Constantine
Lintu, lentokone tjsp.
Tehdäänpä mahdollisimman lyhyt (omalta kannaltani mahdollisimman lyhyt) keskustelujohdatus näihin erityisiin kauneuksiin! Etukäteen kuitenkin pieni varoitus heikkohermoisille: Seuraava teksti saattaa sisältää muutakin kuin vain yleissivistäviksi luokiteltavia ainesosia...
—
Nykyään vallitsevan tieteellisen käsityksen mukaan jo "cicerolaisen" <i>klassisen latinan</i> rinnalla keisarien Roomassa käytettiin kaikenlaisten sosiaalisten ryhmien keskuudessa ilmaisukeinoiltaan erottuvaa <i>vulgaari-</i> eli <i>kansanlatinaa</i> (kattava sateenvarjotermi), kielimuotoa, joka sai lopulta ominaismurteellisia piirteitä muotoutuessaan eri puolilla Rooman valtakunnan aluetta nykyisten <i>romaanisten kielten</i> esimuodoiksi 800-900-luvuille tultaessa. Yliopisto- ja munkkilatina ovat toki termeinä kaikille tuttuja, mutta useimmat ovat varmasti tuskin kuulleetkaan kaikista edellämainitun ryhmän omiksi kielikseen luokiteltavista ja nykyään eri puolilla eteläistä Eurooppaa (joissain tapauksissa koko maailmaa) käytetyistä edustajista, joita ovat espanja (s.o. kaikki lähinaapurinsa tehokkuudella assimiloinut kastilian kieli!), galego, standardi-italia (josta esimerkiksi sisilian kieli eroaa selvästi), galloitaliset kielet (venetsia, piemonte, lombardi), katalaani (jota käytetään myös Baleaareilla), oksitaani (vs. gascon), portugali, ranskan eri murteet (vs. cajun, valloni), retoromaani, romania ja sardi.
Romaaniset kielet kehittyivät (melko tyypillisesti etenkin fyysisen energiansäästön sekä alueellisten substraattien vaikutuksesta) lopulta huomattavasti omintakeisimmiksi kuin esimerkiksi nykyskandinaaviset puhutut kielet. Joitain samoja ilmiöitä löytyy yhtä kaikki useammastakin romaanisen kielen historiasta; tällaisia ovat esimerkiksi konsonanttien pehmeneminen ja liudentuminen (tai jopa kato), nasaalivokaalien synty (portugali, ranska) tai lyhyen, painollisen vokaalin diftongiutuminen:
"a"-vlat. COLLOCAT > (m)esp. <i>cuelga</i> 'hän ripustaa; riippuu'*
"a"-vlat. PETRA > (m)esp. <i>piedra</i> 'kivi'
"b"-vlat. PETRA(M) > mransk. <i>pierre</i> 'id.'
"b"-vlat. TERTIU > mransk. <i>tierz</i> 'kolmas(osa)' > myöh. <i>tiers</i>
"c"-vlat. VERME >> rom. <i>vierme</i> 'mato'
"c"-vlat. DOM(I)NÂ >> rom. <i>doamnă</i> 'rouva' ("o" on oikeastaan puolivokaalinen, lähes /w/)
(* oheisilmiönä kautta maailmanhistorian tunnettu fantsu tavunloppuisen /t/:n kato)
Mm. alueellisten substraattien vaikutuksesta romaanisista kielistä kehittyi mielestäni lopulta kiehtovan omintakeisia entiteettejä ja esteettisiä äännemaailmoja (harmillisesta pitkien vokaalien yleiskadosta huolimatta!) ja oikeissa käsissä (useimmiten oikeanlaisen musiikin tahtiin esitettynä) etenkin tietyillä niistä saattaa olla jopa suhteellista <i>carmeettista</i> vaikutusta (ks. KTK s. 542...).
Mitä tulee kielistä käytetyimpiin, on espanjan tuntemuksesta nykyään käytännöllistä hyötyä mm. latinalaisessa Amerikassa (toisaalta portugalin puhujia on Etelä-Amerikassa eniten), ranskan taas etenkin tietyissä Pohjois- ja Keski-Afrikan sekä Kaakkois-Aasian valtioissa. Tällä on syynsä tietenkin siirtomaahistoriassa — missä yhteydessä on kätevää mainita myös muinaisranskan mukanaan tuoma latinalais-romaaninen vaikutus germaaniseen englannin kieleen etenkin tietyissä piireissä surullisenkuuluisan normannivalloituksen myötä.
Antiikista periytyvien kirjallisten muistomerkkien sekä (läntisen) Rooman kristillisyyden levityskoneiston ansiosta myös romaanisten kielten <i>progenitor</i>illa on luonnollisesti ollut meidän päiviimme saakka uskomaton transkulttuurinen vaikutus. Kaikki yliopistotasoinen koulutus oli pelkästään latinankielistä aina 1700-luvulle saakka.
