Eteläeurooppalaiset klassiset kielet ja niiden perintö

Constantine

Lintu, lentokone tjsp.
Tehdäänpä mahdollisimman lyhyt (omalta kannaltani mahdollisimman lyhyt) keskustelujohdatus näihin erityisiin kauneuksiin! Etukäteen kuitenkin pieni varoitus heikkohermoisille: Seuraava teksti saattaa sisältää muutakin kuin vain yleissivistäviksi luokiteltavia ainesosia...



Nykyään vallitsevan tieteellisen käsityksen mukaan jo "cicerolaisen" <i>klassisen latinan</i> rinnalla keisarien Roomassa käytettiin kaikenlaisten sosiaalisten ryhmien keskuudessa ilmaisukeinoiltaan erottuvaa <i>vulgaari-</i> eli <i>kansanlatinaa</i> (kattava sateenvarjotermi), kielimuotoa, joka sai lopulta ominaismurteellisia piirteitä muotoutuessaan eri puolilla Rooman valtakunnan aluetta nykyisten <i>romaanisten kielten</i> esimuodoiksi 800-900-luvuille tultaessa. Yliopisto- ja munkkilatina ovat toki termeinä kaikille tuttuja, mutta useimmat ovat varmasti tuskin kuulleetkaan kaikista edellämainitun ryhmän omiksi kielikseen luokiteltavista ja nykyään eri puolilla eteläistä Eurooppaa (joissain tapauksissa koko maailmaa) käytetyistä edustajista, joita ovat espanja (s.o. kaikki lähinaapurinsa tehokkuudella assimiloinut kastilian kieli!), galego, standardi-italia (josta esimerkiksi sisilian kieli eroaa selvästi), galloitaliset kielet (venetsia, piemonte, lombardi), katalaani (jota käytetään myös Baleaareilla), oksitaani (vs. gascon), portugali, ranskan eri murteet (vs. cajun, valloni), retoromaani, romania ja sardi.

Romaaniset kielet kehittyivät (melko tyypillisesti etenkin fyysisen energiansäästön sekä alueellisten substraattien vaikutuksesta) lopulta huomattavasti omintakeisimmiksi kuin esimerkiksi nykyskandinaaviset puhutut kielet. Joitain samoja ilmiöitä löytyy yhtä kaikki useammastakin romaanisen kielen historiasta; tällaisia ovat esimerkiksi konsonanttien pehmeneminen ja liudentuminen (tai jopa kato), nasaalivokaalien synty (portugali, ranska) tai lyhyen, painollisen vokaalin diftongiutuminen:

"a"-vlat. COLLOCAT > (m)esp. <i>cuelga</i> 'hän ripustaa; riippuu'*
"a"-vlat. PETRA > (m)esp. <i>piedra</i> 'kivi'
"b"-vlat. PETRA(M) > mransk. <i>pierre</i> 'id.'
"b"-vlat. TERTIU > mransk. <i>tierz</i> 'kolmas(osa)' > myöh. <i>tiers</i>
"c"-vlat. VERME >> rom. <i>vierme</i> 'mato'
"c"-vlat. DOM(I)NÂ >> rom. <i>doamnă</i> 'rouva' ("o" on oikeastaan puolivokaalinen, lähes /w/)

(* oheisilmiönä kautta maailmanhistorian tunnettu fantsu tavunloppuisen /t/:n kato)

Mm. alueellisten substraattien vaikutuksesta romaanisista kielistä kehittyi mielestäni lopulta kiehtovan omintakeisia entiteettejä ja esteettisiä äännemaailmoja (harmillisesta pitkien vokaalien yleiskadosta huolimatta!) ja oikeissa käsissä (useimmiten oikeanlaisen musiikin tahtiin esitettynä) etenkin tietyillä niistä saattaa olla jopa suhteellista <i>carmeettista</i> vaikutusta (ks. KTK s. 542...).

