Tässä novellini. Hmm...kaipaan sitä kritiikkiä isolla K:lla. Piipatkaa sitä pilkkua, niin ehkä saan kehittäviä parannusideoita oikeinkirjoitukseen ja kirjoituksen sujuvuuteen/ juoneen.
Olisin iloinen, jos joku viisas tosiaan jaksaisi nähdä vaivan ja listata kirjoitusvirheitäni/ muita kömmähdyksiä/ kliseelauseita. En myöskään suutu, jos joku katsoo tarpeelliseksi haukkua. Kehittävämpiä nekin kommentit kuin " vähä nninqu mageee stoori" lausahdukset
Tämä pitkähkö( scifi/fantasia) tuotos on keskeneräinen( yleensä kulutan pakkomielteiseen viimeistelyyn vähintään 2kk, tähän päivän), mutta luettuani noin 100 kertaa Novaan lähettämäni novellit, en kertakaikkiaan kykene vähään aikaan lukemaan mitään kirjoittamaani ...saati sitten kirjoittamaan.
Ei sisällä raakuuksia, ellei kirjoitusvirheideni aiheuttamia naurukuolemia sellaisiksi lueta :twisted:
Vartijoiden maa
Leveän rotkon reunalla seisoi nainen. Hän tuijotti odottaen tasangon takana kohoavia vuoria, joiden välissä oli kerran virrannut vuolaita jokia. Nyt näkymää hallitsi aavikoitunut kivimaa, josta työntyi esiin kuivuneita oksia.
Navakka tuuli riepotti hänen mustia hiuksiaan ja ajan repimiä vaatteita. Heikot auringonsäteet rikkoivat synkän pilviverhon ja valaisivat naisen takanaan kohoavan linnoituksen torneja. Vain harvoin tuossa kuolevassa maailmassa valo läpäisi maan yllä raskaana riippuvan pilviverhon.
Suuret soturit piileskelivät linnoituksessaan ja olivat lähettäneet sitä puolustamaan Sunitan. Heikot oli helppo uhrata maailmassa, jossa vahvoja tarvittiin. Kirkuna lähestyi, ja nainen kääntyi.
Vasten likaista taivaanrantaa erottuivat lähestyvien lohikäärmeiden siluetit. Mustat suomut alkoivat hohtaa vähäisen valon taittuessa niistä. Sunita sulki silmänsä ja odotti. Siipien humahdukset lähenivät vääjäämättä, ja olentojen naukuva kirkuna kasvoi moninkertaiseksi hänen mielessään. Ääntely muistutti etäisesti meressä ennen eläneiden valaiden vaikerrusta. Hän yritti ajatella veden kohinaa, mutta se oli mahdotonta, siitä oli niin kauan kun hän oli kuullut sellaista.
Epäröiden Sunita avasi kämmenensä, jossa oli puristanut pientä, punaista ja särmikästä kiveä. Vanhimpien mukaan kiven luovuttaminen lohikäärmeille saattaisi estää olentoja tuhoamasta linnoitusta, mutta häntä se ei pelastaisi. Siksihän hänet oli lähetetty: soturit eivät tahtoneet joutua mahtavien olentojen hampaisiin. Pelkkä nainen sen sijaan oli korvattavissa, ja hänet oli työnnetty väkisin ulos portista, eikä sisälle ollut enää paluuta.
Ilmoille kajahti korviahuumaava kirkuna, ja rotkosta Sunitan eteen kohosi suuri lohikäärme ollen kuin itse tuomiopäivän lähettiläs. Sen silmät loistivat punaisina, ja mustat suomut olivat ohut, mutta läpäisemätön panssari. Jykevät siivet loivat suuren varjon naisen ylle ja iskivät ilmaa. Pölyä lensi Sunitan kasvoille. Hän jähmettyi kauhusta.
Lohikäärme lasketui rotkon reunalle niin, että maa tärähti, ja Sunita kaatui. Pelosta inisten hän ryömi pitkin kallion rosoista pintaa, puristaen punaista kiveä kädessään. Mahtava pää laskeutui naisen ylle, ja hän tunsi sihisevän hengityksen vasten selkäänsä.
Vapisten Sunita kääntyi, ja ojensi kiven kohti olentoa, jonka silmissä loisti sama punainen hehku. Luometton katse naulitsi hänet liikkumattomaksi. Pelko oli tulen ja kynsien jälkeen noiden olentojen mahtavin ase.
Matala ja kumea ääni nousi syvältä lohikäärmeen kurkusta. Taivaalla liitelevät olennot yhtyivät ääneen, ja vaikutti siltä kuin ne olisivat laulaneet. Sunita katsoi ylös. Vaikka pelko sumensi hänen katseensa, ymmärsi hän miten ihmeellistä lohikäärmeiden julma kauneus oli. Tuo julma kauneus edelsi kuitenkin aina hänen kansansa kärsimystä, jolle ei tuntunut koskaan löytyvän loppua.
Suuri, kynnekäs koura ojentui kohti Sunitaa ja sulki hänet tiukkaan otteeseensa. Olennon ponnistellessa ylös nahkaiset siivet löivät voimalla ja nostattivat pölypilven kuivasta maasta. Linnoitus ja maa jäivät kauas, ja nainen puristi kauhuissaan punaista kiveä, jonka valo hehkui hänen sormiensä lävitse. Etääntyvä maa sai hänen vatsansa vääntymään ylösalaisin.
Aika yläilmoissa kesti ikuisuuden ja tuntui epätodelliselta. Nainen näki allaan loputtoman kivisen maan ja muutamia likaisia jokia, jotka ruskea maa oli värjännyt. Vilkaistessaan ylös Sunita näki suuret siivet, joiden aikaansaamat ilmavirrat viskoivat hiuksia eri suuntiin ja salpasivat hengityksen. Pelko katosi ja tilalle astui huimaava sekavuus.
Lohikäärmeiden vauhti kiihtyi jatkuvasti, niillä vaikutti olevan kiire. Lopulta he saapuivat suurelle tasangolle, jota reunustivat monet vuoret. Keskellä tasankoa oli korkea, louhikon reunustama vuori, jonne lohikäärmeet suuntasivat matkansa.
Vuoren rinteestä työntyi tasanne, jolle lohikäärmeet laskivat naisen ja alkoivat kirkua äänekkästi kuin saaliistaan kinasteleva petolauma. Hetken kuluttua niiden äänet pehmentyivät naukuvaksi, sovittelevaksi laulannaksi madaltuen alemmas. Kumeat äänet kantoivat kauas ja kaikuivat kalliosta. Sitten koitti hiljaisuus, ja olennot tuijottivat Sunitaa, jähmettyen paikoilleen kuin patsaat.
Nainen yritti ryömiä pois, mutta ei ollut mitään keinoa paeta. Hän näki kuinka lohikäärmeiden lihakset jännittyivät ja sulki silmänsä, odottaen pahinta. Sunita tunsikin hampaiden sijasta olentojen siipien iskuista tulevan ilmavirran, ja hän tajusi jääneensä yksin tasanteelle. Lohikäärmeet kirkuivat ilmassa ja lensivät tasankoa ympäröiville vuorille.
Vasta kun äänet katosivat kaukaisuuteen, uskalsi Sunita nousta ylös. Kului hetken, ennen kuin hän ymmärsi olevansa hengissä. Pian hän myös ymmärsi olevansa loukussa.
Vuoren seinämässä oli suuri aukko, se oli ainoa tie jonnekin. Vielä korkemmalla seinämässä oli hylätyltä näyttävä torni, jonka kierteisen varren huipulla oli ikkuna. Paikka oli autio ja aavemainen. Pilvinen taivas oli rusehtava, ja silmänkantamattomiin näkyi vain elotonta kivimaata. Sunitasta tuntui, kuin hän olisi saapunut kuolleiden valtakuntaan – missään ei näkynyt merkkiäkään elämästä.
