Giles #1: Johdanto ja alkusanat

Tik

Konnavahti
Vastuuhenkilö
Konnavahti
(okei, yritin malttaa mieleni ja odottaa huomiseen, mutta kun tämä jotenkin valmistui, menköön jo tänään)

Maamies ja lohikäärme

Johdanto (Hammond & Scull)

Tästä se alkaa, käsittelymme kohteena on vuonna 1949 kirjapainosta pullahtanut J. R. R. Tolkienin mainio satu, jonka englanninkielinen nimi on Farmer Giles of Ham eli ”Maamies Giles Hamista”. Vaikka kirja on Tolkienin painetussa tarinatuotannossakin toiseksi vanhin Hobitin jälkeen, tarina itse on Hobitin tavoin paljon vanhempi ja syntynyt samalla tavalla eli Tolkienin lapsille ääneen luettuna kertomuksena, luultavasti joskus vuoden 1926 tienoilla.

Jossakin vaiheessa Tolkien kirjoitti tarinan muistiin käsin (siihen tekstiin palaamme myöhemmn, kun itse tarina on käsitelty) ja sen jälkeen hän kirjoitti sen muokattuna ja laajennettuna koneella joskus 1930-luvun alku- tai keskivaiheilla. Kun Allen & Unwin oli hyväksynyt Hobitin julkaistavaksi, Tolkienilta kysyttiin oitis, olisiko hänellä varastossaan muitakin tarinoita lapsille. Ninpä hän lähetti kustantamoon Herra Blissin, Roverandomin ja Maamiehen ja lohikäärmeen. Mutta kun Hobitti menestyi ilmiömäisesti, Tolkienilta pyydettiin jatko-osaa siihen. Maamies ja lohikäärme oli täysin Keski-Maa-taruston ulkopuolella, joten se jäi pitkäksi aikaa sivuraiteelle. Sormusten herran kirjoittaminen kesti kauan ja sota viivästytti asioita entisestään.

Tolkien kuitenkin ehdotti Maamiehen ja lohikäärmeen julkaisemista muutamaan kertaan; hän oli vuonna 1938 lukenut tarinansa Lovelace Societylle, Oxfordin yliopiston Worcester Collegen esseekerholle ja saanut innostuneen vastaanoton. Hän myös teetti uuden koneella kirjoitetun version tarinasta Allen & Unwinille elokuussa 1938. Vastausta tosin saatiin odottaa kauan ja lisäksi kustantamo olisi halunnut pidemmän kertomuksen tai useita sellaisia. Sitten sota pysäytti julkaisusuunnitelmat tykkänään, kunnes 1940-luvun lopulla Maamies ja lohikäärme päätettiin julkaista yksinään (Sormusten herran viivästyminen viivästymästä päästyään lienee vaikuttanut tähän; jotakin piti saada ulos).

Tässä vaiheessa mukaan astui myös Pauline Baynes. Kun Tolkien oli hylännyt Milein Cosmanin kuvitusehdotuksen, tehtävään pestattiin Baynes, jonka keskiaikaissävyiset kuvat miellyttivät Tolkienia suuresti. Hän jopa kirjoitti Allen & Unwinille, että Baynesin kuvat ovat ”enemmän kuin kuvitusta, ne täydentävät tarinan teemaa. Näytin niitä ystävilleni, jotka totesivat kohteliaasti, että ne typistivät tekstin pelkäksi kuvien kommentaariksi” (Kirjeet, s. 170).

Ja sitten, 20. lokakuuta 1949, kirja ilmestyi. Siitä ei kuitenkaan koskaan tullut samanlaista menestystä kuin Hobitista. Allen & Unwin markkinoi kirjaa tietysti lastenkirjana, mutta Tolkien oli varoittanut jo vuonna 1938, että siitä oli tullut tarina aikuisille. Tämän voimme todeta paikkansapitäväksi (tai emme) kunhan alamme käydä tarinaa läpi.