Mitä tulee kielistä käytetyimpiin, on espanjan tuntemuksesta nykyään käytännöllistä hyötyä mm. latinalaisessa Amerikassa (toisaalta portugalin puhujia on Etelä-Amerikassa eniten), ranskan taas etenkin tietyissä Pohjois- ja Keski-Afrikan sekä Kaakkois-Aasian valtioissa. Tällä on syynsä tietenkin siirtomaahistoriassa — missä yhteydessä on kätevää mainita myös muinaisranskan mukanaan tuoma latinalais-romaaninen vaikutus germaaniseen englannin kieleen etenkin tietyissä piireissä surullisenkuuluisan normannivalloituksen myötä.

Antiikista periytyvien kirjallisten muistomerkkien sekä (läntisen) Rooman kristillisyyden levityskoneiston ansiosta myös romaanisten kielten <i>progenitor</i>illa on luonnollisesti ollut meidän päiviimme saakka uskomaton transkulttuurinen vaikutus. Kaikki yliopistotasoinen koulutus oli pelkästään latinankielistä aina 1700-luvulle saakka.



Keskiaikaisessa kristikunnassa proverbiaalisen "heprean" asemaan joutunut <i>kreikka</i> taasen oli tosiasiassa vielä hellenistisellä ajalla nykyenglannin kaltaisessa (taloudellisessa) valta-asemassa Välimerellä Aleksanteri Suuren valloitusretkien ansiosta ja sitä osattiin aina eteläisessä Aasiassa asti. (Latinan avulla se tulisi klassisen ajan omavaraisuuteensa nojaten jättämään lähtemättömän vaikutuksen tuolloin vielä syntymättömienkin kielten kulttuurisanastoon.) Ajanlaskun alun kielikäytäntöön tultaessa tämä nk. <i>koinee-kreikka</i> hylki jo tehokkaasti tiettyjä vähemmälle käytölle jääneitä <i>klassisen kreikan</i> murteiden ilmaisutapoja (μι-verbikonjugaatio, optatiivi). (Sen tärkeimpään monumenttiin käytettyä seemiläisvaikutteista muotoa kutsuttiin Suomessa ainakin vielä 1970-luvulla <i>uuskreikaksi</i>, nykyään <i>Uuden Testamentin kreikaksi</i>.) Ääntämisessä alkoi kirjallisista todisteista päätellen esiintyä horjuvuutta pitkien ja lyhyiden vokaalien välillä ja klassiset diftongit äännettiin usein nykyistä ääntämistä enteilevällä tavalla (tärkeimpänä ου, /ou/ > /u:/ > nyk. /u/). (<i>Aejmelaeus 2003</i>)

Keskiajalla Bysantti ei kyennyt käytännössä turvaamaan Kreikan alueita, vaan ne joutuivat useaan otteeseen eri hyökkääjien kohteiksi. Kieli kuitenkin säilyi käyttöalueensa pienenemisestä huolimatta, myös turkkilaisten osmaanien vallattua Kreikan 1400-luvulla. Puhuttua ja suhdeosoittimiltaan analyyttisemmäksi käyvää kieltä ei kuitenkaan milloinkaan kirjoitettu, toisin kuin toiminnaltaan sallittujen ortodoksien kirkollista kreikkaa. Kreikan itsenäistymissodan jälkeen myötä 1800-luvulla otettiin käyttöön ensin <i>katharévusa</i>ksi nimetty keinotekoinen kielistandardi, joka rakentuu paikoin arkaaisten muotojen varaan. Puhekieli oli kuitenkin jo siirtynyt varsinaiseksi nykykreikaksi (<i>dhimotikí</i> ), josta tuli lopulta toinen kielinormi. Se on ollut tasavallan virallisena kielenä vuodesta 1976 lähtien.

