöräillä. Sitten kun lopulta pääsi koululle, oli kuitenkin hengästynyt, punaposkinen ja hikinen ja parhaimmillaan koko loppupäivän oli tahmea olo, varsinkin jos oli sateinen tai kostea sää.
Itse olen siis enempi ihmisiä, jotka lähtevät mieluummin varta vasten liikkumaan vaatteissa, jotka saavatkin haista hielle. Tunnustautuuko kukaan muu?

Jas: sama täällä.

Silloin, kun pyöräilen yliopistolle, otan lähes aina mukaan vaihto-t-paidan. Jos menen noin puoleen väliin bussilla, parin korttelin kävelyssäkin tulee usein märkä selkä, jota kuivailen sitten vessassa käsipyyhepaperilla. Ei pitäisi käyttää selkäreppua, tiedän että se hiostaa, mutta reppu on vaan niin kätevä ja kai hikoilu on pienempi haitta kuin vino ryhti? (vaikkei olkalaukuista kai nyt heti huono ryhti tuu, mutta se mielikuva mulla on) Kesätöihin mennessä noin kilometrin kävelymatkakin vaati vaihtopaidan mukaan.

Silloin kun voin käyttää hissiä, käytän melkein aina hissiä, paitsi kotona, kun on kaappi täynnä vaihtovaatteita, että jonnekin lähtiessä voi olla hietön.

Oli melko kätevää pyöräillä yliopiston liikuntasalille jumppaan ennen tunteja ja käydä suihkussa sitten sen jälkeen.

Niin kauan kun hikisyys vaikuttaa negatiivisesti yleiseen olemukseen muiden ihmisten silmissä, pidän liikunnan mieluiten erillään työ- tai koulumatkoista. Ja vaikka "ei pidä antaa toisten ihmisten mielipiteiden vaikuttaa omaan elämään", niin ikävä kyllä ne vaikuttavat silti. Nimim., yksi osa-aikatyö jäi saamatta "hygieniakysymysten takia". Olin käynyt aamulla ennen testityöpäivää suihkussa, mutta ilmeisesti pyyhin pöytiä liian tarmokkaasti erään nimeltä mainitsemattoman museon kahvilassa ja en saanut töitä liian hikoilun takia.

Pikkuveljeni, jota voisi nimittää himourheilijaksi, on väittänyt, että hänen hikoilunsa on vähentynyt tai ainakin hikoilukynnys noussut merkittäväksi kunnon paranemisen myötä. Saapa nähdä.

Edit. oikeastaan tulin etsimään Estelwenin juustokakkuohjetta täältä - kaapissa on nyt steviaa. Parempi voisi varmaan olla vähentää herkuttelua kokonaan, mutta kokeilen huijata makuhermojani vähäsen.

Minäkään en tykkää hiostavasta hyötyliikunnasta, jos sen päälle ei pääse suihkuun ja kuiviin vaatteisiin. Ja hikoan todella herkästi ihan siitä riippumatta, kuinka hyvässä tai huonossa kunnossa milloinkin olen. Puutarhatöissä ja arkeologisilla kaivauksilla kesiä pakertaessa toki pyöräilin ilolla töihin ja takaisin, koska työpäivän aikana tuli joka tapauksessa hikoiltua ja olimme joka iikka muutenkin aina hikisiä ja likaisia. Mutta silloin pääsisikin töistä tultua suoraan suihkuun. Nyt ei tulisi mieleenikään karauttaa pyörällä töihin ja haista sitten pahalta koko yhdeksäntuntisen työpäivän ajan ja tahmata siisti työvormuni siinä sivussa.

Sen sijaan pyrin olemaan jaloillani ja kävelemään mahdollisimman paljon työpäivän aikana. Jos ei muuta, niin kävelen edestakaisin aulakopissa samalla kun luen kirjaa. Enkä käytä hissiä, jos minulla on asiaa yläkerroksiin tai kellariin. Kevytkin liikunta on hyödyllistä, se saa veren kiertämään paremmin, edistää aineenvaihduntaa ja pitää nivelet liikkuvampina ja ryhdin parempana ja joustavampana kuin tuolissa nyhjöttäminen.