Punainen kivi oli edelleen hänellä, ja hän vilkaisi sitä. Hehku kiven sisällä oli voimistunut ja alkanut sykkiä. Sunita pudotti kiven taskuunsa ja pohti, miksi hänet oli tuotu vuorelle.
Vanhimmat olivat kertoneet lohikäärmeiden haluavan ahneuksissaan viedä kaikki kivet, jotka heillä oli, lämmittääkseen pesiään. Nyt hänet kuitenkin oli jätetty yksin, ja kivi oli yhä hänellä. Sotaa oli käyty noiden kivien takia, ja monet linnoitukset olivat tuhoutuneet niiden vuoksi.
Kivet olivat viimeinen voiman lähde planeetalla, niiden alkuperä oli hämärän peitossa, mutta niiden avulla linnoitukset pidettiin kunnossa. Planeetan pinta oli suurimmaksi osaksi kuollutta, linnoitusten ympärillä kasvoivat hupenevat metsät ja virtasivat viimeiset joet. Elämä oli ankaraa, ja lohikäärmeiden saapuminen oli tuonut maailman lopullisen tuhon partaalle.
Nainen tuijotti tornia, joka kohosi maasta kuin ruumiista törröttävä
luu. Tuuli ulvoi rakennelman pinnalla, ja hän tunsi kylmän viiman yltyvän. Kauenpana laaksossa näkyi kuinka tuuli nostatti ilmaan hiekkapyörteitä ja pieksi karua maata paljaaksi.
Yksinäisyys kalvoi Sunitaa, kukaan ei tulisi häntä pelastamaan. Silti hän huusi, mutta vain moninkertainen kaiku vastasi. Tasanteelta ei päässyt pois, ainoa tie jonnekin muualle vei sisään pimeästä aukosta. Kun Sunita katseli aukkoa tarkemmin, hän huomasi ettei se ollut luonnonmuovaama, vaan sisäänkäynti oli liian säännöllinen ollakseen sattuman muokkaama.
Hän käveli kauemmas aukosta ja katseli karua maisemaa. Lohduton ja kuiva maa ei houkutellut kulkijaa, jolla ei ollut edes vettä. Lopulta hän kuitenkin päätti mennä sisälle vuoren uumeniin, sillä tasanteelle Sunita ei tahtonut jäädä odottamaan varmaa kuolemaa. Lisäksi hän tahtoi tietää, miksi lohikäärmeet olivat tuoneet hänet vuorelle.
Pelkuruudelle maailmassa ei ollut sijaa. Velvollisuudet olivat kunnian asia. Niinpä Sunita päätti kohdata kohtalonsa, vaikka se olikin hänelle pakolla annettu. Epäröiden hän asteli korkean aukon eteen ja tunsi itsensä mitättömän pieneksi sen rinnalla. Hän haistoi tunkkaisen ilman ja kuuli etäistä hurinaa, ja nielaisten hermostuneena, hän astui sisälle, jolloin pimeys nieli hänet alleen.
Hämäryydessä ei alkuun näkynyt mitään, mutta sitten hänen silmänsä alkoivat tottua valottomuuteen, ja hän saattoi erottaa seinien tummat ääriviivat. Peläten kompastumista, nainen otti vain pieniä askeleita ja matka pimeydessä sujui hitaasti. Kaukainen hurina lähestyi. Ääni muistutti linnoituksen konehuoneen surinaa, jota hän oli monesti jotunut kuuntelemaan .
Kuljettuaan ikuisuudelta tuntuvan ajan, pimeys alkoi haaleta hämäryydeksi, ja erään mutkan takaa hohti heikkoa valoa. Nainen erotti käytävän louhituissa seinissä yksityiskohtia ja liutti kävellessään kättään niitä pitkin. Lopulta hän saapui kohtaan, jossa käytävä teki jyrkän käännöksen. Varovaisesti hän kurkotti katsomaan kulman taakse, ollen kuin kutsumaton vieras, joka pelkää tulla nähdyksi.
Käytävä loppui suureen kammioon, jonka katosta oli tippunut kiviä, päästäen valoa sisään. Heikot valojuovat valaisivat lattiaa ja paljastivat ilmassa leijuvan pölyn. Hurina kuului nyt läheltä, ja hän katseli kammiota hyvän tovin, ennen kuin uskaltautui astumaan esiin kulman takaa.
Mitään ei tapahtunut, hurina pysyi ennallaan ja pöly jatkoi kieppumistaan valojuovissa. Hän seisoi epäluuloisena paikallaan ja mietti ketkä olivat rakentaneet suuren kammion; hänen kansansa tekosia se ei ainakaan ollut
Kaarevat seinät olivat täynnä kirjoituksia, ja kammion toisella puolella oli kaksi pylvästä. Pylväiden takana, kivilaatan päällä, kohosi suorakulmion muotoinen kivipaasi, jonka päälle lankesi katosta valoa. Nainen lähti kävelemään kohti alttaria muistuttavaa kiveä ja vilkuili ympärilleen. Vähän ennen pylväitä, kummallakin puolella kammiota, olivat askelmat, jotka olivat paksun pölyn peitossa.
Viimein hän saavutti kivialttarin ja seisoi vaiti sen edessä. Omituinen hurina kuului alttarin sisältä, ja nainen rypisti mietteliäänä kulmiaan. Varovaisesti hän kosketti kiven sileää ja kylmää pintaa. Silloin hurina lakkasi ja kuului naksahduksia. Kummeksuen outoja ääniä, nainen perääntyi pois kiven läheltä. Hän hätkähti kuullessaan jostain etäistä kirkunaa, lohikäärmeet olivat taas palanneet.
Äkkiä naisen edessä välähti valo, ja hän näki edessään kuvajaisen, joka heijastui kivestä. Kivialttarin päällä seisoi nyt läpinäkyvä, vanha mies, tai niin Sunita ainakin oletti. Hahmolla oli yllään tumma kaapu, jonka huppun varjoihin kuvajaisen kasvot peittyivät. Sunita kuitenkin päätteli kumarasta olemuksesta kuvajaisen olevan vanhan mies. Hän ojensi kätensä koskettaakseen ilmestystä, mutta käsi läpäisi hologrammin. Se oli uutta naiselle, ja hän perääntyi säikähtäen pois.
Kuvajainen oli hiljaa, ja nainen tuijotti sitä lumoutuneena. Sunita oli kuullut, että kauan sitten heidän maailmassaan oli ollut muitakin. Mutta hänen kansansa haaksirikkoutuessa planeetalle sukupolvia sitten, oli vain löydetty tyhjiä luolia ja hylättyjä torneja. Nyt nekin olivat hajonneet tomuna ilmaan ja muuttuneet legendoiksia.Lohikäärmeet olivat saapuneet kymmenen vuotta sitten, ja ne olivat tuhonneet melkein kaikki linnoitukset ja vieneet kivet mukanaan..
Yllättäen kuvajainen puhui, mutta Sunita ei ymmärtänyt sanoja. Hän pudisti päätään, kuin yrittäen selittää kuvajaiselle, ettei käsittänyt. Silloin heijastus sanoi, ” aika loppuu, Ighrit valittavat taivaalla ja vaativat takaisin omaansa. Oletko tullut tuomaan sen, mikä heille kuuluu?”
Nainen tunsi kiven polttavan taskussaan ja vastasi, ” kivi kuuluu meille. Me tarvitsemme sitä, jotta voisimme elää. Maa kuolee ja metsät katoavat, Linnoituksissa voimme elää energian turvin.”
