(okei, yritin malttaa mieleni ja odottaa huomiseen, mutta kun tämä jotenkin valmistui, menköön jo tänään)
Maamies ja lohikäärme
Maamies ja lohikäärme
Johdanto (Hammond & Scull)
Tästä se alkaa, käsittelymme kohteena on vuonna 1949 kirjapainosta pullahtanut J. R. R. Tolkienin mainio satu, jonka englanninkielinen nimi on Farmer Giles of Ham eli ”Maamies Giles Hamista”. Vaikka kirja on Tolkienin painetussa tarinatuotannossakin toiseksi vanhin Hobitin jälkeen, tarina itse on Hobitin tavoin paljon vanhempi ja syntynyt samalla tavalla eli Tolkienin lapsille ääneen luettuna kertomuksena, luultavasti joskus vuoden 1926 tienoilla.
Jossakin vaiheessa Tolkien kirjoitti tarinan muistiin käsin (siihen tekstiin palaamme myöhemmn, kun itse tarina on käsitelty) ja sen jälkeen hän kirjoitti sen muokattuna ja laajennettuna koneella joskus 1930-luvun alku- tai keskivaiheilla. Kun Allen & Unwin oli hyväksynyt Hobitin julkaistavaksi, Tolkienilta kysyttiin oitis, olisiko hänellä varastossaan muitakin tarinoita lapsille. Ninpä hän lähetti kustantamoon Herra Blissin, Roverandomin ja Maamiehen ja lohikäärmeen. Mutta kun Hobitti menestyi ilmiömäisesti, Tolkienilta pyydettiin jatko-osaa siihen. Maamies ja lohikäärme oli täysin Keski-Maa-taruston ulkopuolella, joten se jäi pitkäksi aikaa sivuraiteelle. Sormusten herran kirjoittaminen kesti kauan ja sota viivästytti asioita entisestään.
Tolkien kuitenkin ehdotti Maamiehen ja lohikäärmeen julkaisemista muutamaan kertaan; hän oli vuonna 1938 lukenut tarinansa Lovelace Societylle, Oxfordin yliopiston Worcester Collegen esseekerholle ja saanut innostuneen vastaanoton. Hän myös teetti uuden koneella kirjoitetun version tarinasta Allen & Unwinille elokuussa 1938. Vastausta tosin saatiin odottaa kauan ja lisäksi kustantamo olisi halunnut pidemmän kertomuksen tai useita sellaisia. Sitten sota pysäytti julkaisusuunnitelmat tykkänään, kunnes 1940-luvun lopulla Maamies ja lohikäärme päätettiin julkaista yksinään (Sormusten herran viivästyminen viivästymästä päästyään lienee vaikuttanut tähän; jotakin piti saada ulos).
Tässä vaiheessa mukaan astui myös Pauline Baynes. Kun Tolkien oli hylännyt Milein Cosmanin kuvitusehdotuksen, tehtävään pestattiin Baynes, jonka keskiaikaissävyiset kuvat miellyttivät Tolkienia suuresti. Hän jopa kirjoitti Allen & Unwinille, että Baynesin kuvat ovat ”enemmän kuin kuvitusta, ne täydentävät tarinan teemaa. Näytin niitä ystävilleni, jotka totesivat kohteliaasti, että ne typistivät tekstin pelkäksi kuvien kommentaariksi” (Kirjeet, s. 170).
Ja sitten, 20. lokakuuta 1949, kirja ilmestyi. Siitä ei kuitenkaan koskaan tullut samanlaista menestystä kuin Hobitista. Allen & Unwin markkinoi kirjaa tietysti lastenkirjana, mutta Tolkien oli varoittanut jo vuonna 1938, että siitä oli tullut tarina aikuisille. Tämän voimme todeta paikkansapitäväksi (tai emme) kunhan alamme käydä tarinaa läpi.
Ylläoleva toimikoon eräänlaisena johdantona keskusteluun, se on tiivistelmä Scullin ja Hammondin johdannossa esitetystä tiivistelmästä. Sanottakoon johdannosta vielä, että toimittajat H&S kertovat laitoksensa rakenteesta vielä sen verran, että alkuperäisen tarinan jälkeen on sijoitettu ensimmäinen, käsin kirjoitettu versio sekä se vähä, mitä tuskin alkua pidemmälle edenneestä jatko-osasta on olemassa. Ja vielä he mainitsevat kirjan loppuun liitetyistä selityksistä, joissa esitellään myös Tolkienin lukuisia viittauksia muuhun kirjallisuuteen, historiaan, paikannimiin ja henkilönnimiin. Viimeistään selityksiä lukiessaan huomaa, miten paljon oppinutta filologista huumoria tekijä on kirjaansa upottanut. Ja juuri se tekee kirjasta aikuisille suunnatun vaikka onhan se – hyvänen aika – myös lapsille sopiva. Rayner Unwin luki pikkupoikana isälleen raportoitavaksi myös Maamiehen tekstin samoihin aikoihin kuin Hobitin ja oli siitä ainakin yhtä innoissaan.
