"En tahdo tarttua aseeseen..."

Quettafilque

Monisanainen sanikkainen
Muun etsinnän ohessa löysin Harri Perälän v. 2012 aloittaman keskustelun »Löytöjä The History of Middle-earth -sarjasta». Harmi kyllä säie on jäänyt yhteen löytöön, mutta jo se yksinään ohjasi minut miettimään Frodo Reppulin pasifismia, jota ystäväni kanssa lyhyesti puin muutama viikko sitten. Frodon rauhanaate mainitaan myös keskustelussa »Piikin kohtalo» v. 2003, mutta onko sitä koskaan käsitelty omana aiheenaan?

Äkkiseltään en muista ketään muuta TSH:n henkilöä, joka suoraan ilmaisisi halunsa olla tarttumatta aseisiin, vaikka esimerkiksi Radagast Ruskea ja Viljami Voivalvatti vaikuttavatkin väkivaltaa vältteleviltä hahmoilta. Mihin Frodon rauhanaate perustuu? Miten se kehittyy tarinan edetessä? Vastustaako hän väkivallan käyttämistä Konnussa enemmän kuin väkivallan käyttämistä ylipäänsä?

Hallitseeko Frodo taistelutaitoja huonommin vai paremmin kuin esimerkiksi Merri tai Sam? Päätyykö Frodo asetta kantaessaankin käyttämään sitä harvemmin kuin muut, ja jos, niin miksi?
 
Olen ajatellut, että Frodo oli kaiken kokemansa jälkeen yksinkertaisesti vain vanha ja väsynyt ja ajatteli, että hän on taistelunsa taistellut. Se hänelle sallittakoon.

En ole tällä lukukerralla vielä päässyt "Konnun puhdistukseen" asti enkä muista yksityiskohtia, mutta olihan Frodo siinä mukana (tosin lähinnä varmistamassa etteivät raivostuneet hobitit tee "sotarikoksia"). Eli periaatteessa hän kyllä hyväksyi väkivallan käyttämisen pakkotilanteessa.

Toki Merri ja Pippin olivat jotakin oppineet Rohanissa ja Gondorissa, joten heidän oli luontevinta toimia taistelun johtajina.
 
Frodo ei oikeasti tainnut taistella kertaakaan tarun aikana. Sormusaaveita vastaan kyllä, mutta silloinkin hän toimi vaistojensa varassa. Minä luulen, että Frodo noin lähtökohtaisesti oli rauhaa rakastava hobitti ja mitä enemmän hän näki väkivaltaa ja sai kokea, sitä vähemmän hän halusi tarttua aseeseen. Hän ei pystynyt surmaamaan Klonkkua ja ehkä se oli jonkinlainen käännekohta. Hän tajusi miksi Bilbo ei tappanut klonkkua ja varmasti se, että hän tiesi ettei olisi yksin saanut sormusta tuhottua vahvisti ajatusta jokaisen elämän arvostamisesta. Frodo oli myös nähnyt tarpeeksi suhtautuakseen asiallisesti muiden valintoihin tässä, mutta näkisin, että hän ei olisi itse tahtonut surmata ketään tai ottaa kenenkään henkeä harteilleen. Varsinkaan oman rotunsa edustajia ja vielä vähemmän rakkaan kontunsa hobitteja.
Merri ja Pippin taas olivat tosiaan kokeneet taisteluja ja olleet niissä mukana. Hekin varmasti kunnioittivat elämää, mutta enemmän heissä oli palo oikeuden ja hyvyyden puolustamiseen vaikka aseellisesti, jos on tarve.
 
Frodon muutos oli kyllä syvempää perua, sillä hänhän yritti kieltäytyä miekan kantamisesta myös voitonjuhlassa Cormallenin kentällä.

Mitä tulee hobittien asetaitoihin, niistä ei liene paljoa kerrottavaa. Hautakummuistahan he saivat miekat, mutta ennen Rivendelliä kimppuun hyökkäsivät vain sormusaaveet. Saattueen matkalla ainoat taistelut taisivat olla valehukkien hyökkäys Paatsamalassa ja pako Moriasta. Jälkimmäisestä mainitaan pikaisella lukaisulla Frodon hyökänneen Piikillä peikon jalkaan ja Samin väistäneen iskun ja surmanneen örkin.