Jasdril sanoi:

Maanantaina miitin jälkeen punnistuksessa paino oli 66,6 - siis lähes kahden kilon pudotus lähtöpainosta, puolessatoista viikossa, puolen viikon mitäsattuu-syömisillä.
Sen seurauksena koko viime viikko oli sellaista "no ei se nyt haittaa jos vähän tätä". Meinasin romahtaa henkisesti aika pahasti, kun paino oli tänään tismalleen sama. Olin ehtinyt jo tuudittautua siihen uskoon, että kyllä se paino laskee, vaikka välillä repsahdan. "Välillä" oli kyllä viime viikolla aika laaja käsite...

Mutta tässä ehkä taas tuli sitten motivaatiota noudattaa ruokarytmiä entistäkin tarkemmin ja liikuttua aktiivisemmin taas.

Click to expand...

Älä hyvä tyttö ala liikaa panikoimaan painon junnaamista ainakaan vielä tuossa vaiheessa, sitä sattuu hyvin varmasti vielä jatkossakin, ihan ilman minkäänlaisia retkahduksiakin. Olen tänään taiteillut oman projektini kanssa kahdeksan viikkoa ja yhden päivän ja moneen kertaan ehtinyt miettiä, että tässäkö tämä oli, mitään ei enää tapahdu. Useaan otteeseen paino on ehtinyt noustakin, mutta oman vaihteleviin päiviin rytmitetyn ruokavalioni vuoksi olen luottanut siihen, että välillä nestettä kertyy sisuksiin enemmän - ja paria päivää myöhemmin viettänyt yöni hyppäämällä vessassa Nyt painoni oli junnannut toista viikkoa samoissa (ja ajoittain vähän korkeammissa) lukemissa, kunnes viimein eilen muutosta olikin tapahtunut taas parisataa grammaa oikeaan suuntaan.

Vajaat kahdeksan kiloa yhtä monessa viikossa on sellainen tahti, etten todellakaan oletakaan asioiden enää jatkuvan samaan malliin. Olen nyt pariin kertaan uskaltautunut ryhmäliikuntatunneille, mikä näkyy välittömästi lisääntyneenä syömisenä kyseisinä päivinä. (Ja hyvä niin, huolestuisin omasta pällistäni, jos huomaisin tahtovani sinnitellä yhtä vähällä syömisellä tunnin cycling-session jälkeenkin.) Tästä on hyvä lähteä etsimään tasapainoa järkevän syömisen, liikunnan ja luvallisen herkuttelun suhteen. Lauantaina onkin tiedossa sukukekkerit nyyttäriruokineen, siinäpä hyvä tilaisuus alkaa soveltaa viimeksimainittua käytännössä.

Ja toivottavasti Douv löysi tiensä reseptikeskusteluun ja sai syömäkelpoista juustokakkua aikaan Juustokakkujen nimeen vannova ruokaremontti kunniaan!

Mustakin on kieltämättä kivempaa harrastaa liikuntaa miettimättä sitä että onko päällä nyt hikoiluun sopivat vaatteet (yllättäen haluan käyttää arjessa muitakin kuin urheiluvaatteita) sun muuta. Täälläkin joku neropatti on rakentanut yliopistokampuksen ison mäen päälle, eli vaikka kuinka rauhassa polkisi koulumatkan, on perillä joka tapauksessa kuumissaan ja hikinen. Ajan kyllä silloin tällöin tuota väliä pyörällä, mutta mikään pääasiallinen tai edes säännöllinen liikuntamuoto se mulle tuskin tulee koskaan olemaan.