—
Keskiaikaisessa kristikunnassa proverbiaalisen "heprean" asemaan joutunut <i>kreikka</i> taasen oli tosiasiassa vielä hellenistisellä ajalla nykyenglannin kaltaisessa (taloudellisessa) valta-asemassa Välimerellä Aleksanteri Suuren valloitusretkien ansiosta ja sitä osattiin aina eteläisessä Aasiassa asti. (Latinan avulla se tulisi klassisen ajan omavaraisuuteensa nojaten jättämään lähtemättömän vaikutuksen tuolloin vielä syntymättömienkin kielten kulttuurisanastoon.) Ajanlaskun alun kielikäytäntöön tultaessa tämä nk. <i>koinee-kreikka</i> hylki jo tehokkaasti tiettyjä vähemmälle käytölle jääneitä <i>klassisen kreikan</i> murteiden ilmaisutapoja (μι-verbikonjugaatio, optatiivi). (Sen tärkeimpään monumenttiin käytettyä seemiläisvaikutteista muotoa kutsuttiin Suomessa ainakin vielä 1970-luvulla <i>uuskreikaksi</i>, nykyään <i>Uuden Testamentin kreikaksi</i>.) Ääntämisessä alkoi kirjallisista todisteista päätellen esiintyä horjuvuutta pitkien ja lyhyiden vokaalien välillä ja klassiset diftongit äännettiin usein nykyistä ääntämistä enteilevällä tavalla (tärkeimpänä ου, /ou/ > /u:/ > nyk. /u/). (<i>Aejmelaeus 2003</i>)
Keskiajalla Bysantti ei kyennyt käytännössä turvaamaan Kreikan alueita, vaan ne joutuivat useaan otteeseen eri hyökkääjien kohteiksi. Kieli kuitenkin säilyi käyttöalueensa pienenemisestä huolimatta, myös turkkilaisten osmaanien vallattua Kreikan 1400-luvulla. Puhuttua ja suhdeosoittimiltaan analyyttisemmäksi käyvää kieltä ei kuitenkaan milloinkaan kirjoitettu, toisin kuin toiminnaltaan sallittujen ortodoksien kirkollista kreikkaa. Kreikan itsenäistymissodan jälkeen myötä 1800-luvulla otettiin käyttöön ensin <i>katharévusa</i>ksi nimetty keinotekoinen kielistandardi, joka rakentuu paikoin arkaaisten muotojen varaan. Puhekieli oli kuitenkin jo siirtynyt varsinaiseksi nykykreikaksi (<i>dhimotikí</i> ), josta tuli lopulta toinen kielinormi. Se on ollut tasavallan virallisena kielenä vuodesta 1976 lähtien.
Nykykreikassa tietyt perinteiseen tapaan eroavasti merkityt vokaalit äännetään samalla tavalla, kuten η, οι = ι /i/. Konsonantit eivät kuitenkaan juuri eroa vanhemmasta ääntämyksestä betan ja deltan spirantisoitumista ja gamman gʰ/j-luonteistumista lukuunottamatta. Nominien taivutuksesta on pudonnut vain datiivisija siinä missä verbi on "romanisoitunut" tehokkaasti — jopa perusmuoto on kadonnut (yhteisbalkanilainen ilmiö) ja sen tilalla käytetään <i>"konjunktiivia"</i>, joka koostuu να-partikkelia seuraavasta asiaankuuluvasta persoona-/aikamuodosta. Käytännöllisemmän menneen ajan muodon, <i>aoristin</i>, muodostus on tapauskohtaisuudesta johtuen hankalaa — omasta mielestäni sen kätevimpiä esityksiä suomeksi löytyy (kenties hieman yllättäen) WSOY:n Kreikka-matkasanakirjasta.
Pelkästään <i>dhimotikí</i>-kreikkaa puhuu nykyään 14 miljoonaa ihmistä ja kieli nauttii jo pelkkänä nimenäkin omalta osaltaan samantyyppistä arvostusta kuin latina ja tunnetuimmat romaaniset kielet — onhan se sentään eräs kaikkien aikojen merkittävimmän sivilisaation viestiväline, joka omaa samalta ajalta periytyvän, huomattavan laajan (myös tieteellisesti moninäkökulmaisen) kirjallisuuden, eikä yhdenkään toisen nykykielen historiaa voida seurata niin kauas yhtä tarkasti.
—
Mikäli jaksoit lukea loppuun asti, <i>te saluto</i>. Sinulla on mitä ilmeisimmin potentiaalia, joka voi generoitua jaettavaksi kukaties tässä nimenomaisessa topikissa. Laajan aihealueen ainakin luulisi takaavan, että mahdollisimman monien ihmettelyille olisi ehkä vihdoinkin oma natsaava kanavansa. ^ ^
LoquaMURRR!