Hupun varjoista kantautui kuiskaus, ” mikä vaivaa maata? Mikä tappaa sen? Kauan sitten he elivät täällä ja muuttivat elottoman planeetan siirtokunnakseen. He loivat elämään ja toivat mukanaan sitä vartioimaan Ighrit.”.
”Ighrit”, Sunita kuiskasi, ” lohikäärmeetkö?”
”Lohikäärmeet teille, Igrith heille. Monta nimeä on noilla ikuisilla olennoilla. Monet kansat heidänt muistavat, sillä he ovat vahtineet elämän kehittymistä lukemattomissa galakseissa. ”
Sunita värähti kuullessaan kovan kirkaisun ulkoa, ja kuvajainen sanoi, ” he ovat vihaisia, sillä maa kuolee. Joku varasti heidän omaansa ja nyt planeetta jäähtyy.”
Nainen kysyi, ” kuka olet?”
Kuvajainen sanoi, ” minulla ei ole nimiä, mutta Tiedoksi minua kutsutaan. He jättivät minut tänne lähtiessään, jotta tieto ei unohtuisi ja maailma kehittyisi kuten niin monet aikaisemmin. He rakastivat luoda elämää, mutta eivät tahtoneet kahlita sitä. Siksi he aina lähtivät ja jättivät Ighrit. He jättävät jälkeensä vain etäisen muiston, jotta kansat saisivat kokea oivalluksen ilon, kuten vanhimmat aikoinaan.”
”Keitä he ovat?”
”Vanhimmat, yksinäiset. Kauan sitten he etsivät kaltaisiaan, kunnes olivat etsineet läpi koko universumin. Saatuaan vastauksen kaikkiin olemassaolon kysymyksiin, päättivät he ryhtyä itse luomaan elämää, jotteivat olisi enää yksin. He muuttivat lukemattomat kylmät, kiviset ja jäiset planeetat eläviksi ja loivat Ighrit niitä suojelemaan. Piilossa vanhat tarkkailivat luomustensa kehittymistä ja näkivät lastensa lähtevän kohti heille vielä tutkimatonta ja ihmeellistä avaruutta. Mutta he näkivät myös lastensa tuhoavan toisiaan. Silloin he päättivät lähteä ja lopettaa luomisen. He lähtivät ja jättivät maailmat elämään omaa elämäänsä. Nyt heidän aluksensa kyntävät universumin kaukaisilla laidoilla.”
”Keitä he olivat, eikö heille ole nimeä?”
”Te kutsuitte heitä jumaliksi, ennen kuin todistitte korkeimman voiman olevan mahdotonta. He loivat teidätkin ja nyt te varastette heiltä.”
”Emme ole varkaita.”
”Te saavuitte tulen ja räjähdysten myötä ja iskeydyitte vasten vuoren seinämää kuin meteori. Maailma oli täyttä vehreyttä ja Ighrit nukkuivat maan alla. Silloin te varastitte. Ja kun vartijat heräsivät, he eivät löytäneet enää omaansa.Te rakensitte linnoituksia tai teitte kotinne vanhojen hylkäämiin rakennuksiin.”
”Miksi he eivät hyökänneet heti, olemme eläneet täällä yli satavuotta? Miksi he vasta nyt murhaavat kansaani ja vievät viimeisen keinon elää?”
Kuvajainen sanoi, ” he etsivät, mutta eivät löytäneet. Teitä oli aluksi niin vähän, ettei heidän tarkka katseensa nähnyt elämän saapuneen vanhoihin linnoihin. Vasta vuosien kuluttua heidän korviinsa kantautui vastasyntyneiden itku ja he löysivät teidät. He pitivät teistä, mutta eivät lakanneet etsimästä. Kun maa alkoi kuolla kaikkialla muualla, paitsi linnoitusten luona, he viimein ymmärsivät ja löysivät varkaat. Ighreillä on lupa näyttäytyä vain kun kaikki elämä on uhattuna, nyt he tekevät sen, mihin heillä on velvollisuus.”
”He tuhoavat kansani”, Sunita huudahti, ” emme me varastaneet mitään, mikseivät he ymmärrä sitä.”
”Heille on annettu tehtäväksi suojella planeettaa, ja sen he tekevät.
Te aloititte sodan: ette suostuneet antamaan varastamaanne takaisin. Heidän oli pakko ottaa se väkisin. Ighrit kantoivat monia luokseni, mutta kaikki he kieltäytyivät uskomasta tai heidän viesteilleen naurettiin.”
Nainen muisteli kuulleensa huhuja, joiden mukaan lohikäärmeet sieppasivat murretuista linnoituksista väkeä, mutta moinen oli kiistetty jyrkästi. Äkkiä kuului taas kirkunaa ja hän hätkähti, vilkaisten ylös.
Silloin Kuvajainen sanoi, ” minä tunnen niiden raivon, mutta ne myös pelkäävät ja vihaavat epäonnistumista. Jos nyt annat takaisin sen, mikä niille kuuluu, kaikki palaa ennalleen, ja linnoitukset saavat olla rauhassa. He ymmärtävät, että ette voi lähteä, mutta eivät armahda, jos ette tee, kuten pitää.”
Sunita otti kiven käteensä ja kuuli kirkunan kohoavan rajuksi. Pelokkaasti hän katsoi kuvajaista ja kysyi,
” mitä ne tahtovat, että teen?”
Kuvajainen alkoi säristä ja tämä puhe pätkiä, nainen saattoi kuulla vain, ” energia on lopussa. Vie varastettu torniin, valo johtaa sinut.”
Sitten kuvajainen katosi ja hurina lakkasi, kuin jokin kone olisi sammunut tai mennyt rikki. Uteliaana nainen kosketti kiven sileää pintaa, mutta mitään ei tapahtunut.
Hän puristi kiven nyrkkiinsä ja katseli hehkua, joka sen sisällä oli. Ympärillen vilkuillen hän odotti, että jotain tapahtuisi, mutta hiljaisuus vallitsi jälleen. Hetken epäröityään Sunita lähti kohti käytävää, mutta pysähtyikin askelmien kohdalla. Pimeydestä hohti nyt heikkoa, mutta voimistuvaa valoa, joka herätti naisen uteliaisuuden.
Sunita astui askelmille, jolloin pölyä pöllähti sankkana pilvenä ilmaan. Hetken yskittyään, hän jatkoi matkaansa, kunnes saavutti ylätasanteen. Sieltä hän jatkoi matkaansa, pitkin hämärää käytävää, jonka seiniin oli upotettu hohtavia kiviä. Ne olivat samanlaisia kuin punainen kivi taskussa, mutta valkoisia.
Kivet alkoivat maan tasosta ja jatkuivat nauhana kattoon asti. Sunita ei ollut koskaan nähnyt mitään yhtä omituista. Hän muisti kertomukset ja maalaukset tähdistä.
Käytävä mutkitteli ja nousi ylös. Kiivettyään lukemattomia kapeita portaikkoja pitkin Sunitaa alkoi väsyttää. Hän lyyhistyi vasten kivistä seinää ja jäi siihen istumaan. Hän ei tiennyt löytäisikö koskaan pois käytävistä, ja ajatus tunkkaiseen ilmaan, keskelle kivirakennelmia kuolemisesta, ei ollut lohdullinen ajatus. Mieluummin hän olisi maannut tasangolla ja tuntenut vapaan tuulen vasten kasvojaan.
Lopulta nainen nousi ylös ja jatkoi matkaansa. Hän tunsi ilman alkavan kevetä ja nopeutti kulkuaan. Hän saapui kammioon, jonka seiniin oli maalttu värikkäitä kuvioita. Keskellä huonetta oli omituisesta metallista valmistettu alttari, jonka keskellä oli kaikista linnakkeista tuodut kivet. Ne oli aseteltu omituisten symbolien keskelle ja jokaiselle oli oma kolonsa. Vain yksi noista koloista oli enää tyhjä, ja nainen tunsi kiven polttavan kättään.