Muuhun hyötyliikuntaan kuin kävelyyn ja pyöräilyyn ei ole kerrostaloasujana paljon edes tilaisuuksia, maalla tietysti pääsisi parina kesäpäivänä heittelemään heinäpaaleja, mutta vaikka en edes rikkoisi selkääni heti (tai olisi ylipäätänsä hyödyllisempi traktorikuskina), eivät ne pari päivää kauheasti koko vuoden liikuntamäärissä paina. Sama juttu kaikenmaailman lumitöiden kanssa, joskus pääsisi tekemään mutta ei niin usein että siitä mitään oikeaa hyötyä olisi (offia sen verran että harvemmin meillä kotonakaan kukaan fyysisiä lumitöitä kauheasti tekee, piha on iso ja siitä on kiva päästä ympäri autolla niin lumetkin työnnetään traktorilla sivummalle). Kävelyyn olen puolestaan jo moninkertaisesti turhautunut, tuntuu että sen vaikutukset ovat aina olleet luokkaa plusmiinus nolla. Kesäisin tosin tulee käveltyä aika paljon kun ei halua maksaa bussikorttia.

Ja no. Tuskin tässä nyt kukaan väittikään että kaikki liikunta pitäisi repiä hyötyliikunnasta, enkä minä puolestaan yritä väittää sitä yleismaailmallisesti turhaksi, kunhan vain itseni kohdalla tunnen tällä hetkellä mahdolliset hyötyliikuntamuodot aika tehottomiksi. Ja nykyään minusta on vain kivempi harrastaa liikuntaa joka tuntuu jossain ja jonka jälkeen ei tarvitse välittömästi olla edustuskelpoinen.

douv sanoi:

Ei pitäisi käyttää selkäreppua, tiedän että se hiostaa, mutta reppu on vaan niin kätevä ja kai hikoilu on pienempi haitta kuin vino ryhti? (vaikkei olkalaukuista kai nyt heti huono ryhti tuu, mutta se mielikuva mulla on)

Click to expand...

Huonoa ryhtiä olkalaukkuilemalla ei välttämättä saa mutta kipeät hartiat/selän aika helposti. Mulla on syystä tai toisesta oikea olkavarsi toisinaan niin huonona että mitään painavaa olkalaukkua ei kyllä voi kantaa ja jotain viuluakaan tuskin pitäisi, vaikka kevyt kotelo onkin. Toisella olalla puolestaan en osaa kantaa yhtään mitään, joten jonkinlainen toispuoleisuus on päässyt syntymään. Tosin saa sitä repullakin selkänsä kipeäksi, joskus yläasteella kun piti olla cool ja roikottaa reppua mahdollisimman pitkillä hihnoilla... onneksi jossain vaiheessa tajusin että ehkä olo on parempi jos se reppu on vähän ylempänä.

Pitäisikö ihan reilun ensimmäisen kuukauden kunniaksi kertoa mikä tilanne?
Plus miinus nolla.

Lähtöpaino oli 68,2 kilogrammaa. En edes uskalla kuvitella, missä lukemissa se on nyt. Ensimmäisen orjallisen puolitoistaviikkoisen jälkeen en ole pysynyt ruokavaliossani edes täyttä puolikasta viikkoa. Rasvaprosentti on lähes samoissa lukemissa kuin aloittaessa, vaikka painoa on hetkittäin ollun 64,8 kiloakin.
Päänsisäinen myllerrys on tavatonta. Lähipiiri alkaa varmaan jo kyllästyä ruoasta ja painosta angstaamiseeni - varsinkaan, kun itsetunto on ulkonäön suhteen silti kohdillaan. Yllättäen pidän itseäni kauniimpana kuin koskaan, vaikka ei se muutaman kilon tipauttaminen haittaisi. Se helpottaisi sitä, että vaatteet päälläkin olisin kaunis (kun vaatteet siis istuisi kunnolla, yksityisen hoviompelijan puuttuessa ja minun joutuessa tyytymään kaupan valmisvaatteisiin). Pään sisällä kuitenkin pyörii itseluottamuksen menettämisen uhka - en saa mitään aikaan, miksei minulla ole itsekuria, miksen saa mitään aikaan. Lisäksi olen havainnut, että jos nyt ei kaikki, niin todella moni ystäväpiirin kauniista ja rohkeista hoikista ystävistä omaa jonkunlaisen ongelman ruokaan suhtautumisessa; lähinnä niin että pitää syömistä todella yliarvostettuna ja ei mieluiten söisi lainkaan. Joten tulee huono omatunto siitä, että satun pitämään ruoasta... Huoh. Ei, tämä ei ole tervettä.