Nykykreikassa tietyt perinteiseen tapaan eroavasti merkityt vokaalit äännetään samalla tavalla, kuten η, οι = ι /i/. Konsonantit eivät kuitenkaan juuri eroa vanhemmasta ääntämyksestä betan ja deltan spirantisoitumista ja gamman gʰ/j-luonteistumista lukuunottamatta. Nominien taivutuksesta on pudonnut vain datiivisija siinä missä verbi on "romanisoitunut" tehokkaasti — jopa perusmuoto on kadonnut (yhteisbalkanilainen ilmiö) ja sen tilalla käytetään <i>"konjunktiivia"</i>, joka koostuu να-partikkelia seuraavasta asiaankuuluvasta persoona-/aikamuodosta. Käytännöllisemmän menneen ajan muodon, <i>aoristin</i>, muodostus on tapauskohtaisuudesta johtuen hankalaa — omasta mielestäni sen kätevimpiä esityksiä suomeksi löytyy (kenties hieman yllättäen) WSOY:n Kreikka-matkasanakirjasta.

Pelkästään <i>dhimotikí</i>-kreikkaa puhuu nykyään 14 miljoonaa ihmistä ja kieli nauttii jo pelkkänä nimenäkin omalta osaltaan samantyyppistä arvostusta kuin latina ja tunnetuimmat romaaniset kielet — onhan se sentään eräs kaikkien aikojen merkittävimmän sivilisaation viestiväline, joka omaa samalta ajalta periytyvän, huomattavan laajan (myös tieteellisesti moninäkökulmaisen) kirjallisuuden, eikä yhdenkään toisen nykykielen historiaa voida seurata niin kauas yhtä tarkasti.



Mikäli jaksoit lukea loppuun asti, <i>te saluto</i>. Sinulla on mitä ilmeisimmin potentiaalia, joka voi generoitua jaettavaksi kukaties tässä nimenomaisessa topikissa. Laajan aihealueen ainakin luulisi takaavan, että mahdollisimman monien ihmettelyille olisi ehkä vihdoinkin oma natsaava kanavansa. ^ ^

LoquaMURRR!
 
Constantine sanoi:
Yliopisto- ja munkkilatina ovat toki termeinä kaikille tuttuja,

Miten Constantine ääntäisi latinaa, "cicerolaisittain" vai Vatikaanin suosimaan munkkilatinalaissävyiseen tyyliin (jälkimmäisessä siis c jonkinlaisena suhuäänteenä ja pitkien tai painollisten vokaalien tilalla diftongeja yms.)? Edellinen on "oikeaoppisempaa", jälkimmäinen on puolustettavissa jonkinlaisen "luonnollisen" kehityksen tuloksena (ja kuulostaa minun mielestäni useissa tapauksissa paremmalta). Tämä on kai aivan relevantti kiistakysymys esimerkiksi latinankielistä kuoromusiikkia esitettäessä. Helsingin yliopistossakin on kuulemma vallinnut eriäviä latinan ääntämiskäytäntöjä humanistisen ja teologisen tiedekunnan välillä.
 
Oma preferenssini riippuu siitä, miltä aikakaudelta teksti on peräisin tai mihin se "sijoittuu" (oppikirjan kappaleet ym. myöhempi fiktio). Klassisen kieliopin kirjoittaja Pekkanenkin puoltaa "munkkilatinan" käyttöä oikeassa paikassa (§ 5).

Jossain Italiassa tai USA:ssa tilastollinen käytäntö taitaa tosin sattuneesta syystä olla kuitenkin lähempänä keskiaikaista ääntämystä. Se on myös ohjaaja-von-näyttelijä Mel Gibsonin suosikki, ja jopa elokuvassa <i>The Passion of the Christ</i> oli ensitietojen valossa tarkoitus kokeilla pientä "historiallista revisionismia esteettisyyden nimissä" (unohtaen tietenkin kreikan totaalisen sivuuttamisen). Olen kuitenkin epäillyt pitkään valmiin elokuvan nähtyäni, että ääntämystä taidettiin lopulta ehkä sittenkin pikkiriikkisen realistisoida ajanmukaisempaan suuntaan jälkiäänityksillä.