Ylläoleva toimikoon eräänlaisena johdantona keskusteluun, se on tiivistelmä Scullin ja Hammondin johdannossa esitetystä tiivistelmästä. Sanottakoon johdannosta vielä, että toimittajat H&S kertovat laitoksensa rakenteesta vielä sen verran, että alkuperäisen tarinan jälkeen on sijoitettu ensimmäinen, käsin kirjoitettu versio sekä se vähä, mitä tuskin alkua pidemmälle edenneestä jatko-osasta on olemassa. Ja vielä he mainitsevat kirjan loppuun liitetyistä selityksistä, joissa esitellään myös Tolkienin lukuisia viittauksia muuhun kirjallisuuteen, historiaan, paikannimiin ja henkilönnimiin. Viimeistään selityksiä lukiessaan huomaa, miten paljon oppinutta filologista huumoria tekijä on kirjaansa upottanut. Ja juuri se tekee kirjasta aikuisille suunnatun vaikka onhan se – hyvänen aika – myös lapsille sopiva. Rayner Unwin luki pikkupoikana isälleen raportoitavaksi myös Maamiehen tekstin samoihin aikoihin kuin Hobitin ja oli siitä ainakin yhtä innoissaan.


Huomautus kuvituksesta (Hammond & Scull)

Oli käytössä suomennoksen ensimmäinen laitos tahi uusi laajennettu laitos, saamme nauttia pitkin matkaa Pauline Baynesin erinomaisen elävistä kuvista. Laajennetussa laitoksessa kuvia on vielä enemmän; vuonna 1980 Baynes teki niitä lisää, kun Maamies julkaistiin uudestaan kokoomateoksessa Poems and Stories. Tämän lisäksi hän piirsi kartan kirjan tapahtumapaikoista. Sekin on mukana laajennetussa laitoksessa. (Kuva alkuteoksen kartasta, jossa on myös punaväriä, Tolkien Gatewayssa)

Nimiö (Tolkien)

Ja seuraavaksi pääsemme käsiksi itse teokseen: jo alkuperäisestä nimiösivusta (joka suomennoksen ensimmäisessä laitoksessa tulee vasta kirjan varsinaisen nimiösivun jälkeen) käy ilmi, että tässä teoksessa vitsaillaan kovasti keskiajan kustannuksella ja tuon tuostakin pärähdetään kirjoittamaan latinaa. Teoksen nykykielisen lyhyehkön nimen alla on komea ja pitkä rimpsu latinaksi: Gilesin nimi ja monet tittelit. Niitä on jonkin verran avattu ja selitetty Kontuwikin artikkelissa Giles, liekö sitten siellä aivan kaikkea sanottu.

P.S. Laajennetussa laitoksessa (2020) on vielä Baynesin komealla kuvaornamentilla koristelema sivu johdannon ja itse tarinan välissä. Kyseessä on itse asiassa Farmer Gilesin ensimmäisen laitoksen (1949) kansikuva. Muuten, tästä kuvasta käy mielestäni erinomaisen hyvin ilmi Baynesin vahvuus ja syy siihen, miksi Tolkienin kaverit niin hänen osuuttaan kehuivat. Tuota sivuahan voisi tuijottaa ja tutkia vaikka kuinka kauan ja siksi onkin hyvä, että tietokoneen näytöllä se näkyy todella suurena. (Teksti jatkuu kuvan jälkeen)

7D886997-7A20-44CC-8B7F-0E5D4536738F.jpeg


Alkusanat (Tolkien)

Alkusanoissa Tolkien tekeytyy historioitsijaksi tahi käsikirjoitusten tutkijaksi, joka esittelee pian alkavan tarinan joskus aikoinaan (koska? ehkä keskiajalla sekin?) laaditusi selonteoksi, joka on kuitenkin laadittu vasta paljon myöhemmin kuin tapahtumat, joista siinä puhutaan. Tarinan tapahtuma-aika on melko hulppeasti päätelty kuningas Coelin (joo, tutun laulun Old King Cole, tuo merry old soul, on sama heppu) ja Arthurin ajan väliin. Toisin sanoen 400-luvulle jKr., näiden kahden jokseenkin tarunomaisen hallitsijan väliin jäävälle vuosisadalle. Tulemme kuitenkin huomaamaan, että erinäisiä anakronismeja (kuten väkipyssy) pulpahtelee esiin siellä täällä, mikä tietysti kuuluu Tolkienin filologiseen huumorintajuun. Jo alkusanoissa tulee esiin monia paikan- ja henkilönnimiä, historian ja tarunomaisen historian tapahtumia sekä ennen kaikkea alkusanojen muotoilu mukailemaan tietäväisen (ehkä voisimme jopa sanoa ”mahtipontisen”) mutta kuitenkin asioista vain osittain perillä olevan historioitsijan tyyliä.