Hän kohotti kiven kasvojensa eteen ja katsoi sen syvyyksiin. Siellä hän näki valon, joka tuntui kiertävän itsensä ympäri kuin galaksi keskustansa ympäri. Hän lumoutui kiven ihmeellisyydestä, ja havahtui vasta kuullessaan kirkunan jälleen yltyvän. Nopeasti hän käveli ikkunan luokse, ja tajusi olevansa tornissa, joka oli näkynyt tasanteelta.
Jostain alkoi kuulua tuttua hurinaa ja nainen käännähti. Pienestä kivipaadesta, joka oli aivan ikkunan vierellä, ilmestyi sumea kuvajainen.Hän kysyi, ” missä olen, miksi kivet ovat täällä?”
” Vartijat toivat ne tänne, ja täällä viimeksi käynyt kokosi ne alttarille.Vartijat tekisivät sen itse, mutta ne eivät voi koskea alttaria. Ne ovat vain vartijoita. Sinun pitää laittaa kivi paikoilleen.”
”Mikä tuo on. Miksi kivet ovat alttarilla?” kysyi nainen, kuten oli tyypillistä hänen uteliaalle rodulleen.
Kuvajainen alkoi jälleen pätkiä, mutta se sai sanotuksi, ” kivet ovat yhdessä voimanlähde, joka pitää elämän yllä, kunnes se on tarpeeksi vakaa selviytymään ilman ulkopuolista apua. Te varastitte kivet, ja nyt elämä tuhoutuu.Te tuhoatte tätä maailmaa, teidän vuoksenne se kuolee.”
Kauhistuneena nainen vakuutti, ” emme tahtoneet vahingoittaa tätä planeettaa. Emmekä ole vastuussa esi-isien teoista.”
Kuvajainen katosi ja tilalle tuli säröilevä kuva avaruudesta, jossa lipui avaruusalus. Nainen näki edessään kuinka alus alkoi syöksyä kohti planeettaa, mukanaan hänen esi-isänsä. Moni ei selvinnyt törmäyksestä, mutta jotkut kuitenkin jatkoivat elämäänsä.
Mietteliäänä nainen sanoi, ” legendat kertovat, että kansani tuli tänne vahingossa, ja että jossain kaukana on vehreä maailma täynnä kaltaisiani.”
”Ei”, sanoi kuvajainen, ” Vehreä maailma alkoi kuolla, sillä te järkytitte liiaksi sen tasapainoa. Siksi te lähetitte aluksen etsimään kiviä, joista vanhimmat avaruuden kansat kertoivat. Niin suurilla energianlähteillä olisitte voineet pelastaa maailmanne. Mutta jokin meni vikaan: ette päässeet pois. Silti päätitte pitää kivet, koska niiden avulla saatoitte tehdä linnoituksista mukavan paikan elää ja pitää yllä tapojanne vanhasta maailmastanne.”
Nainen kiisti, ” ei, me tulimme tänne vahingossa. Aluksen kimppuun hyökättiin ja se putosi.”
”Te tulitte varastamaan”, toisti kuvajainen, ” tulitte hakemaan kiviä, mutta ette ymmärrä niiden voimaa. Olette liian nuoria voidaksenne hallita niitä. Ne voivat luoda, mutta myös tuhota. Ilman kivien voimaa tämä planeetta kuolee. Kaikki se tuho, jonka näet on koittanut saapumisenne myötä. Ikuiset pilvet roikkuvat yllämme, ja kaiki elävä kuihtuu. Merten valaiden laulu on jo miltei kadonnut.”
Katsoen kädellään olevaa kiveä, nainen sanoi, ” ilman tätä kiveä, emme saa energiaa ja kuolemme.”
Kuvajainen oli hetken vaiti. Sitten se sanoi, ” ette kuole. Teistä tulee osa maailmamme ja joudutte keksimään kaiken uudelleen. Unohdatte tähtien välisen matkailun, kunnes keksitte sen uudelleen. Sillä välin olette tuomittu kysymään samoja kysymyksiä, kuin esi-isänne aikoinaan toisessa paikassa ja toisessa ajassa. Vaikka sivilisaationne on muualla jo kadonnut, täällä te voitte elää. Mutta jos et palauta kiveä, kaikki kuihtuu ja viimeisetkin metsät katoavat, silloin mikään ei enää voi elää täällä. Ilman vanhoja, kivetkään eivät voi palauttaa elämää kuolleeseen maahan.”
Nainen oli kahden vaiheilla, mutta sitten hän katsoi ikkunasta näkyvää maisemaa, ruskeaa ja elotonta. Hän muisti kertomukset maailmasta, jota olivat peittäneet vihreät metsät ja siniset meret. Mutta hän muisti myös resuisen kansansa, joka kamppaili kuolevan maan kanssa, selvitäkseen hengissä sen julmuudesta. He tarvitsivat noita kiviä.
Sitten hän asetti kiven alttarille ja jäi odottamaan mitä tapahtuisi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja hän katsoi kuvajaista.
Kuvajainen sanoi, ” kärsivällisyyttä! Elämän luominen ei tapahtunut hetkessä, eikä niin käy nytkään. Jonain päivänä tämä maailma on taas vehreä ja te asutatte sen, mutta nyt se on vielä täynnä tomua ja maan luut työntyvät paljaina esiin siitä. Vihreät laikut laajenevat ja jonain päivänä ne kohtaavat toisensa.”
Nainen kysyi, ” näenkö sen päivän, entä toiset?”
”Et”, vastasi kuvajainen, jonka värit alkoivat voimistua, ” ehkäpä vasta kansasi lapset näkevät vehreän maailman. .”
Nainen katsoi olentoa ja kysyi jälleen, ” mikä sinä olet?”
Kuvajainen sanoi hiljaa, ” minä olen tietoisuus, osa koneistoa, joka maailmankaikkeutta muokkaa. Minä olen nimetön palvelija. Lähde nyt, mene kansasi luokse, ja kerro heille mitä olet kuullut. Enää he eivät voi varastaa, sillä Ighrit vartioivat tornia. Heidän on opittava elämään ilman luomisen kiviä.”
Sitten kuvajainen katosi ja hurina lakkasi. Nainen kuunteli hiljaisuutta ja katseli kuinka alttari alkoi hohtaa heikosti. Jostain kuului rysäys ja natinaa. Sunitan mieleen muistuivat linnoituksissa olleet rattaspyörät, jotka naksuivat ja nitisivät pyöriessään loputonta matkaansa. Ighrit olivat poissa
Jostakin kajasti loistetta, se tuli ulkoa. Sunita kääntyi ja palasi ikkunalle, jolloin hänet täytti suuri ihmetys. Suuri punertava tulipallo laski vuorten taakse, värjäten taivaan kirkkailla väreillä, joita ei oltu nähty moniin vuosiin. Punertavan ruskeat vuoret loimusivat auringon tulessa.
Pilvet olivat vetäytyneet hieman, ja ensimmäistä kertaa Sunita näki auringon, joka laski taivaanrannan taakse . Näky särki hänen silmiään, mutta hän ei voinut kääntää katsettaan. Aurinko - hän näki oikean auringon.
Aikansa hehkuttuaan, valopallo kuitenkin katosi, mutta Sunitaa se ei surettanut sillä hän tiesi auringon palaavan uudestaan, kunnes se näkyisi taivaanlaellakin ja laskisi illalla taivaankaaren alle. Vielä jonain päivänä hänen kansansa näkisi tähdet. Se ei ehkä olisi hänen kohtalonsa - matka linnoitukselle oli pitkä ilman vettä - mutta Sunita hymyili tietäessään maailman heräävän eloon..