Tämän levyn kappaleessa 25 taas tavoitellaan selvästi uniikkia kansanlatinan paikallisääntämystä (muiden kappaleiden ollessa keskiaikaista espanjaa), ja lopputulos kuulostaa kieltämättä diletanttisiin korviini sekä hyvältä että uskottavalta — myös kontekstin kannalta.
 
Constantine sanoi:
standardi-italia (josta esimerkiksi sisilian kieli eroaa selvästi)
Muistankos muuten oikein että vertailevan kielitieteen mukaan raja länsi- ja itäromaanisten kielten välillä on itse asiassa alkujaan kulkenut Apenniinien niemimaan poikki?
 
Telimektar sanoi:
Tämä on kai aivan relevantti kiistakysymys esimerkiksi latinankielistä kuoromusiikkia esitettäessä.

Kritisoin aikoinaan lauluopettajani tapaa käyttää suhu-c-äännettä, ja vastaukseksi sain, että laulettaessa latinaa se äännetään italialaisittain. Piste. Samaa näkemystä ovat kannattaneet myös muutamat muut opettajat/kuoronjohtajat. Varmasti kuitenkin löytyy moniakin musiikki-ihmisiä etc., jotka ovat asiasta eri mieltä. Mutta kun se italia on "laulamisen oma kieli", niin tottahan sitten latinaakin väännetään sen mukaan...
 
Oliko kansanlatina oleellisesti helpompaa kuin klassinen latina? Monty Pythonin veikot ovat luultavasti joutuneet opettelemaan klassista latinaa siitä päätellen, että Brianin elämä -elokuvan kohtauksessa roomalainen sadanpäämies Brianin korvasta pidellen tenttasi tältä latinan kielioppisääntöjä. Briania kävi sääliksi, kuten kaikkia muitakin latinaa opettelevia.
 
Kansanlatinan murteissahan mm. sijataivutus yksinkertaistui huomattavasti ja kieleen syntyi määräisten artikkelien lisäksi tasapainottavassa määrin myös kokonaan uusia prepositioita. Tämän tyyppisiä (ts. isoloituneita) kieliä pidetään usein helpompina oppia kuin oman suomemme kaltaisia — vaikkakin minkä tahansa kielen "helppous" on kai ensisijassa kiinni oppijan henkisistä voimavaroista ja niiden suuntautumisesta.

Osa Python-väestä on tietysti älyllisinä yksilöinä saattanut "päästä" nauttimaan perinteisessä brittikoulussa mahdollisesti samantyyppisistä latinan oppikokemuksista kuin Pagba, mikä voisi osaltaan selittää <i>Life of Brian</i> -elokuvaan tehtyä pientä kulttuuriymppäystä.
 
Constantine sanoi:
. Tämän tyyppisiä (ts. isoloituneita) kieliä pidetään usein helpompina oppia kuin oman suomemme kaltaisia — vaikkakin minkä tahansa kielen "helppous" on kai ensisijassa kiinni oppijan henkisistä voimavaroista ja niiden suuntautumisesta.

Minä sanoisin, että kielen "helppous" on ensisijaisemmin kiinni oppijan oman äidinkielen ja opittavan kielen suhteesta. Se, miten nopeasti pystyy tai jaksaa opiskella ja montaa kieltä, on tietenkin kiinni jokaisen kärsivällisyydestä ja kiinnostuksen kohteista.
 
Constantine sanoi:
Osa Python-väestä on tietysti älyllisinä yksilöinä saattanut "päästä" nauttimaan perinteisessä brittikoulussa mahdollisesti samantyyppisistä latinan oppikokemuksista kuin Pagba, mikä voisi osaltaan selittää <i>Life of Brian</i> -elokuvaan tehtyä pientä kulttuuriymppäystä.