Alkusanoissa muuten tulee esille se totetutumatta jäänyt jatko-osa: aivan lopussa mainitaan Gilesin poika Georgius ja hänen hovipoikansa Suovetaurilius, jotka olisivat olleet jatko-osan päähenkilöt. Mutta jatko-osaan ehdimme palata omassa keskustelussaan joskus heinäkuun tietämissä.

Tässä vaiheessa olisi ehkä asiaankuuluvaa esittää vaikutelmia ennen kaikkea alkusanoista. Miten ne onnistuvat virittämään lukijan oikeaan tunnelmaan? Millaisia odotuksia niistä saa? Onko (tahallisen) pönäkkä latinankielinen teksti nimiösivulla omiaan viemään odotuksia samaan suuntaan? Mitä voi sanoa lohduttaakseen Satujen valtakunnan lukijaa, jonka käytössä on vain muutama hassu Alan Leen piirtämä kuva (sekä tietysti kirjan kansipaperi)? Oliko Tolkien (tai siis hänen nokkela kaveripiirinsä) oikeassa todetessaan, että Baynesin kuvat typistävät tekstin kuvien kommentaariksi? (Kuvituksesta ja kartasta on luvassa vielä oma keskustelunsa, mutta saahan niistä puhua tekstin yhteydssäkin.)

(Ehkä kannattaa panna merkille myös se, että alkusanoissa kerrotaan tarinan olevan käännös ”perin omalaatuisesta” latinasta; näillä kohdin voi muistaa, että Tolkien aloitti yliopisto-opintonsa latinistina; tässä kirjassa latinan osuus huumorin ja tunnelman luojana on ehkä suurin hänen julkaistusta tuotannostaan)


P.S. Uuden laitoksen johdannon alkuosan voi lukea näytesivuilta WSOY:n kirjaesittelystä
 
Last edited:
Olipas mielenkiintoista lukea tarinan taustoista ja jatkosuunnitelmistakin, vaikka ne jäivätkin toteutumatta. Minulle Maamies ja lohikäärme on tähän asti ollut vain hauska satu, vähän irrallaan kaikesta mitä olen Tolkienista tiennyt, enkä ole sen enempää miettinyt, miten se oikein on saanut alkunsa ja kehittynyt nykyiseen muotoonsa. Nyt tiedän enemmän ja osaan katsoa tarinaa taas uudesta näkökulmasta.

Kuvituksen suhteen hykertelin käsiäni, kun minulle selvisi, että tässä laitoksessa on lisää Baynesin kaunista käsialaa - varsinkin kun vertasin sitä sekä vanhaan suomenkieliseen laitokseen että vuoden 1991 The Tolkien Readeriin ja totesin, että vanhassa suomilaitoksessa on kaikkein vähiten kuvia. Se on ainoa versio mitä tähän mennessä olen tästä tarinasta lukenut, joten muutos on huomattava. Minulle Baynesin kuvitus on aika olennainen osa tarinan tunnelmaa, ja olin jopa aikeissa sanoa, ettei tarina oikein tuntuisi lainkaan oikealta ilman sitä. Sitten muistin, että olihan se ihan oikean tuntuinen teatteri Hevosenkengän nukketeatteriesityksenäkin, vaikkei visuaalinen maailma silloin ollutkaan Baynesilta peräisin. Joka tapauksessa rrrrakastan Baynesin kuvitustyyliä.
 
  • Like
Reaktiot: Tik
Josko vielä puuttuisimme alkusanojen pohdintaan tarinan (ja Pienen valtakunnan) ajoituksesta. Alkusanojen oppinut laatija toteaa, että "niukkojen asiatietojen perusteella" ajoittaminen on vaikeaa ja alkaa sitten selittää keskiaikaista näkemystä Britannian historiasta, ja aloittaakin aivan alusta, johon verrattuna "Jo muinaiset roomalaiset..." on lähihistoriaa, sillä perustajaheeros eleli vain vähän aikaa Troijan sodan jälkeen:

Siitä lähtien kun Brutus saapui Britanniaan on monia kuninkaita ja valtakuntia tullut ja mennyt. Locrinin, Camberin ja Albanacin aikana tapahtunut ero oli ainoastaan ensimmäinen monista vaihtelevista jakautumisista. – – [kuningas Arthurin hallituskausi] oli rauhattomien rajojen aikaa – – Jossakin vaiheessa noina pitkinä vuosina, kenties kuningas Coelin aikojen jälkeen, mutta ennen kningas Arthuria tai Englannin seitsemää kuningaskuntaa, meidän on otaksuttava tässä kerrottujen tapahtumien sattuneen... (J. R. R. Tolkien, Maamies ja lohikäärme, Alkusanat)​