Sitten taidetaankin ehtiä aina Merrin ja Pippinin seikkailuihin Amon Henillä ja Fangornin laidalla. Ensimmäisessä Merrin mainitaan katkoneen useilta örkeiltä käsiä ja jalkoja, mutta näillähän ei ollut lupaa heitä vahingoittaa. Jälkimmäisestä he taisivat vain paeta. Seuraava kerta taitaa jo ollakin Pelannorin kentällä, jossa Merri löi Noitakuningasta selkään. Mustan portin edessä Pippin kohtasi peikon ja ajatteli, ettei jää Merrille pekkaa pahemmaksi. Sam tietenkin voitti Lukittaren, mutta pikaisella uudelleen lukaisulla taisi sen jälkeen taistella tornissa vain yhtä örkkiä vastaan, joka sekin kompastui alas luukusta.

Eipä noissa mieleen tulleissa kohdissa paljoa puhuta taistelutaidoista (mitä Sam nyt yhden hämähäkin voitti...). Toki Merri ja Pippin saivat taistelukokemusta, mutta eiväthän he mitään varsinaista oppia Rohanissa tai Gondorissa saaneet. Sen sijaan kysymys kuuluu, oliko heillä jotain harrastusta miekkailuun nuoruudessaan. Kuten Telimektar lukupiirissä muistutti, Pippinin isä oli kuitenkin Konnunkatselmuksen päällikkö. Frodolla, Samista puhumattakaan, ei liene sellaista ollut.

Veikkaisin siis Pippinin tai Merrin olleen parhaiten asioista perillä, mutta suuria näyttöjä taidoista ei taideta saada.
 
Haluan vielä puolustaa lempihobittiani Frodoa, josta Jacksonin elokuvat ikävä kyllä antavat tyystin vääränlaisen kuvan. Frodo ei tosiaan ollut mikään nynnerö, sillä sen lisäksi että hän vapaaehtoisesti otti raskaimman taakan kannettavakseen (tietäen, että joutuisi uhraamaan itsensä sen mukana), hän myös osoitti monessa kohtaa ihan vastaavaa rohkeutta kuin muutkin saattueen hobitit. Hän esimerkiksi puolusti ystäviään haudanhaamua vastaan, kohtasi Mustat Ratsastajat Bruinenin kahlaamolla yksin, hyökkäsi peikon kimppuun Moriassa ja puolustautui myös Lukitaria vastaan. Kirjojen lukijatkin usein unohtavat nämä, koska elokuvien luoma vaikutelma on niin vahva.

No tämä nyt ehkä meni vähän sivuraiteille, mutta siis ainakaan Frodon aseesta kieltäytyminen ei johtunut siitä, että hän olisi ollut muita hobitteja arempi tai osaamattomampi.
 
Kiitoksia kaikille tähänastisille osallistujille! Olórin on tarjonnut meille peräti ansiokkaan yhteenvedon herras- ja palvelijahobittiemme taistelukokemuksista. Se herättää hobittien taistelukykyyn liittyviä ajatuksia, joihin tahtoisin palata myöhemmin. Otsikon mukaisesti painotan ensinnä hobittien ja etenkin Frodon taisteluhaluun liittyviä kysymyksiä.

Haluan vielä puolustaa lempihobittiani Frodoa, josta Jacksonin elokuvat ikävä kyllä antavat tyystin vääränlaisen kuvan.
Lohdutukseksesi voin sanoa, että joudun pinnistelemään muistaakseni, miten Frodo elokuvissa esitetään. Poikkeuksena on elokuvasarjan lopulle sijoittuva Frodon, Klonkun ja Samin kolmiodraama, joka on mielestäni yksi Jacksonin räikeimpiä rikkomuksia alkutekstin henkeä vastaan. Mielikuviani hallitsee romaanin ohella vanhojen sarjakuvien tulkinta, jossa Frodon hyökkäys luolapeikkoa vastaan on esitetty selkeästi ja silti paljoa liioittelematta.

siis ainakaan Frodon aseesta kieltäytyminen ei johtunut siitä, että hän olisi ollut muita hobitteja arempi tai osaamattomampi.
Ei minunkaan mielestäni, ei missään tapauksessa. Tosin pitkälti kyseenalaistan Frodon osaamisen väkivallan jalossa taidossa mutta siksipä pidän häntä erityisen rohkeana ja tovereistaan vastuuta kantavana. Juuri peikkokohtauksessa hän olisi aivan hyvin voinut pysytellä syrjässä. Olisinko itse mahtanut mitenkään kyetä nopeaan, aloitteelliseen toimintaan tuossa hyvin pelottavassa tilanteessa, jossa ympärillä ovat paljon kokeneemmat Aragorn, Boromir, (peikonnahkaa varmasti leikkaavaa Glamdringia kantava) Gandalf, Gimli ja Legolas?