He ovat varmaan käyneet läpi perienglantilaisen sisäoppilaitosruljanssin. Mutta ah ja voi! minä olen jäänyt latinanopiskelusta osattomaksi. Lukiossani sitä olisi kyllä voinut opiskella, mutta valitsin jostain kumman syystä saksan D-kieleksi. Olen katunut päätöstäni viimeisen kymmenen vuoden aikana useasti. Terveydenhuollossa anatomia jäisi paljon paremmin päähän, jos tietäisi, mitä jokin processus xiphoideus oikeasti tarkoittaa.
 
Rintalasta tuotiin sairaalaan rintalasta, jolta oli murtunut rintalasta (tai ainakin rustot olivat rutisseet).

Olen pahoillani, Pagba, mutta ei tuohon miekkalisäkkeen tulkintaan edes latina riitä: processus 'eteenpäin työntyvä ruumiinosa > lisäke' (vrt. procedere 'edetä' > processus 'eteenpäin kulkeminen') on toki latinaa, mutta koska lääketieteen latina on väärällään kreikkalaisia lainasanoja, kuten xiphoideus, jonka taustalla väijyy kreikan ksifos 'miekka', on suositeltavaa opiskella molemmat kielet. Onneksi se on hauska harrastus, jota voi jatkaa hamaan exitukseen saakka.
 
Eikös lääketieteen latinasta ole myös ihan omia kurssejaan?

Myöhäislatina tuntuu mun mielestä klassisen latinan jälkeen hiukan hupsulta, ehkä vähän kuin suomen jälkeen opettelisi viroa. Samoja sanoja, mutta joillain vähän eri merkitys. Lisäksi jatkuva pronominien/"artikkelien" toistaminen, jota klassisessa latinassa ei harrasteta, tuntuu koomiselta. Vaikka eipä myöhäislatina puhujiensa mielestä varmaan missään vaiheessa ole erityisen hassulta tuntunut.
 
Päärynä sanoi:
Eikös lääketieteen latinasta ole myös ihan omia kurssejaan?

Ehkä. Tähän väliin huono vitsi: Mikä on yleisin latinan sijapääte? Vastaus:
Piste (eli kun epäröit, lyhennä)

Minulle on latinalaiset tai puolilatinalaiset anatomiset termit jääneet helpommin mieleen kuin suomalaiset, ainakin monessa kohdin. Johtunee siitä kapula- (ei scapula-) kielestä jota paljon medisiinassa käytetään. Esimerkiksi "lateraalimalleoli" on jotenkin paljon loogisempi kuin "ulkokehränen".
 
douv sanoi:
Constantine sanoi:
. Tämän tyyppisiä (ts. isoloituneita) kieliä pidetään usein helpompina oppia kuin oman suomemme kaltaisia — vaikkakin minkä tahansa kielen "helppous" on kai ensisijassa kiinni oppijan henkisistä voimavaroista ja niiden suuntautumisesta.

Minä sanoisin, että kielen "helppous" on ensisijaisemmin kiinni oppijan oman äidinkielen ja opittavan kielen suhteesta.
Kai myös sillä, kuinka monimutkainen kieli on säännöiltään, on jotakin merkitystä? Kuvittelisin että esperanto olisi suomalaisille simppelimpää opittavaa kuin unkari tai niittymari vaikka jälkimmäisillä kuinka olisi enemmän yhtäläisyyksiä suomen kanssa.
 
Syvärakenne... Esperanto suomalaiselle joka ei ole koskaan opiskellut ruotsia, englantia, ranskaa tai saksaa tai jotain noiden (jopa kaikkien) yhdistelmää on todennäköisesti suhteellisesti yhtä vaikeaa kuin niittymari, helpompaa kuin tundranenetsi, vaikeampaa kuin ersämordva, paljon vaikeampaa kuin viro ja todella vaikeaa verrattuna varsinaiskarjalaan.

Kielet ovat kaikki monimutkaisia. Isoloivuus ei loppujen lopuksi ole yhtään sen helpompaa tai yksinkertaisemapaa kuin aggöutinoivuus, flekteeraavuus, tai mitä todennäköisimmin noiden kolmikentässä oleminen. Täysin polysynteettinen kieli on kyllä varmasti jokaiselle suuri shokki.