Tässä siis heitellään vakavalla naamalla nimiä, jotka kuuluvat pääasiassa 1100-luvulla eläneen historioitsijan Geoffrey Monmouthilaisen tarinaan Britannian historiasta hänen teoksessaan Historia regum Britanniae eli "Britannian kuninkaiden historia". Alkusanojen koomisuuden olennainen osa onkin se, että tekijä on olevinaan vakavasti otettava historioitsija tai filologi, mutta hänen lähteenään on suurimmaksi osaksi mielikuvitukseen perustuva keskiaikainen historiateos.

Ensinnäkin Brutus: hän ei ole kumpikkaan Caesarin salamurhaan (44 eKr.) osallistuneista historiallisista Brutuksista (Marcus Iunius Brutus ja Decimus Iunius Brutus) vaan täysin myyttinen henkilö Brutus Troijalainen, joka esiintyy keskiaikaisissa historiateoksissa 800-luvulta lähtien. Geoffreyn mukaan hän on Troijan häviöstä Italiaan paenneen Aeneaan (Rooman perustajan Romuluksen esi-isän) pojan Ascaniuksen pojanpoika, joka erinäisten vaihdeiden kautta vaelsi Britanniaan.

Edelleen Geoffreyn myyttisen historiankirjoituksen mukaan Brutuksella ja hänen puolisollaan Ignogella (kreikkalaisen kuninkaan Pandarasoksen tytär) oli kolme poikaa, Locrinus, Kamber ja Albanactus (eli Locrin, Camber ja Albanac), jotka jakoivat Britannian keskenään Brutus-isän kuoltua (kävi siis samoin kuin Arnorille omina aikoinaan). Ja näin kirjoittaa Geoffrey alkupuheessa mainitusta "ensimmäisestä monista jakautumisista":

Cognoverat autem Brutus uxorem suam Ignogen; et ex ea genuit tres inclytos filios, quibus erant nomina: Locrinus, Albanactus et Kamber. Hi, postquam pater vigesimo quarto anno sui adventus ab hoc seculo migravit, sepelierunt eum intra urbem quam condiderat, et diviserunt regnum Britanniae inter se, et secesserunt unusquisque in locum suum – suomennettuna: "Brutuksella oli vaimo Ignoge, ja tämä synnytti hänelle kolme kuuluisaa poikaa, joiden nimet olivat Locrinus, Albanactus ja Kamber. Kun heidän isänsä kuoli kahdentenakymmenentenäneljäntenä vuonna saapumisensa jälkeen, he hautasivat hänet kaupunkiin jonka hän oli perustanut ja jakoivat Britannian valtakunnan keskenään ja lähtivät kukin omaan paikkaansa." (Historia Regum Britanniae II.1)​

Ajallisesti seuraava (paljon myöhempi) hallitsija on Coel, joka luonnollisesti on mukana paitsi muissa keskiaikaisissa historiateoksissa myös Geoffreyn teoksessa. Geoffreyn mukaan hän oli Kaelcolimin (nyk. Colchester) jaarli, joka hallitsi Britanniassa 200-luvun jKr. lopulla (toisissa lähteissä 300- ja 400-lukujen vaihteessa). Ja kuten aiemmin mainitsimme, hän on sama hahmo kuin tunnetussa (ensimmäisen kerran 1700-luvun alussa mainitussa) kuninkaan viuluniekoista kertovassa laulussa esiintyvä Old King Cole, joka oli a merry old soul, and a merry old soul was he.

Arthurin kaikki tuntevat ja hänen historiallisuutensa puolestakin on esitetty argumentteja, mutta kuka ja mikä ja koska hän oli, jää varmaankin ikuiseksi arvoitukseksi. Geoffrey oli ainakin täysin varma hänen olemassaolostaan, sillä hän sanoo, että Arthur kuoli vuonna 542 jKr.

Alkupuheessa seurataan niin monessa kohdassa Geoffreyta (voisi jopa uumoilla, että hän on itse kirjoittanut alkusanat, mutta maininta tekstin kääntämisestä "perin omalaatuisesta latinastaan" ei sovi häneen, sillä Geoffrey kirjoitti toki vain latinaksi) että voinemme olettaa näiden mainintojen tarkoittavan sitä, että tarina sijoittuu jonnekin 400-luvulle (Coelin ja Arthurin väliin siis).