Olisin iloinen, jos joku viisas tosiaan jaksaisi nähdä vaivan ja listata kirjoitusvirheitäni/ muita kömmähdyksiä/ kliseelauseita. En myöskään suutu, jos joku katsoo tarpeelliseksi haukkua. Kehittävämpiä nekin kommentit kuin " vähä nninqu mageee stoori" lausahdukset
Tämä pitkähkö( scifi/fantasia) tuotos on keskeneräinen( yleensä kulutan pakkomielteiseen viimeistelyyn vähintään 2kk, tähän päivän), mutta luettuani noin 100 kertaa Novaan lähettämäni novellit, en kertakaikkiaan kykene vähään aikaan lukemaan mitään kirjoittamaani ...saati sitten kirjoittamaan.
Ei sisällä raakuuksia, ellei kirjoitusvirheideni aiheuttamia naurukuolemia sellaisiksi lueta :twisted:
Vartijoiden maa
Leveän rotkon reunalla seisoi nainen. Hän tuijotti odottaen tasangon takana kohoavia vuoria, joiden välissä oli kerran virrannut vuolaita jokia. Nyt näkymää hallitsi aavikoitunut kivimaa, josta työntyi esiin kuivuneita oksia.
Navakka tuuli riepotti hänen mustia hiuksiaan ja ajan repimiä vaatteita. Heikot auringonsäteet rikkoivat synkän pilviverhon ja valaisivat naisen takanaan kohoavan linnoituksen torneja. Vain harvoin tuossa kuolevassa maailmassa valo läpäisi maan yllä raskaana riippuvan pilviverhon.
Suuret soturit piileskelivät linnoituksessaan ja olivat lähettäneet sitä puolustamaan Sunitan. Heikot oli helppo uhrata maailmassa, jossa vahvoja tarvittiin. Kirkuna lähestyi, ja nainen kääntyi.
Vasten likaista taivaanrantaa erottuivat lähestyvien lohikäärmeiden siluetit. Mustat suomut alkoivat hohtaa vähäisen valon taittuessa niistä. Sunita sulki silmänsä ja odotti. Siipien humahdukset lähenivät vääjäämättä, ja olentojen naukuva kirkuna kasvoi moninkertaiseksi hänen mielessään. Ääntely muistutti etäisesti meressä ennen eläneiden valaiden vaikerrusta. Hän yritti ajatella veden kohinaa, mutta se oli mahdotonta, siitä oli niin kauan kun hän oli kuullut sellaista.
Epäröiden Sunita avasi kämmenensä, jossa oli puristanut pientä, punaista ja särmikästä kiveä. Vanhimpien mukaan kiven luovuttaminen lohikäärmeille saattaisi estää olentoja tuhoamasta linnoitusta, mutta häntä se ei pelastaisi. Siksihän hänet oli lähetetty: soturit eivät tahtoneet joutua mahtavien olentojen hampaisiin. Pelkkä nainen sen sijaan oli korvattavissa, ja hänet oli työnnetty väkisin ulos portista, eikä sisälle ollut enää paluuta.
Ilmoille kajahti korviahuumaava kirkuna, ja rotkosta Sunitan eteen kohosi suuri lohikäärme ollen kuin itse tuomiopäivän lähettiläs. Sen silmät loistivat punaisina, ja mustat suomut olivat ohut, mutta läpäisemätön panssari. Jykevät siivet loivat suuren varjon naisen ylle ja iskivät ilmaa. Pölyä lensi Sunitan kasvoille. Hän jähmettyi kauhusta.
Lohikäärme lasketui rotkon reunalle niin, että maa tärähti, ja Sunita kaatui. Pelosta inisten hän ryömi pitkin kallion rosoista pintaa, puristaen punaista kiveä kädessään. Mahtava pää laskeutui naisen ylle, ja hän tunsi sihisevän hengityksen vasten selkäänsä.
Vapisten Sunita kääntyi, ja ojensi kiven kohti olentoa, jonka silmissä loisti sama punainen hehku. Luometton katse naulitsi hänet liikkumattomaksi. Pelko oli tulen ja kynsien jälkeen noiden olentojen mahtavin ase.
Matala ja kumea ääni nousi syvältä lohikäärmeen kurkusta. Taivaalla liitelevät olennot yhtyivät ääneen, ja vaikutti siltä kuin ne olisivat laulaneet. Sunita katsoi ylös. Vaikka pelko sumensi hänen katseensa, ymmärsi hän miten ihmeellistä lohikäärmeiden julma kauneus oli. Tuo julma kauneus edelsi kuitenkin aina hänen kansansa kärsimystä, jolle ei tuntunut koskaan löytyvän loppua.
Suuri, kynnekäs koura ojentui kohti Sunitaa ja sulki hänet tiukkaan otteeseensa. Olennon ponnistellessa ylös nahkaiset siivet löivät voimalla ja nostattivat pölypilven kuivasta maasta. Linnoitus ja maa jäivät kauas, ja nainen puristi kauhuissaan punaista kiveä, jonka valo hehkui hänen sormiensä lävitse. Etääntyvä maa sai hänen vatsansa vääntymään ylösalaisin.
Aika yläilmoissa kesti ikuisuuden ja tuntui epätodelliselta. Nainen näki allaan loputtoman kivisen maan ja muutamia likaisia jokia, jotka ruskea maa oli värjännyt. Vilkaistessaan ylös Sunita näki suuret siivet, joiden aikaansaamat ilmavirrat viskoivat hiuksia eri suuntiin ja salpasivat hengityksen. Pelko katosi ja tilalle astui huimaava sekavuus.
Lohikäärmeiden vauhti kiihtyi jatkuvasti, niillä vaikutti olevan kiire. Lopulta he saapuivat suurelle tasangolle, jota reunustivat monet vuoret. Keskellä tasankoa oli korkea, louhikon reunustama vuori, jonne lohikäärmeet suuntasivat matkansa.
Vuoren rinteestä työntyi tasanne, jolle lohikäärmeet laskivat naisen ja alkoivat kirkua äänekkästi kuin saaliistaan kinasteleva petolauma. Hetken kuluttua niiden äänet pehmentyivät naukuvaksi, sovittelevaksi laulannaksi madaltuen alemmas. Kumeat äänet kantoivat kauas ja kaikuivat kalliosta. Sitten koitti hiljaisuus, ja olennot tuijottivat Sunitaa, jähmettyen paikoilleen kuin patsaat.
Nainen yritti ryömiä pois, mutta ei ollut mitään keinoa paeta. Hän näki kuinka lohikäärmeiden lihakset jännittyivät ja sulki silmänsä, odottaen pahinta. Sunita tunsikin hampaiden sijasta olentojen siipien iskuista tulevan ilmavirran, ja hän tajusi jääneensä yksin tasanteelle. Lohikäärmeet kirkuivat ilmassa ja lensivät tasankoa ympäröiville vuorille.
Vasta kun äänet katosivat kaukaisuuteen, uskalsi Sunita nousta ylös. Kului hetken, ennen kuin hän ymmärsi olevansa hengissä. Pian hän myös ymmärsi olevansa loukussa.
Vuoren seinämässä oli suuri aukko, se oli ainoa tie jonnekin. Vielä korkemmalla seinämässä oli hylätyltä näyttävä torni, jonka kierteisen varren huipulla oli ikkuna. Paikka oli autio ja aavemainen. Pilvinen taivas oli rusehtava, ja silmänkantamattomiin näkyi vain elotonta kivimaata. Sunitasta tuntui, kuin hän olisi saapunut kuolleiden valtakuntaan – missään ei näkynyt merkkiäkään elämästä.