Esimerkiksi tämän päivän ruokavalioon kuului torilta ostettu rasvainen kinkkumöttönen, rasvaisia riisipiirakoita, sokerisia lakuja, rasvainen kanapatonki, rasiallinen kirsikkatomaatteja, rasiallinen vadelmia, aivan tarpeettoman suuri annos coucous-ateriaa ja seesaminugetteja sekä aivan tarpeeton jäätelö. Omatunto painaa, enkä saa sitten mitään aikaan kun haluaisi vain oksentaa ja mennä lenkille (vaikka en todennäköisesti saa aikaiseksi nostaa takapuolta tietokonetuolina toimivalta jumppapallolta ja tehdä kumpaakaan).

Olen myös taas alkanut haaveilla oikeasti kiristettävästä, metalliluisesta ja kivasti vyötäröä korostavasta korsetista. Conissa kovasti ihailemallani bimbopaneelinkin puhujana nähdyllä naisihmisellä oli tähän aika suuri vaikutus; uskomattoman ihana kroppa. En ole ihan varma, mutta uskaltaisin väittää lukuisien nettistalkkauksien perusteella ko. henkilön olevan Belle Modesten toinen omistaja.

Minä olen nyt vuoden verran opetellut tasapainoista syömistä Kiloklubin avulla. Ensisijainen tavoitteeni oli oppia ymmärtämään, mistä terveellinen ruokavalio ihan käytännön tasolla koostuu, ja toisaalta pysäyttää vuosia jatkunut hidas mutta varma painonnousu. Molemmat tavoitteet ovat toteutuneet yli odotusten. Pääsin viime talven aikana ylipainosta normaalipainon puolelle - ensimmäistä kertaa elämässäni laihdutus oikeasti onnistui. Sitten tuli vappu ja kesä ja ruokapäiväkirjan pitäminen jäi. Pari kiloa tuli takaisin, mutta en ole siitä huolissani, koska nyt tiedän, miten voin korjata tilanteen. Syksyn myötä olen alkanut taas merkkailla syömisiäni ja kieltämättä tuntuu kivalta olla takaisin ruodussa.

Parasta laihdutuksessa oli, että se tapahtui ihan ilman mitään itkua ja hammastenkiristystä. "Dieetin" aikana söin mm. suklaata lähes joka päivä, sen pari neljä palaa, mitä Kiloklubin ruokapäiväkirjan herkkupallo sallii. Aiemmin olin ollut herkkujen suhteen sellainen kaikki tai ei mitään -tyyppi, joka voi olla pitkään ilman herkkuja ja sitten yhtäkkiä syödä hirveän kasan karkkia kerralla. En olisi ikinä uskonut, että tästä tavasta voi opetella pois. Ja siis ihan käytännön tasolla opettelin siitä pois: ostin laatikon lempiherkkuani Wiener Nougatia ja napsin sitä vain pari palaa päivässä, mikä vaati aluksi hirvittäviä ponnisteluja. Nykyään voin ostaa suklaalevyn pelkäämättä, että se menee kaikki kerralla, ja makeannälkä lähtee sillä parilla palalla. Kaikista hienointa on se, että nyt pystyn ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden täysillä nauttimaan syömistäni herkuista; niistä kun ei enää tarvitse tuntea syyllisyyttä, koska muu ruokavalio on kunnossa eikä pienet (tai satunnaiset suuremmatkaan) herkut heilauta painoa mihinkään suuntaan.

Samaan aikaan muun ruokavalioremontin kanssa olen myös viimeisen parin vuoden aikana siirtynyt kohti kasvispainotteisempaa syömistä. Lihan pois jättäminen ei tuottanut yllättäen mitään ongelmaa; olen aina ollut huono syömään kokolihaa. Täysin uusiin elintarvikkeisiin tutustuminen on ollut hauskaa aiemman tylsäksi käyneen jauheliha-/broilerilinjani jälkeen. Suurena maidon ystävä yllätyin siitä, että pystyin lopulta jättämään senkin pois. Itse blenderillä tehdyt pähkinä- ja siemenmaidot ovat nykyään suurta herkkuani. Täysin vegaaniksi en ole ryhtynyt enkä luultavasti ryhtymässäkään, esim. juustoa ja jopa kalaa syön vielä silloin tällöin ja kotona käydessä lihaakin, kun äiti sitä eteen kantaa. Tiukka vegaanius ei oikeastaan ole ollut edes tavoitteenani, vaan eläinperäisten tuotteiden radikaali vähentäminen. Tällä hetkellä kasvisruoka kuitenkin maistuu minulle paremmin. Olen edelleen innoissani kaikista uusista aineksista ja resepteistä, joita pääsen kokeilemaan.