Alkusanoissa puhutaan vielä "Englannin seitsemästä kuningaskunnasta", jotka ovat Wessex, Itä-Anglia, Mercia, Northumbria, Kent, Sussex ja Essex. Tämäkin nimitys on keskiaikaista perua ja tarkoittaa aikakautta, joka alkoi noin vuonna 500, kun roomalaiset legioonat olivat poistuneet saarelta, ja päättyi vuoden 850 tienoilla, kun kuningaskunnat yhtyivät Wessexin johdolla. Todellisuudessakin Britanniassa oli erinäinen määrä itsenäisiä pikkuvaltakuntia, mutta oliko niitä mitenkään pysyvästi juuri seitsemän, onkin toinen kysymys (johon vastaus on lähinnä "ei ihan, vaikka sinnepäin"). Katso myös Heptarchy (Wikipedia [en]). Mutta alkusanoissa on aivan luontevaa ja asianmukaista yhdistää Geoffreyta ja yleisemmin keskiaikaista historiankirjoitusta seuraten Arthur (k. 542) ja heptarkia (n. 500 lähtien) toisiinsa.

Niin, ja sitten on vielä tuo "perin omalaatuinen latina". Tiedä sitten mitä sillä tarkkaan ottaen tarkoitetaan, mutta olihan keskiajan latina erilaista kuin klassinen latina eikä aina kielioppinsa tai sanastonsa puolesta täysin virheetöntä, jos niin voi sanoa, eikä tyylinsä puolesta ainakaan yhtä klassisen selkeää. Voi olla, että Tolkienilla on mielessään jokin tietty Britanniassa käytetyn latinan piirre, tai sitten Irlannissa kehittynyt ja sieltä Britanniaan ja muuallekin Eurooppaan levinnyt insulaarinen kirjaimisto. Tai sitten vain alkusanojen kirjoittaja haluaa nyrpistellä nenäänsä pimeänä pitämällleen aikakaudelle. Katso myös: Why has Latin in medieval Britain been neglected by scholars? (Richard Ashdowne, The British Academy 15.6.2018).
 
Onko alkupuheen liittyminen Geoffrey Monmouthilaiseen myös itseironinen viittaus Tolkienin omaan projektiin luoda Ardan tarustoista brittiläinen alkumytologia? Jaakko Tahkokallio mainitsee Geoffreyn ym. vuoden 1138 paikkeilla julkaistun teoksen kirjoitushetken sijoittuvan aikaan, jolloin normanniylimykset olivat anastaneet Englannin anglosakseilta, ja oli olemassa sosiaalinen tilaus häivyttää edellisten hallitsijoiden valta osaksi suurempaa Britannian historiaa; Geoffreyhan esitti Tikin ylempänä mainitseman Brutus Troijalaisen olevan Britannia-nimen alkuperä. Eli tavallaan Maamies ja lohikäärmekin liittyisi epäsuorasti Keski-Maahan hatusta vedettyjen brittiläisten historioiden ja myyttien kautta.
 
Minua jäi Brutuksen kolmen pojan kohdalla mietityttämään, miten he oikein valtakunnan jakoivat. En ole pätkääkään perillä Geoffreyn tarinoista, mutta Pimeä nousee -sarjan ensimmäisessä osassa sekä Merriman että Barney sanovat Cornwallin vanhan nimen olevan Logres, ja Skotlanti taas on edelleen gaelinkieliseltä nimeltään Alba. Nämä kävisivät hyvin yksiin nimien Locrin ja Albanac kanssa, mutta ei kai ideana ole, että Camber hallitsi kaikkea jäjelle jäävää aluetta?

Old king Colesta sanon vain sen verran, etten ole aiemmin tutustunut laulun alkuperäisversioon. Meidän ala-asteen laulukirjamme suomennoksessa kunikaalla ei ollut nimeä, hän vain oli "vanha, arvokas, mutta iloinen luonteeltaan". Pidin jostain syytä laulusta todella paljon, ehkä osittain siksi, että se yhdistyi mielessäni isääni. Hän kun oli intohimpoinen piippumies ja ensimmäisen kerran kuultuaan minun laulavan laulua kysyi, kertooko se hänestä. Minä huilistina vaihdoin lauluun aina huiluniekat viuluniekkojen tilalle, ja olen niin tottunut siihen versioon, että oli pieni yllätys nähdä alkutekstissä "fiddlers" sanan "pipers" sijasta.