Kielien monimutkaisuuteen vaikuttaa monesti sekin, onko kirjakieli uusi vai vanha, ja kuinka vaikea kielioppikuvaus on haluttu tehdä.

(Mutta tämä kuuluisi ehkä jo tuonne kielitieteilyyn...)
 
Ereinion sanoi:
Muistankos muuten oikein että vertailevan kielitieteen mukaan raja länsi- ja itäromaanisten kielten välillä on itse asiassa alkujaan kulkenut Apenniinien niemimaan poikki?

Näköjään, katso esim. taulukko osoitteesta fi.wikipedia.org/wiki/Romaaniset_kielet.
Tämän mukaan piemontese, liguria, lombardia, venetsia ja emilia-romagnolo kuuluvat läntiseen ryhmään ja dalmatia, italia, napoletano-calabrese ja sisilia itäiseen ryhmään. Sardi on ylväästi yksinään eteläromaanisten kielten ryhmässä. Ilmeisesti kyse on pohjoisen Italian eli cisalppisen Gallian kelttiläisen pohjakielen vaikutuksesta. Ainakin lombardiseparatisti Umberto Bossi on kuulemma joskus selittänyt että he "padanialaiset" eivät suinkaan ole romaaninen vaan kelttiläinen kansa! (Onkohan tämä sama kuin erottelu makaronin- ja polentansyöjien Italian välillä?)

Mikähän muuten olisi vain englantia, ruotsia ja saksaa lukeneelle suomalaiselle helpoimmin opittava nykyromaaninen kieli? Espanjako?
 
Espanjan aikamuoto- ja tempuskollaasi on usein kuullusti haastavampi kuin ranskan, ja koska englanti on lainnannut niin pirusti menneisyydessä ranskasta ja ranska lainannut suhteellisen paljon sadan viime vuoden aikana englannista (ja saksalaisvaihtoakin on ollut), ja koska loppujen lopuksi ranska kirjakielenä sisältää kolmen ensi vuoden aikana (siis kahdeksan lukiokurssin aikana) niin vähän mittavia sääntöpoikkeuskokoelmia, uskoisin helpoimmin opittavimman kielen tuolta pohjalta olevan ranska.

Sen sijaan aktiivisena kommunikaatiokielenä voisi espanja tai italia, jotka sopivat suomalaisen fonetiikantajuun paremmin, toimia parempia.
 
Kenties liittyen siihen, että minulla on voimakkaan tolkienilainen suhde kieliin, korreloi oma muistinikin parhaiten aina sen vaihtoehdon kanssa, johon satun (potentiaalisista syistä A, B, C...) enemmän kiintymään. Kaikilla ei varmaankaan samanlaista suhdetta ole, joten "helppoutta" on syytä tarkastella vaikkapa Iivarin mainitsemista näkökohdista.

Ranska on toisaalta varmasti useimmalle hieman kuin yrittäisi opetella englantia uudestaan, eikä vähiten oikeinkirjoituksensa takia. Mutta ranskassa se on varmasti ainakin säännönmukaisempi... omat ja toistaiseksi ainoat lausuntasääntöjen opettelussa vastaantulleet hidasteet ovat liittyneet äännettävien loppukonsonanttien muistamiseen sekä eri verbityyppien loppu-r:n ääntyvyyteen (sekä sanansisäisen x:n satunnaiseen tarkisteluun). Ranska ei ole kielenä suosikkejani, mutta jostain syystä pidän siitä <i>pieninä satunnaisina annoksina</i>, ja se, että lukee itselleen ääneen tekstinpätkiä, joihin liittyy pienikin kiinnostuslataus kontekstia tai sisältöä kohtaan on varmasti missä tahansa kielessä hyödyllistä. (Professori Alexander Arguelles lienee kehittänyt tällaisten harjoitusten pohjalta <i>shadowing</i>-tekniikkansa, jossa kävellään edestakaisin ulkotiloissa kieltä ääneen lukien. Sen on väitetty totuttavan mm. sosiaalisiin kielenkäyttötilanteisiin.)