Voisin vähän päivitellä urakkani etenemistä.

Paino tippui ensimmäisen kolmen kuukauden aikan 7 kiloa, mutta syyskuun aikan tuli kilo takaisin. Avokki oli syyskuun kesälomalla, joten me reissattiin ja herkuteltiin normaalia enemmän. Nyt olen päässyt taas takaisin arkirytmiin vaikka miitti antoikin aihetta pienelle herkutteluretkahdukselle. Muutoin herkkupäivä linja on pitäny hyvin.

Aloitin avokkini kanssa uuden harrastuksen. Jousiammunnan! Olen ihan täpinöissäni kurssista. Tavoitteni on kehittää kehonhallintaa ja parantaa ryhtiäni itse ampumisen oppimisen lisäksi. Ryhmäliikuntatunneille en ole vienä saanut itseäni raahattua. Tähän voisin yrittää keksiä jotain "hyviä" selityksiä, mutta kun niitä ei ole. Motivaatio on kadoksissa. Ehkä mä pelkään liikaa. Pelkään mitä muut ajattelee. "Mitä toi jättiläinen täällä tekee?!?" "Menis hyllymään johonkin muualle." jne. On vain niin paljon helpompaa lähteä koiran kanssa lenkille. Luki ei välitä siitä mitä mulla on päällä, pysytäänkö samassa tahdissa kuin edellisenä päivänä tai mitä musiikkia kuuntelen lenkin aikana. Mutta kevyt lenkkeily ei enää riitä. Kunto on kohonnut jo sen verran, että tarvitsen jotain muutakin liikuntaa, jotta saisin painon putoamaan lisää.

Mä koen nyt vihdoin päässeeni onnistuneesti liikuntaharrastuksen alkuun, ensimmäistä kertaa elämässäni. Olen toukokuusta alkaen sitkeästi juossut ja palannut juoksemaan kaikenmaailman pikkuflunssien jälkeen, ja ihan selkeää kehitystäkin on tapahtunut. Loppukeväästä intoilin siitä kuinka jaksan juosta viisitoista minuuttia ilman kävelytaukoja hengästymättä kammottavasti, viimeisin lenkkini kesti viisikymmentä minuuttia ja nyt hajoaa jalat ennen keuhkoja (saavutus tavallaan sekin vaikka vihoitteleva nilkka ei kauhean kiva olekaan, toivotaan että se kärsii vaan jostain lievästä ylirasituksesta eikä mistään hankalammasta). Kymppi ei tunnu enää mitenkään kaukaiselta haaveelta kun seitsemän kilsaa menee jo, ja ehkä puolimaratonin juoksemistakin voisi tähyillä jonnekin kohtaa tulevaisuutta.

En oikein koskaan ole uskonut liikunnan väitettyihin huippupositiivisiin mielenterveysvaikutuksiin (miten ihmeessä hikoilemalla muka saisi purettua ajatussolmuja, en ymmärrä vieläkään, ja varsinkaan miten se auttaisi sen enempää kuin mikä tahansa muu säännöllinen fiksu harrastus), mutta onhan se pakko myöntää että jotain hyötyä siitä on ollut. Tuskin muuten olisin selvinnyt esimerkiksi viime kesästä jopa suhteellisen voittajafiiliksellä olosuhteista huolimatta. Täysin ehjäksi ja yltiöpositiiviseksi en ole vielä muuttunut, mutta se ei ollut odotuksenakaan. Sen sijaan olen ehkä hitusen energisempi ja vähemmän helposti ärsyyntyvä kuin ennen, ja ainakin onnistumiskokemuksia on tullut lisää.