Perin omituisesta latinasta tulee mieleeni se, miten lukion äidinkielenopettajamme harmitteli uudella ajalla klassista latinaa kohtaan nouseen valtavan kiinnostuksen tappaneen keskiajalla kehittyneen munkkilatinan, joka oli käytännössä jo oma kielensä ja jolla ilmeisesti oli myös alueellisia variantteja. Sen jälkeen latina ei kuulemma ole enää ollut elävä kieli vaan arkaaiseen muotoonsa jähmettynyt reliikki. Itse en voi tähän ottaa kantaa koska en osaa latinaa kuin muutaman sananlaskun verran, mutta muistelen myös Umberto Econ laittaneen Ruusun nimessä veli Williamin mainitsemaan latinan rappeutumisesta kirkkokunnan periferioissa, jopa siinä määrin, että papit käyttivät pyhästä kolminaisuudesta puhuessaan vahingossa feminiinimuotoja. Toki kyseessä on fiktio, mutta käsittääkseni Ecokin teki kuitenkin varsin perusteellista tutkimustyötä tarinansa pohjaksi.

Muoks
Google oli jälleen kerran ystävä. Näköjään Logres on alkujaan tarkoittanut Etelä- ja Itä-Englantia lukuunottamatta Cornwallia. Cooper siis kirjoittaa ihan höpöjä omassa fantasiasarjassaan, koska Merrimanin olisi pitänyt oikeasti katsoa Corwallista itään päin sanoessaan "Hic incipit regnum Logri", "Tästä alkaa Logresin valtakunta", eikä suinkaan tuijotella cornwallilaista maisemaa rantakallion reunalla kasvot sisämaahan päin istuen. Nykyisessä kymrin kielessä Lloegr toki tarkoittaa koko Englantia, Cornwall mukaan luettuna.

Wales ja Pohjois-Englanti siis jäivät veljestriosta Camberille, ja nyt vasta tajuan, että minun olisi pitänyt osata vetää yhtäläisyysmerkit tämän tarusankarin ja sanan "kymri" välille.
 
Last edited:
Niin, ja sitten on vielä tuo "perin omalaatuinen latina" [...] Voi olla, että Tolkienilla on mielessään jokin tietty Britanniassa käytetyn latinan piirre

Suomennoksesta tuli minulle ilman muuta käsitys, että kyse on vain tämän nimenomaisen käsikirjoituksen tyylistä, siis sen kirjoittajan henkilökohtaisesta latinankielen versiosta, mutta alkutekstin sana "insular" kieltämättä tuo mieleen jonkin varhaisen brittiläisen latinankielen variantin. (Tämä kohta on englanniksi vielä ironisemman tuntuinen kuin suomennoksessa.)

...a translation of this curious tale, out of its very insular Latin into the modern tongue of the United Kingdom...

Tolkien itsehän suhtautui myönteisesti kielelliseen muutokseen ja variointiin.

lukion äidinkielenopettajamme harmitteli uudella ajalla klassista latinaa kohtaan nouseen valtavan kiinnostuksen tappaneen keskiajalla kehittyneen munkkilatinan, joka oli käytännössä jo oma kielensä ja jolla ilmeisesti oli myös alueellisia variantteja.

Jos keskiajan latina olisi kehittynyt ja yksinkertaistunut lisää, ja jos siitä oltaisiin sitten saatu jokin yhdenmukaistettu kansainvälinen versio, niin tässä olisi ollut eurooppalaisille (ja myöhemmin muullekin maailmalle) yhteinen, poliittisesti neutraali kommunikointikieli. Tällöin oltaisiin voitu välttää myöhempi kehitys, jossa voimakkaimman valtion kieli omaksutaan kansainväliseksi kieleksi (mikä saattaa tätä kieltä äidinkielenään puhumattomat kommunikaatiossa alempiarvoiseen asemaan).

- Ehkä klassisen latinan sääntöjen tiukkaa noudattamista vaatineiden uuden ajan alun humanistien eräänä motiivina oli myös pelko siitä, että "munkkilatinan" hallitsematon muuntelu eri alueilla vähitellen estäisi latinan käyttämisen Euroopan sivistyneistön yhteisenä kielenä?
 