<i>À propos</i> — löytyyköhän ranskasta lainkaan samanlaista kätevää lauseenvastikkeen korvaajaa kuin mitä espanjan gerundi vaikuttaisi kovasti olevan? Hrm. Olen ottava siitäkin kyllä vielä selvää.
 
Roomasta emanoituneen kulttuurisäteilyn alle joutuneista latinan etäisemmistä tai epäaidoista sukulaisista on itseäni kiinnostanut (kvasi)kielitieteellisessä mielessä viime aikoina etenkin kymrin (engl. Welsh) tapaus. Kelttikielten tutkijoiden kesken näyttäisi vallitsevan vielä nykyäänkin Morris-Jonesin jalanjäljissä näkemys, että latinasta ja/tai kansanlatinasta on päätynyt tuohon Euroopan läntiselle rajalle paenneen ryhmän puoliorpoon, mutta (kaikeksi onneksi) sitkeään edustajaan verraten runsaasti aineistoa — jopa perustarpeiselta ja arkiselta tuntuvaa sanastoa, jonka ei ensi kädessä odottaisi lainautuvan muualta. Toisaalta (nyky)suomestakin löytyy argumentoidusti suhteellisen "syvältä" lainoja niin ruotsista, balttikielistä (<i>paimen</i>, <i>heinä</i>) kuin muinaisgermaanistakin. Tietyt sosiaaliset syyt voivat ymmärtääkseni aiheuttaa kauaskantoisempaakin merkittävämpänä pidetyn <i>lingua franca</i>n suosimista (lat. <i>frūctus</i> levikki) "alempiarvoisen" kielen kustannuksella, mikä lienee eräs mahdollinen selitys.

k. <i>barf</i> /barv/ "parta" — lat. <i>barb-a</i>
k. <i>cyff</i> "paalu, pölkky" — lat. <i>cipp-us</i>
k. <i>corff</i> "keho" — lat. <i>corp-us</i>
k. <i>coes</i> "koipi" — lat. <i>cox-a</i>
k. <i>dŵys</i> "kova, kiihkeä" — lat. <i>dēns-us</i>
k. <i>ffyrf</i> > <i>ffyrm</i> (f. <i>fferf</i> > <i>fferm</i>) "luja" — lat. <i>firm-us</i> (f. <i>-a</i>)
k. †<i>meitin</i> "aamu(tunnit)" — lat. <i>mātūtīn-um</i>
k. <i>parod</i> "valmis" — lat. <i>parāt-us</i>
k. <i>perygl</i> /-igl/ "vaara" — lat. <i>perīc(u)l-um</i>
k. <i>pwyth</i> /puiθ/ "pisto" — lat. <i>punct-um</i>
k. <i>sych</i> /si:χ/ "kuiva" — lat. <i>sicc-us</i>
k. <i>ysbaid</i> /'əsbaid/ "väli" — lat. <i>spati-um</i>

Olivatpa tällaiset kymrin sanat sitten todella (kansan)latinasta tai jostakin aiemmasta yhteislähteestä (vrt. vierekkäin protokeltin *<i>aljós</i> = kr. άλλος = lat. <i>alius</i>, tai pitemmistä prkelt. *<i>wikantī</i>, †<i>wikn.tí</i> = lat. <i>vīgintī</i>), on niissä kuitenkin (paikallaan pysyttelevähkön semantiikan lisäksi vieläpä) havaittavissa hämmentävän säännönmukaista korrelointia latinan äänneyhdistelmätyyppien kanssa. Ko. korrelaatiot peilaavat myös proto- ja brittikelttiin päättyvän kehitysteorian malleja niin hyvin, että kun yllä annettujen esimerkkien rinnalle lisätään alkuperineen myös diletanttiselle järjelle ilmeisemmät lainat kuten <i>gramadeg</i> (k. "kielioppi"), syntyy jo varsin avulias kuva koko kymrin etymologisesta kehityksestä.