Punainen kivi oli edelleen hänellä, ja hän vilkaisi sitä. Hehku kiven sisällä oli voimistunut ja alkanut sykkiä. Sunita pudotti kiven taskuunsa ja pohti, miksi hänet oli tuotu vuorelle.
Vanhimmat olivat kertoneet lohikäärmeiden haluavan ahneuksissaan viedä kaikki kivet, jotka heillä oli, lämmittääkseen pesiään. Nyt hänet kuitenkin oli jätetty yksin, ja kivi oli yhä hänellä. Sotaa oli käyty noiden kivien takia, ja monet linnoitukset olivat tuhoutuneet niiden vuoksi.
Kivet olivat viimeinen voiman lähde planeetalla, niiden alkuperä oli hämärän peitossa, mutta niiden avulla linnoitukset pidettiin kunnossa. Planeetan pinta oli suurimmaksi osaksi kuollutta, linnoitusten ympärillä kasvoivat hupenevat metsät ja virtasivat viimeiset joet. Elämä oli ankaraa, ja lohikäärmeiden saapuminen oli tuonut maailman lopullisen tuhon partaalle.
Nainen tuijotti tornia, joka kohosi maasta kuin ruumiista törröttävä
luu. Tuuli ulvoi rakennelman pinnalla, ja hän tunsi kylmän viiman yltyvän. Kauenpana laaksossa näkyi kuinka tuuli nostatti ilmaan hiekkapyörteitä ja pieksi karua maata paljaaksi.
Yksinäisyys kalvoi Sunitaa, kukaan ei tulisi häntä pelastamaan. Silti hän huusi, mutta vain moninkertainen kaiku vastasi. Tasanteelta ei päässyt pois, ainoa tie jonnekin muualle vei sisään pimeästä aukosta. Kun Sunita katseli aukkoa tarkemmin, hän huomasi ettei se ollut luonnonmuovaama, vaan sisäänkäynti oli liian säännöllinen ollakseen sattuman muokkaama.
Hän käveli kauemmas aukosta ja katseli karua maisemaa. Lohduton ja kuiva maa ei houkutellut kulkijaa, jolla ei ollut edes vettä. Lopulta hän kuitenkin päätti mennä sisälle vuoren uumeniin, sillä tasanteelle Sunita ei tahtonut jäädä odottamaan varmaa kuolemaa. Lisäksi hän tahtoi tietää, miksi lohikäärmeet olivat tuoneet hänet vuorelle.
Pelkuruudelle maailmassa ei ollut sijaa. Velvollisuudet olivat kunnian asia. Niinpä Sunita päätti kohdata kohtalonsa, vaikka se olikin hänelle pakolla annettu. Epäröiden hän asteli korkean aukon eteen ja tunsi itsensä mitättömän pieneksi sen rinnalla. Hän haistoi tunkkaisen ilman ja kuuli etäistä hurinaa, ja nielaisten hermostuneena, hän astui sisälle, jolloin pimeys nieli hänet alleen.
Hämäryydessä ei alkuun näkynyt mitään, mutta sitten hänen silmänsä alkoivat tottua valottomuuteen, ja hän saattoi erottaa seinien tummat ääriviivat. Peläten kompastumista, nainen otti vain pieniä askeleita ja matka pimeydessä sujui hitaasti. Kaukainen hurina lähestyi. Ääni muistutti linnoituksen konehuoneen surinaa, jota hän oli monesti jotunut kuuntelemaan .
Kuljettuaan ikuisuudelta tuntuvan ajan, pimeys alkoi haaleta hämäryydeksi, ja erään mutkan takaa hohti heikkoa valoa. Nainen erotti käytävän louhituissa seinissä yksityiskohtia ja liutti kävellessään kättään niitä pitkin. Lopulta hän saapui kohtaan, jossa käytävä teki jyrkän käännöksen. Varovaisesti hän kurkotti katsomaan kulman taakse, ollen kuin kutsumaton vieras, joka pelkää tulla nähdyksi.
Käytävä loppui suureen kammioon, jonka katosta oli tippunut kiviä, päästäen valoa sisään. Heikot valojuovat valaisivat lattiaa ja paljastivat ilmassa leijuvan pölyn. Hurina kuului nyt läheltä, ja hän katseli kammiota hyvän tovin, ennen kuin uskaltautui astumaan esiin kulman takaa.
Mitään ei tapahtunut, hurina pysyi ennallaan ja pöly jatkoi kieppumistaan valojuovissa. Hän seisoi epäluuloisena paikallaan ja mietti ketkä olivat rakentaneet suuren kammion; hänen kansansa tekosia se ei ainakaan ollut
Kaarevat seinät olivat täynnä kirjoituksia, ja kammion toisella puolella oli kaksi pylvästä. Pylväiden takana, kivilaatan päällä, kohosi suorakulmion muotoinen kivipaasi, jonka päälle lankesi katosta valoa. Nainen lähti kävelemään kohti alttaria muistuttavaa kiveä ja vilkuili ympärilleen. Vähän ennen pylväitä, kummallakin puolella kammiota, olivat askelmat, jotka olivat paksun pölyn peitossa.
Viimein hän saavutti kivialttarin ja seisoi vaiti sen edessä. Omituinen hurina kuului alttarin sisältä, ja nainen rypisti mietteliäänä kulmiaan. Varovaisesti hän kosketti kiven sileää ja kylmää pintaa. Silloin hurina lakkasi ja kuului naksahduksia. Kummeksuen outoja ääniä, nainen perääntyi pois kiven läheltä. Hän hätkähti kuullessaan jostain etäistä kirkunaa, lohikäärmeet olivat taas palanneet.
Äkkiä naisen edessä välähti valo, ja hän näki edessään kuvajaisen, joka heijastui kivestä. Kivialttarin päällä seisoi nyt läpinäkyvä, vanha mies, tai niin Sunita ainakin oletti. Hahmolla oli yllään tumma kaapu, jonka huppun varjoihin kuvajaisen kasvot peittyivät. Sunita kuitenkin päätteli kumarasta olemuksesta kuvajaisen olevan vanhan mies. Hän ojensi kätensä koskettaakseen ilmestystä, mutta käsi läpäisi hologrammin. Se oli uutta naiselle, ja hän perääntyi säikähtäen pois.
Kuvajainen oli hiljaa, ja nainen tuijotti sitä lumoutuneena. Sunita oli kuullut, että kauan sitten heidän maailmassaan oli ollut muitakin. Mutta hänen kansansa haaksirikkoutuessa planeetalle sukupolvia sitten, oli vain löydetty tyhjiä luolia ja hylättyjä torneja. Nyt nekin olivat hajonneet tomuna ilmaan ja muuttuneet legendoiksia.Lohikäärmeet olivat saapuneet kymmenen vuotta sitten, ja ne olivat tuhonneet melkein kaikki linnoitukset ja vieneet kivet mukanaan..
Yllättäen kuvajainen puhui, mutta Sunita ei ymmärtänyt sanoja. Hän pudisti päätään, kuin yrittäen selittää kuvajaiselle, ettei käsittänyt. Silloin heijastus sanoi, ” aika loppuu, Ighrit valittavat taivaalla ja vaativat takaisin omaansa. Oletko tullut tuomaan sen, mikä heille kuuluu?”
Nainen tunsi kiven polttavan taskussaan ja vastasi, ” kivi kuuluu meille. Me tarvitsemme sitä, jotta voisimme elää. Maa kuolee ja metsät katoavat, Linnoituksissa voimme elää energian turvin.”
Hupun varjoista kantautui kuiskaus, ” mikä vaivaa maata? Mikä tappaa sen? Kauan sitten he elivät täällä ja muuttivat elottoman planeetan siirtokunnakseen. He loivat elämään ja toivat mukanaan sitä vartioimaan Ighrit.”.