—
Nykyään vallitsevan tieteellisen käsityksen mukaan jo "cicerolaisen" <i>klassisen latinan</i> rinnalla keisarien Roomassa käytettiin kaikenlaisten sosiaalisten ryhmien keskuudessa ilmaisukeinoiltaan erottuvaa <i>vulgaari-</i> eli <i>kansanlatinaa</i> (kattava sateenvarjotermi), kielimuotoa, joka sai lopulta ominaismurteellisia piirteitä muotoutuessaan eri puolilla Rooman valtakunnan aluetta nykyisten <i>romaanisten kielten</i> esimuodoiksi 800-900-luvuille tultaessa. Yliopisto- ja munkkilatina ovat toki termeinä kaikille tuttuja, mutta useimmat ovat varmasti tuskin kuulleetkaan kaikista edellämainitun ryhmän omiksi kielikseen luokiteltavista ja nykyään eri puolilla eteläistä Eurooppaa (joissain tapauksissa koko maailmaa) käytetyistä edustajista, joita ovat espanja (s.o. kaikki lähinaapurinsa tehokkuudella assimiloinut kastilian kieli!), galego, standardi-italia (josta esimerkiksi sisilian kieli eroaa selvästi), galloitaliset kielet (venetsia, piemonte, lombardi), katalaani (jota käytetään myös Baleaareilla), oksitaani (vs. gascon), portugali, ranskan eri murteet (vs. cajun, valloni), retoromaani, romania ja sardi.
Romaaniset kielet kehittyivät (melko tyypillisesti etenkin fyysisen energiansäästön sekä alueellisten substraattien vaikutuksesta) lopulta huomattavasti omintakeisimmiksi kuin esimerkiksi nykyskandinaaviset puhutut kielet. Joitain samoja ilmiöitä löytyy yhtä kaikki useammastakin romaanisen kielen historiasta; tällaisia ovat esimerkiksi konsonanttien pehmeneminen ja liudentuminen (tai jopa kato), nasaalivokaalien synty (portugali, ranska) tai lyhyen, painollisen vokaalin diftongiutuminen:
"a"-vlat. COLLOCAT > (m)esp. <i>cuelga</i> 'hän ripustaa; riippuu'*
"a"-vlat. PETRA > (m)esp. <i>piedra</i> 'kivi'
"b"-vlat. PETRA(M) > mransk. <i>pierre</i> 'id.'
"b"-vlat. TERTIU > mransk. <i>tierz</i> 'kolmas(osa)' > myöh. <i>tiers</i>
"c"-vlat. VERME >> rom. <i>vierme</i> 'mato'
"c"-vlat. DOM(I)NÂ >> rom. <i>doamnă</i> 'rouva' ("o" on oikeastaan puolivokaalinen, lähes /w/)
(* oheisilmiönä kautta maailmanhistorian tunnettu fantsu tavunloppuisen /t/:n kato)
Mm. alueellisten substraattien vaikutuksesta romaanisista kielistä kehittyi mielestäni lopulta kiehtovan omintakeisia entiteettejä ja esteettisiä äännemaailmoja (harmillisesta pitkien vokaalien yleiskadosta huolimatta!) ja oikeissa käsissä (useimmiten oikeanlaisen musiikin tahtiin esitettynä) etenkin tietyillä niistä saattaa olla jopa suhteellista <i>carmeettista</i> vaikutusta (ks. KTK s. 542...).
Mitä tulee kielistä käytetyimpiin, on espanjan tuntemuksesta nykyään käytännöllistä hyötyä mm. latinalaisessa Amerikassa (toisaalta portugalin puhujia on Etelä-Amerikassa eniten), ranskan taas etenkin tietyissä Pohjois- ja Keski-Afrikan sekä Kaakkois-Aasian valtioissa. Tällä on syynsä tietenkin siirtomaahistoriassa — missä yhteydessä on kätevää mainita myös muinaisranskan mukanaan tuoma latinalais-romaaninen vaikutus germaaniseen englannin kieleen etenkin tietyissä piireissä surullisenkuuluisan normannivalloituksen myötä.
Antiikista periytyvien kirjallisten muistomerkkien sekä (läntisen) Rooman kristillisyyden levityskoneiston ansiosta myös romaanisten kielten <i>progenitor</i>illa on luonnollisesti ollut meidän päiviimme saakka uskomaton transkulttuurinen vaikutus. Kaikki yliopistotasoinen koulutus oli pelkästään latinankielistä aina 1700-luvulle saakka.