Hän ei pystynyt surmaamaan Klonkkua ja ehkä se oli jonkinlainen käännekohta. Hän tajusi miksi Bilbo ei tappanut klonkkua ja varmasti se, että hän tiesi ettei olisi yksin saanut sormusta tuhottua vahvisti ajatusta jokaisen elämän arvostamisesta.
Frodon tie Sméagolin säälimistä kohti on pitkä ja kivinen. Se alkaa Gandalfin kanssa Repunpäässä käydystä keskustelusta, jossa Frodo vielä ilmaisee tunteensa syvällisiä pohtimatta: »Se ansaitsee kuoleman.» Hänen suhteensa Klonkkuun sinä aikana, jona Klonkku on hänen palveluksessaan, on varsin monimutkainen ja varmasti muokkaa häntä ihmisenä... tuota siis, puolituisena.

[Periaatteessa Frodo vielä Konnun puhdistuksen aikaankin] kyllä hyväksyi väkivallan käyttämisen pakkotilanteessa.
Ilman muuta hyväksyi. Kiinnittäisin kuitenkin huomiota siihen, että hänen ei kerrota edes nyökkäävän, kun Merri ja Pippin yltyvät jonkinasteiseen taisteluintoon: »Mutta jos noita roistoja on paljon, taistelu siitä tulee. Rakas Frodo, vaikka olisit kuinka onneton ja kauhuissasi, ei se paljon Lothoa tai Kontua auta.» »Ei niin. Ei heitä ole yhtä helppo säikyttää toista kertaa.» Minusta Sormuksen viejällä on keskustelussa huomattava auktoriteettiasema. Hän käyttää sitä ensin painottaakseen, että edes vihollisen puolelle menneitä hobitteja ei saa surmata. Kun toiset ryhtyvät tekemään sotasuunnitelmia, Frodo ilmaisee kantansa vaikenemalla.

Kukaan ei ole vielä tuonut esille sitä hetkeä, jona Frodo minun muistini mukaan ensimmäisen kerran avoimesti ilmaisee vieraantumisensa väkivallan käyttämisestä ongelmien ratkaisemiseen. Lainaan sen tänne paremmalla ajalla, ellei joku ennätä edelle!
 
Last edited:
Frodon tie Sméagolin säälimistä kohti on pitkä ja kivinen. Se alkaa Gandalfin kanssa Repunpäässä käydystä keskustelusta, jossa Frodo vielä ilmaisee tunteensa syvällisiä pohtimatta: »Se ansaitsee kuoleman.» Hänen suhteensa Klonkkuun sinä aikana, jona Klonkku on hänen palveluksessaan, on varsin monimutkainen ja varmasti muokkaa häntä ihmisenä... tuota siis, puolituisena.
yleisesti Frodon kasvutarina ei ole kummoinen, mutta suhteessa Klonkkuun se näkyy selkeimmin. Yritin itsekin muistella, missä vaiheessa Frodo kävi tuon keskustelun Gandalfin kanssa, mutta en pystynyt ulkoa muistamaan.

Mitä tulee muutoin Frodon nössöyteen tai urheuteen niin hän oli urhea kyllä, mutta ei väkivaltaisella tavalla. Frodo teki urheita valintoja suojellakseen kontua ja ystäviään, mutta Frodo tuskin olisi Merrin tavoin hinkunut päästä taistelumatkalle mukaan. Toki Merrikin halusi mukaan, koska tunsi olonsa jälkeen jätetyksi ja halusi seurata ystäviään. Ei hänkään mikään taisteluhullu ollut, mutta jotenkin hänestä kuitenkin tulee sellainen olo, että hänella oli nuoren hobitin taisteluintoa. Myös Pippin meni vapaaehtoisesti kaartiin, mutta hän ei ehkä siinä kohtaa ajatellut niinkään mitä siitä seuraisi sodan kannalta. Hänen motiivinsa olivat toisenlaiset.
 
Kukaan ei ole vielä tuonut esille sitä hetkeä, jona Frodo minun muistini mukaan ensimmäisen kerran avoimesti ilmaisee vieraantumisensa väkivallan käyttämisestä ongelmien ratkaisemiseen. Lainaan sen tänne paremmalla ajalla, ellei joku ennätä edelle!

Onko tämä jokin visailu?

No niin, örkiksi en enää rupea, enkä kanna asetta, en kaunista enkä kamalaa. Ottakoot minut jos tahtovat.
 
Ylös