”Ighrit”, Sunita kuiskasi, ” lohikäärmeetkö?”
”Lohikäärmeet teille, Igrith heille. Monta nimeä on noilla ikuisilla olennoilla. Monet kansat heidänt muistavat, sillä he ovat vahtineet elämän kehittymistä lukemattomissa galakseissa. ”
Sunita värähti kuullessaan kovan kirkaisun ulkoa, ja kuvajainen sanoi, ” he ovat vihaisia, sillä maa kuolee. Joku varasti heidän omaansa ja nyt planeetta jäähtyy.”
Nainen kysyi, ” kuka olet?”
Kuvajainen sanoi, ” minulla ei ole nimiä, mutta Tiedoksi minua kutsutaan. He jättivät minut tänne lähtiessään, jotta tieto ei unohtuisi ja maailma kehittyisi kuten niin monet aikaisemmin. He rakastivat luoda elämää, mutta eivät tahtoneet kahlita sitä. Siksi he aina lähtivät ja jättivät Ighrit. He jättävät jälkeensä vain etäisen muiston, jotta kansat saisivat kokea oivalluksen ilon, kuten vanhimmat aikoinaan.”
”Keitä he ovat?”
”Vanhimmat, yksinäiset. Kauan sitten he etsivät kaltaisiaan, kunnes olivat etsineet läpi koko universumin. Saatuaan vastauksen kaikkiin olemassaolon kysymyksiin, päättivät he ryhtyä itse luomaan elämää, jotteivat olisi enää yksin. He muuttivat lukemattomat kylmät, kiviset ja jäiset planeetat eläviksi ja loivat Ighrit niitä suojelemaan. Piilossa vanhat tarkkailivat luomustensa kehittymistä ja näkivät lastensa lähtevän kohti heille vielä tutkimatonta ja ihmeellistä avaruutta. Mutta he näkivät myös lastensa tuhoavan toisiaan. Silloin he päättivät lähteä ja lopettaa luomisen. He lähtivät ja jättivät maailmat elämään omaa elämäänsä. Nyt heidän aluksensa kyntävät universumin kaukaisilla laidoilla.”
”Keitä he olivat, eikö heille ole nimeä?”
”Te kutsuitte heitä jumaliksi, ennen kuin todistitte korkeimman voiman olevan mahdotonta. He loivat teidätkin ja nyt te varastette heiltä.”
”Emme ole varkaita.”
”Te saavuitte tulen ja räjähdysten myötä ja iskeydyitte vasten vuoren seinämää kuin meteori. Maailma oli täyttä vehreyttä ja Ighrit nukkuivat maan alla. Silloin te varastitte. Ja kun vartijat heräsivät, he eivät löytäneet enää omaansa.Te rakensitte linnoituksia tai teitte kotinne vanhojen hylkäämiin rakennuksiin.”
”Miksi he eivät hyökänneet heti, olemme eläneet täällä yli satavuotta? Miksi he vasta nyt murhaavat kansaani ja vievät viimeisen keinon elää?”
Kuvajainen sanoi, ” he etsivät, mutta eivät löytäneet. Teitä oli aluksi niin vähän, ettei heidän tarkka katseensa nähnyt elämän saapuneen vanhoihin linnoihin. Vasta vuosien kuluttua heidän korviinsa kantautui vastasyntyneiden itku ja he löysivät teidät. He pitivät teistä, mutta eivät lakanneet etsimästä. Kun maa alkoi kuolla kaikkialla muualla, paitsi linnoitusten luona, he viimein ymmärsivät ja löysivät varkaat. Ighreillä on lupa näyttäytyä vain kun kaikki elämä on uhattuna, nyt he tekevät sen, mihin heillä on velvollisuus.”
”He tuhoavat kansani”, Sunita huudahti, ” emme me varastaneet mitään, mikseivät he ymmärrä sitä.”
”Heille on annettu tehtäväksi suojella planeettaa, ja sen he tekevät.
Te aloititte sodan: ette suostuneet antamaan varastamaanne takaisin. Heidän oli pakko ottaa se väkisin. Ighrit kantoivat monia luokseni, mutta kaikki he kieltäytyivät uskomasta tai heidän viesteilleen naurettiin.”
Nainen muisteli kuulleensa huhuja, joiden mukaan lohikäärmeet sieppasivat murretuista linnoituksista väkeä, mutta moinen oli kiistetty jyrkästi. Äkkiä kuului taas kirkunaa ja hän hätkähti, vilkaisten ylös.
Silloin Kuvajainen sanoi, ” minä tunnen niiden raivon, mutta ne myös pelkäävät ja vihaavat epäonnistumista. Jos nyt annat takaisin sen, mikä niille kuuluu, kaikki palaa ennalleen, ja linnoitukset saavat olla rauhassa. He ymmärtävät, että ette voi lähteä, mutta eivät armahda, jos ette tee, kuten pitää.”
Sunita otti kiven käteensä ja kuuli kirkunan kohoavan rajuksi. Pelokkaasti hän katsoi kuvajaista ja kysyi,
” mitä ne tahtovat, että teen?”
Kuvajainen alkoi säristä ja tämä puhe pätkiä, nainen saattoi kuulla vain, ” energia on lopussa. Vie varastettu torniin, valo johtaa sinut.”
Sitten kuvajainen katosi ja hurina lakkasi, kuin jokin kone olisi sammunut tai mennyt rikki. Uteliaana nainen kosketti kiven sileää pintaa, mutta mitään ei tapahtunut.
Hän puristi kiven nyrkkiinsä ja katseli hehkua, joka sen sisällä oli. Ympärillen vilkuillen hän odotti, että jotain tapahtuisi, mutta hiljaisuus vallitsi jälleen. Hetken epäröityään Sunita lähti kohti käytävää, mutta pysähtyikin askelmien kohdalla. Pimeydestä hohti nyt heikkoa, mutta voimistuvaa valoa, joka herätti naisen uteliaisuuden.
Sunita astui askelmille, jolloin pölyä pöllähti sankkana pilvenä ilmaan. Hetken yskittyään, hän jatkoi matkaansa, kunnes saavutti ylätasanteen. Sieltä hän jatkoi matkaansa, pitkin hämärää käytävää, jonka seiniin oli upotettu hohtavia kiviä. Ne olivat samanlaisia kuin punainen kivi taskussa, mutta valkoisia.
Kivet alkoivat maan tasosta ja jatkuivat nauhana kattoon asti. Sunita ei ollut koskaan nähnyt mitään yhtä omituista. Hän muisti kertomukset ja maalaukset tähdistä.
Käytävä mutkitteli ja nousi ylös. Kiivettyään lukemattomia kapeita portaikkoja pitkin Sunitaa alkoi väsyttää. Hän lyyhistyi vasten kivistä seinää ja jäi siihen istumaan. Hän ei tiennyt löytäisikö koskaan pois käytävistä, ja ajatus tunkkaiseen ilmaan, keskelle kivirakennelmia kuolemisesta, ei ollut lohdullinen ajatus. Mieluummin hän olisi maannut tasangolla ja tuntenut vapaan tuulen vasten kasvojaan.
Lopulta nainen nousi ylös ja jatkoi matkaansa. Hän tunsi ilman alkavan kevetä ja nopeutti kulkuaan. Hän saapui kammioon, jonka seiniin oli maalttu värikkäitä kuvioita. Keskellä huonetta oli omituisesta metallista valmistettu alttari, jonka keskellä oli kaikista linnakkeista tuodut kivet. Ne oli aseteltu omituisten symbolien keskelle ja jokaiselle oli oma kolonsa. Vain yksi noista koloista oli enää tyhjä, ja nainen tunsi kiven polttavan kättään.