—
Keskiaikaisessa kristikunnassa proverbiaalisen "heprean" asemaan joutunut <i>kreikka</i> taasen oli tosiasiassa vielä hellenistisellä ajalla nykyenglannin kaltaisessa (taloudellisessa) valta-asemassa Välimerellä Aleksanteri Suuren valloitusretkien ansiosta ja sitä osattiin aina eteläisessä Aasiassa asti. (Latinan avulla se tulisi klassisen ajan omavaraisuuteensa nojaten jättämään lähtemättömän vaikutuksen tuolloin vielä syntymättömienkin kielten kulttuurisanastoon.) Ajanlaskun alun kielikäytäntöön tultaessa tämä nk. <i>koinee-kreikka</i> hylki jo tehokkaasti tiettyjä vähemmälle käytölle jääneitä <i>klassisen kreikan</i> murteiden ilmaisutapoja (μι-verbikonjugaatio, optatiivi). (Sen tärkeimpään monumenttiin käytettyä seemiläisvaikutteista muotoa kutsuttiin Suomessa ainakin vielä 1970-luvulla <i>uuskreikaksi</i>, nykyään <i>Uuden Testamentin kreikaksi</i>.) Ääntämisessä alkoi kirjallisista todisteista päätellen esiintyä horjuvuutta pitkien ja lyhyiden vokaalien välillä ja klassiset diftongit äännettiin usein nykyistä ääntämistä enteilevällä tavalla (tärkeimpänä ου, /ou/ > /u:/ > nyk. /u/). (<i>Aejmelaeus 2003</i>)
Keskiajalla Bysantti ei kyennyt käytännössä turvaamaan Kreikan alueita, vaan ne joutuivat useaan otteeseen eri hyökkääjien kohteiksi. Kieli kuitenkin säilyi käyttöalueensa pienenemisestä huolimatta, myös turkkilaisten osmaanien vallattua Kreikan 1400-luvulla. Puhuttua ja suhdeosoittimiltaan analyyttisemmäksi käyvää kieltä ei kuitenkaan milloinkaan kirjoitettu, toisin kuin toiminnaltaan sallittujen ortodoksien kirkollista kreikkaa. Kreikan itsenäistymissodan jälkeen myötä 1800-luvulla otettiin käyttöön ensin <i>katharévusa</i>ksi nimetty keinotekoinen kielistandardi, joka rakentuu paikoin arkaaisten muotojen varaan. Puhekieli oli kuitenkin jo siirtynyt varsinaiseksi nykykreikaksi (<i>dhimotikí</i> ), josta tuli lopulta toinen kielinormi. Se on ollut tasavallan virallisena kielenä vuodesta 1976 lähtien.
Nykykreikassa tietyt perinteiseen tapaan eroavasti merkityt vokaalit äännetään samalla tavalla, kuten η, οι = ι /i/. Konsonantit eivät kuitenkaan juuri eroa vanhemmasta ääntämyksestä betan ja deltan spirantisoitumista ja gamman gʰ/j-luonteistumista lukuunottamatta. Nominien taivutuksesta on pudonnut vain datiivisija siinä missä verbi on "romanisoitunut" tehokkaasti — jopa perusmuoto on kadonnut (yhteisbalkanilainen ilmiö) ja sen tilalla käytetään <i>"konjunktiivia"</i>, joka koostuu να-partikkelia seuraavasta asiaankuuluvasta persoona-/aikamuodosta. Käytännöllisemmän menneen ajan muodon, <i>aoristin</i>, muodostus on tapauskohtaisuudesta johtuen hankalaa — omasta mielestäni sen kätevimpiä esityksiä suomeksi löytyy (kenties hieman yllättäen) WSOY:n Kreikka-matkasanakirjasta.
Pelkästään <i>dhimotikí</i>-kreikkaa puhuu nykyään 14 miljoonaa ihmistä ja kieli nauttii jo pelkkänä nimenäkin omalta osaltaan samantyyppistä arvostusta kuin latina ja tunnetuimmat romaaniset kielet — onhan se sentään eräs kaikkien aikojen merkittävimmän sivilisaation viestiväline, joka omaa samalta ajalta periytyvän, huomattavan laajan (myös tieteellisesti moninäkökulmaisen) kirjallisuuden, eikä yhdenkään toisen nykykielen historiaa voida seurata niin kauas yhtä tarkasti.
—
Mikäli jaksoit lukea loppuun asti, <i>te saluto</i>. Sinulla on mitä ilmeisimmin potentiaalia, joka voi generoitua jaettavaksi kukaties tässä nimenomaisessa topikissa. Laajan aihealueen ainakin luulisi takaavan, että mahdollisimman monien ihmettelyille olisi ehkä vihdoinkin oma natsaava kanavansa. ^ ^
LoquaMURRR!