Mulla tämä viikko on nyt (tähän mennessä) ollut kesän/syksyn ainoa, jollon ei oo tullut kolmea liikuntakertaa (kunnon lenkkiä, yleensä ilman koiraa, tai sitten kuntosali/punttijumppakäyntiä). Jotenkin paljon ylimääräisiä aikatauluja ja deadlineja kerääntynyt samalle viikolle. Unesta en kuitenkaan viitsi karsia enkä opiskelun deadlineistä enkä uudesta työstä oikein voisikaan. (Niin joo, dataamisesta voisi..) Pidän tätä flunssan tapaisena pikku haittana ja pakkaan viikonlopuksi "urheiluvaatteet" mukaan kun menen vanhempien luo.

Onneksi sentään sunnuntaina mussu patisti lenkille koirapuistoilun sijaan. Ja kyllähän me juostiin suurin osa siitä n. 6 kilometrin pätkästä. Ja lihaskuntoa tuli, kun piteli koiraa paikoillaan vastaantulevien koirien kohdalla.

Lenkkeily on kyllä siitä itselleni sopiva harrastus, että se ei oikeasti vie paljoa aikaa. Lenkkivaatteet päälle viidessä minuutissa ja eikun ulos! Olen innostunut harrastuksesta niin paljon, että maaliskuussa olen menossa Barcelonaan juoksemaan urani toisen maratonin! Ensimmäisen juoksin tänä syksynä Helsingissä ja aivan liian huonolla pohjakunnolla. Tuskien taivalhan se oli mutta toisaalta maalissa oli todellakin voittajafiilis.

Voi kun tuon ruokapuolen vain saisin kuntoon! Herkkuja tulee aivan liikaa napsittua pitkin päivää ja varsinkin kahvin kanssa. Muutenkin nuo päivän lämpimät ruoat ovat ihan mitä sattuu ja joskus niitä tulee päivässä yksi, joskus kolmekin. Aamupalakin jää turhan usein välistä. Ainut ns. säännöllinen ruokailu on minulla iltapala, jonka koko tosin vaihtelee melkolailla riippuen siitä, miten olen syönyt päivän mittaan.

Mitään erikoista paino-ongelmaa minulla ei ole (183/82), mutta lenkeilyn kannalta mieluusti olisin hieman kevyempikin. Tosin harrastan toisena lajina kuntosalia, joka hieman sotii primäärilajiani vastaan. Noh ehkä tässä voisi tavoitella näiden harrastusten välillä jotain kultaista keskitietä eli erittäin maltillisesti painon tiputusta ja ihran korvaamista lihaksilla. Tämä tosin vaatii tuota ruokapuolen kuntoon laittamista! Kai se vain on otettava niskasta kiinni ja katsoa onko minusta yksinään korjaamaan tuota ongelmaa, tai sitten on hankittava ammattiapua ja ruvettava pitämään ruokapäiväkirjaa tjsp.

Mattfield sanoi:

Mitään erikoista paino-ongelmaa minulla ei ole (183/82), mutta lenkeilyn kannalta mieluusti olisin hieman kevyempikin. Tosin harrastan toisena lajina kuntosalia, joka hieman sotii primäärilajiani vastaan.

Click to expand...

Tuokin riippuu hyvin pitkälti siitä, mitä salilla tekee. Oikealla sali ohjelmalla siitäkin saa pidemmän matkankin juoksua tukevan harrastuksen. Periaatteena on, että tekee riittävän pitkiä sarjoja, riittävän pienillä painoilla, niin massaa ei pitäisi paljonkaan kertyä. Silloin harjoitteet ovat enemmänkin lihaskestävyyttä kuin lihasvoimaa parantavia.

Vähän niin kuin juoksussa. Kun otat spurtin, joudut käyttämään paljon voimaa, jolloin voima ja nopeus kehittyy, mutta kun juokset lenkkiä niin otat moninkertaisen määrän askeleita, mutta voimankäyttö joka askeleella on huomattavasti pienempi, mistä seuraa kestävyyden kehitys.