Hän kohotti kiven kasvojensa eteen ja katsoi sen syvyyksiin. Siellä hän näki valon, joka tuntui kiertävän itsensä ympäri kuin galaksi keskustansa ympäri. Hän lumoutui kiven ihmeellisyydestä, ja havahtui vasta kuullessaan kirkunan jälleen yltyvän. Nopeasti hän käveli ikkunan luokse, ja tajusi olevansa tornissa, joka oli näkynyt tasanteelta.
Jostain alkoi kuulua tuttua hurinaa ja nainen käännähti. Pienestä kivipaadesta, joka oli aivan ikkunan vierellä, ilmestyi sumea kuvajainen.Hän kysyi, ” missä olen, miksi kivet ovat täällä?”
” Vartijat toivat ne tänne, ja täällä viimeksi käynyt kokosi ne alttarille.Vartijat tekisivät sen itse, mutta ne eivät voi koskea alttaria. Ne ovat vain vartijoita. Sinun pitää laittaa kivi paikoilleen.”
”Mikä tuo on. Miksi kivet ovat alttarilla?” kysyi nainen, kuten oli tyypillistä hänen uteliaalle rodulleen.
Kuvajainen alkoi jälleen pätkiä, mutta se sai sanotuksi, ” kivet ovat yhdessä voimanlähde, joka pitää elämän yllä, kunnes se on tarpeeksi vakaa selviytymään ilman ulkopuolista apua. Te varastitte kivet, ja nyt elämä tuhoutuu.Te tuhoatte tätä maailmaa, teidän vuoksenne se kuolee.”
Kauhistuneena nainen vakuutti, ” emme tahtoneet vahingoittaa tätä planeettaa. Emmekä ole vastuussa esi-isien teoista.”
Kuvajainen katosi ja tilalle tuli säröilevä kuva avaruudesta, jossa lipui avaruusalus. Nainen näki edessään kuinka alus alkoi syöksyä kohti planeettaa, mukanaan hänen esi-isänsä. Moni ei selvinnyt törmäyksestä, mutta jotkut kuitenkin jatkoivat elämäänsä.
Mietteliäänä nainen sanoi, ” legendat kertovat, että kansani tuli tänne vahingossa, ja että jossain kaukana on vehreä maailma täynnä kaltaisiani.”
”Ei”, sanoi kuvajainen, ” Vehreä maailma alkoi kuolla, sillä te järkytitte liiaksi sen tasapainoa. Siksi te lähetitte aluksen etsimään kiviä, joista vanhimmat avaruuden kansat kertoivat. Niin suurilla energianlähteillä olisitte voineet pelastaa maailmanne. Mutta jokin meni vikaan: ette päässeet pois. Silti päätitte pitää kivet, koska niiden avulla saatoitte tehdä linnoituksista mukavan paikan elää ja pitää yllä tapojanne vanhasta maailmastanne.”
Nainen kiisti, ” ei, me tulimme tänne vahingossa. Aluksen kimppuun hyökättiin ja se putosi.”
”Te tulitte varastamaan”, toisti kuvajainen, ” tulitte hakemaan kiviä, mutta ette ymmärrä niiden voimaa. Olette liian nuoria voidaksenne hallita niitä. Ne voivat luoda, mutta myös tuhota. Ilman kivien voimaa tämä planeetta kuolee. Kaikki se tuho, jonka näet on koittanut saapumisenne myötä. Ikuiset pilvet roikkuvat yllämme, ja kaiki elävä kuihtuu. Merten valaiden laulu on jo miltei kadonnut.”
Katsoen kädellään olevaa kiveä, nainen sanoi, ” ilman tätä kiveä, emme saa energiaa ja kuolemme.”
Kuvajainen oli hetken vaiti. Sitten se sanoi, ” ette kuole. Teistä tulee osa maailmamme ja joudutte keksimään kaiken uudelleen. Unohdatte tähtien välisen matkailun, kunnes keksitte sen uudelleen. Sillä välin olette tuomittu kysymään samoja kysymyksiä, kuin esi-isänne aikoinaan toisessa paikassa ja toisessa ajassa. Vaikka sivilisaationne on muualla jo kadonnut, täällä te voitte elää. Mutta jos et palauta kiveä, kaikki kuihtuu ja viimeisetkin metsät katoavat, silloin mikään ei enää voi elää täällä. Ilman vanhoja, kivetkään eivät voi palauttaa elämää kuolleeseen maahan.”
Nainen oli kahden vaiheilla, mutta sitten hän katsoi ikkunasta näkyvää maisemaa, ruskeaa ja elotonta. Hän muisti kertomukset maailmasta, jota olivat peittäneet vihreät metsät ja siniset meret. Mutta hän muisti myös resuisen kansansa, joka kamppaili kuolevan maan kanssa, selvitäkseen hengissä sen julmuudesta. He tarvitsivat noita kiviä.
Sitten hän asetti kiven alttarille ja jäi odottamaan mitä tapahtuisi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja hän katsoi kuvajaista.
Kuvajainen sanoi, ” kärsivällisyyttä! Elämän luominen ei tapahtunut hetkessä, eikä niin käy nytkään. Jonain päivänä tämä maailma on taas vehreä ja te asutatte sen, mutta nyt se on vielä täynnä tomua ja maan luut työntyvät paljaina esiin siitä. Vihreät laikut laajenevat ja jonain päivänä ne kohtaavat toisensa.”
Nainen kysyi, ” näenkö sen päivän, entä toiset?”
”Et”, vastasi kuvajainen, jonka värit alkoivat voimistua, ” ehkäpä vasta kansasi lapset näkevät vehreän maailman. .”
Nainen katsoi olentoa ja kysyi jälleen, ” mikä sinä olet?”
Kuvajainen sanoi hiljaa, ” minä olen tietoisuus, osa koneistoa, joka maailmankaikkeutta muokkaa. Minä olen nimetön palvelija. Lähde nyt, mene kansasi luokse, ja kerro heille mitä olet kuullut. Enää he eivät voi varastaa, sillä Ighrit vartioivat tornia. Heidän on opittava elämään ilman luomisen kiviä.”
Sitten kuvajainen katosi ja hurina lakkasi. Nainen kuunteli hiljaisuutta ja katseli kuinka alttari alkoi hohtaa heikosti. Jostain kuului rysäys ja natinaa. Sunitan mieleen muistuivat linnoituksissa olleet rattaspyörät, jotka naksuivat ja nitisivät pyöriessään loputonta matkaansa. Ighrit olivat poissa
Jostakin kajasti loistetta, se tuli ulkoa. Sunita kääntyi ja palasi ikkunalle, jolloin hänet täytti suuri ihmetys. Suuri punertava tulipallo laski vuorten taakse, värjäten taivaan kirkkailla väreillä, joita ei oltu nähty moniin vuosiin. Punertavan ruskeat vuoret loimusivat auringon tulessa.
Pilvet olivat vetäytyneet hieman, ja ensimmäistä kertaa Sunita näki auringon, joka laski taivaanrannan taakse . Näky särki hänen silmiään, mutta hän ei voinut kääntää katsettaan. Aurinko - hän näki oikean auringon.
Aikansa hehkuttuaan, valopallo kuitenkin katosi, mutta Sunitaa se ei surettanut sillä hän tiesi auringon palaavan uudestaan, kunnes se näkyisi taivaanlaellakin ja laskisi illalla taivaankaaren alle. Vielä jonain päivänä hänen kansansa näkisi tähdet. Se ei ehkä olisi hänen kohtalonsa - matka linnoitukselle oli pitkä ilman vettä - mutta Sunita hymyili tietäessään maailman heräävän eloon..