Last edited:
Tuota sivuahan voisi tuijottaa ja tutkia vaikka kuinka kauan ja siksi onkin hyvä, että tietokoneen näytöllä se näkyy todella suurena.
Tosiaan - pienen kirjan avatessani en tullut katsoneeksi näin tarkkaan. Nyt jäin sitten miettimään, oliko tarinassa noin paljon lintuja :)
Alkusanoissa Tolkien tekeytyy historioitsijaksi tahi käsikirjoitusten tutkijaksi, joka esittelee pian alkavan tarinan joskus aikoinaan (koska? ehkä keskiajalla sekin?) laaditusi selonteoksi
Olenkohan lukenut liikaa Tolkienin kuvakirjoja, mutta aloin yhtäkkiä kaivata tähän Baynesin loistavien kuvien lisäksi sitä, että Tolkien olisi tehnyt kuvan siitä käsikirjoituksesta, josta tarina "löytyi". Ehkä jäljitellen jotain keskiaikaista käsikirjoitusta tai sitten Moriasta löytyneen Mazarbulin kirjan tyyliin.
Geoffrey Monmouthilaisen tarinaan Britannian historiasta
Kiitoksia tästä kuvauksesta - enpä tiennytkään että tuollainenkin "historia" oli olemassa. (Tosin juuri nyt huomasin, että kirjan viitteissä on näemmä kerrottu vähän samaa, mutta @Tik in kertomus oli kiinnostavampi!)
Suomennoksesta tuli minulle ilman muuta käsitys, että kyse on vain tämän nimenomaisen käsikirjoituksen tyylistä, siis sen kirjoittajan henkilökohtaisesta latinankielen versiosta, mutta alkutekstin sana "insular" kieltämättä tuo mieleen jonkin varhaisen brittiläisen latinankielen variantin.
Kirjan lopun viitteissä on tästä pari sanaa lisää (ilmeisesti siis Scull&Hammondin kynästä?). Siellä ehdotetaan juuri tällaista Britannian ja Irlannin kielimuotoa ja omalaatuisuudelle annetaan kaksi selitystä: tämä saariin viittaava insular sekä se, että kieli on "rappeutunutta" klassiseen latinaan verrattuna.

Käsittelemmekö viitteitä jo nyt vai vasta päästyämme kirjan loppuun? Löysin sieltä myös kiinnostavan huomautuksen siitä, että Tolkienin aiemmissa versioissa näistä alkusanoista oli mukana aito vanha runonpätkä Sir Gawainista, ja lopullisenkin tekstin suorasanainen noina vuosina vuorottelivat äkkinäisesti sota ja rauha ja ilo ja murhe on oikeastaan käännös tästä runosta.
 
Käsittelemmekö viitteitä jo nyt vai vasta päästyämme kirjan loppuun?

En vain muistanut ( ! ) katsoa viitteitä mutta toki niistä kannattaa tuoda esiin kaikki käsiteltävää tekstiosuutta koskeva relevantti tieto. Ei haittaa, jos viitteistä ei jää mitään ylimääräistä sanottavaa ”omaan” keskusteluunsa: ne on kuitenkin tarkoitettu käytettäväksi juuri näin eikä erikseen luettuna.

Tuo piilotettu Sir Gawain -sitaatti on hyvä osoitus siitä, että Tolkienin näennäisesti yksinkertaisessa lapsille osoitetussa tekstissä voi olla vääräleukainen koira haudattuna missä vain.

Koska hän luki tekstinsä sitä mukaa kun ne valmistuivat usein (yleensä) kavereilleen, joista useat olivat enemmän tai vähemmän samalla alalla, hän teki niistä huvittavia myös heille, ja voisin jopa kuvitella että hän myös ainakin välillä kokeili omaksi huvikseen, hoksaavatko he kaikki pinnan alla vaanivat filologiset kätköt.

P.S. Muistaakseni kirjassa ei juurikaan esiinny lintuja (eikä oravaa) merkittävissä tehtävissä joten kansi on Baynesin omaa iloittelua, luulisin. Keskiaikaisten käsikirjoitusten kuvituksena (esim. koristeellisissa alkukirjaimissa ja marginaaleissa ym.) on toki paljon eläimiä, todellisia ja epä-, ja erityisesti myös lintuja, joilla voi olla myös symbolinen merkitys (feeniks, pelikaani, riikinkukko…)
 
Ylös