Esimerkkien suhteista pääteltäviä ilmiöitä esiintyy luonnollisesti myös sindarin ja noldorin, Tolkienin luomien haltiakielten äännehistoriassa.
 
Iivari sanoi:
Espanjan aikamuoto- ja tempuskollaasi on usein kuullusti haastavampi kuin ranskan, ja koska englanti on lainnannut niin pirusti menneisyydessä ranskasta ja ranska lainannut suhteellisen paljon sadan viime vuoden aikana englannista (ja saksalaisvaihtoakin on ollut), ja koska loppujen lopuksi ranska kirjakielenä sisältää kolmen ensi vuoden aikana (siis kahdeksan lukiokurssin aikana) niin vähän mittavia sääntöpoikkeuskokoelmia, uskoisin helpoimmin opittavimman kielen tuolta pohjalta olevan ranska.
Eikös ranskassakin kuitenkin ole subjunktiivi, joten ei kai espanjan verbimuotojen määrä niin kauhean paljon suurempi voi olla? Korkeintaan patonkikansa välttyy preteritin ja imperfektin erottelulta. Helppoutta voi toki tuottaa se, jos verbit eivät taivu persoonan mukaan, sen opettelu on niin saksassa kuin espanjassakin aikaaviepää.
Ranskassa epäilyttää myös kirjoitusasu, eikö niillä lapsillakin mene koko ala-aste lukemaan oppimiseen? (Tosin jos se on silti oikeinkirjoitussäännöiltään simppelimpi kuin englanti kuten Constantine totesi, niin ei se sitten ehkä niin kauhea ole.)
Mittavista sääntöpoikkeuskokoelmista muuten sen verran, että ainut kieli, josta oikeasti moisia muistan, on englanti, jossa sitten ei mitään muuta olekaan kuin poikkeuksia. Onneksi sen peruskielioppi on sen verta looginen että poikkeuksia ei tarvitse opetella vaan ne voi vähitellen omaksua. (Ja OT:na sen verran, että ruotsihan on helpoin täkäläisessä peruskoulussa opetettavista kielistä.)
Sen sijaan aktiivisena kommunikaatiokielenä voisi espanja tai italia, jotka sopivat suomalaisen fonetiikantajuun paremmin, toimia parempia.
Juu, varsinkin kun vokaalien ääntäminen menee samalla tavalla kuin suomessa. Jos italialaisilla on simppelimpi verbioppi kuin hispanoilla, niin veikkaisin sen olevan helpoin, semminkin kun taitavat pitää taukoja sanojen välissä vähintäänkin espanjalaisia paremmin. Tosin se lienee näistä kolmesta myös hyödyttömin, jollei satu olemaan oopperaharrastaja. (Itse asiassa portugalikin on käyttökielenä italiaa relevantimpi globaalista vinkkelistä katsottuna.)
 
Ereinion sanoi:
Jos italialaisilla on simppelimpi verbioppi kuin hispanoilla, niin veikkaisin sen olevan helpoin, semminkin kun taitavat pitää taukoja sanojen välissä vähintäänkin espanjalaisia paremmin. Tosin se lienee näistä kolmesta myös hyödyttömin, jollei satu olemaan oopperaharrastaja. (Itse asiassa portugalikin on käyttökielenä italiaa relevantimpi globaalista vinkkelistä katsottuna.)

Entä jos ajatellaan näiden eri kielien tarjoamaa kirjallisuutta? Minulla on jostain syystä sellainen käsitys, että iberialaisten kielialueiden kirjallinen perinne olisi esimerkiksi filosofian ja tieteiden alalla varsin köyhä (osittain ehkä siitä syystä että Espanjan ja Portugalin oppineet kirjoittivat vielä 1500- ja 1600-luvuilla mieluummin latinaksi, kun Ranskassa ja Italiassa oltiin jo pitkälti siirrytty oman kielen käyttöön).
 
Ylös