Huomautus kuvituksesta (Hammond & Scull)
Oli käytössä suomennoksen ensimmäinen laitos tahi uusi laajennettu laitos, saamme nauttia pitkin matkaa Pauline Baynesin erinomaisen elävistä kuvista. Laajennetussa laitoksessa kuvia on vielä enemmän; vuonna 1980 Baynes teki niitä lisää, kun Maamies julkaistiin uudestaan kokoomateoksessa Poems and Stories. Tämän lisäksi hän piirsi kartan kirjan tapahtumapaikoista. Sekin on mukana laajennetussa laitoksessa. (Kuva alkuteoksen kartasta, jossa on myös punaväriä, Tolkien Gatewayssa)
Nimiö (Tolkien)
Ja seuraavaksi pääsemme käsiksi itse teokseen: jo alkuperäisestä nimiösivusta (joka suomennoksen ensimmäisessä laitoksessa tulee vasta kirjan varsinaisen nimiösivun jälkeen) käy ilmi, että tässä teoksessa vitsaillaan kovasti keskiajan kustannuksella ja tuon tuostakin pärähdetään kirjoittamaan latinaa. Teoksen nykykielisen lyhyehkön nimen alla on komea ja pitkä rimpsu latinaksi: Gilesin nimi ja monet tittelit. Niitä on jonkin verran avattu ja selitetty Kontuwikin artikkelissa Giles, liekö sitten siellä aivan kaikkea sanottu.
P.S. Laajennetussa laitoksessa (2020) on vielä Baynesin komealla kuvaornamentilla koristelema sivu johdannon ja itse tarinan välissä. Kyseessä on itse asiassa Farmer Gilesin ensimmäisen laitoksen (1949) kansikuva. Muuten, tästä kuvasta käy mielestäni erinomaisen hyvin ilmi Baynesin vahvuus ja syy siihen, miksi Tolkienin kaverit niin hänen osuuttaan kehuivat. Tuota sivuahan voisi tuijottaa ja tutkia vaikka kuinka kauan ja siksi onkin hyvä, että tietokoneen näytöllä se näkyy todella suurena. (Teksti jatkuu kuvan jälkeen)
Alkusanat (Tolkien)
Alkusanoissa Tolkien tekeytyy historioitsijaksi tahi käsikirjoitusten tutkijaksi, joka esittelee pian alkavan tarinan joskus aikoinaan (koska? ehkä keskiajalla sekin?) laaditusi selonteoksi, joka on kuitenkin laadittu vasta paljon myöhemmin kuin tapahtumat, joista siinä puhutaan. Tarinan tapahtuma-aika on melko hulppeasti päätelty kuningas Coelin (joo, tutun laulun Old King Cole, tuo merry old soul, on sama heppu) ja Arthurin ajan väliin. Toisin sanoen 400-luvulle jKr., näiden kahden jokseenkin tarunomaisen hallitsijan väliin jäävälle vuosisadalle. Tulemme kuitenkin huomaamaan, että erinäisiä anakronismeja (kuten väkipyssy) pulpahtelee esiin siellä täällä, mikä tietysti kuuluu Tolkienin filologiseen huumorintajuun. Jo alkusanoissa tulee esiin monia paikan- ja henkilönnimiä, historian ja tarunomaisen historian tapahtumia sekä ennen kaikkea alkusanojen muotoilu mukailemaan tietäväisen (ehkä voisimme jopa sanoa ”mahtipontisen”) mutta kuitenkin asioista vain osittain perillä olevan historioitsijan tyyliä.
Alkusanoissa muuten tulee esille se totetutumatta jäänyt jatko-osa: aivan lopussa mainitaan Gilesin poika Georgius ja hänen hovipoikansa Suovetaurilius, jotka olisivat olleet jatko-osan päähenkilöt. Mutta jatko-osaan ehdimme palata omassa keskustelussaan joskus heinäkuun tietämissä.
Tässä vaiheessa olisi ehkä asiaankuuluvaa esittää vaikutelmia ennen kaikkea alkusanoista. Miten ne onnistuvat virittämään lukijan oikeaan tunnelmaan? Millaisia odotuksia niistä saa? Onko (tahallisen) pönäkkä latinankielinen teksti nimiösivulla omiaan viemään odotuksia samaan suuntaan? Mitä voi sanoa lohduttaakseen Satujen valtakunnan lukijaa, jonka käytössä on vain muutama hassu Alan Leen piirtämä kuva (sekä tietysti kirjan kansipaperi)? Oliko Tolkien (tai siis hänen nokkela kaveripiirinsä) oikeassa todetessaan, että Baynesin kuvat typistävät tekstin kuvien kommentaariksi? (Kuvituksesta ja kartasta on luvassa vielä oma keskustelunsa, mutta saahan niistä puhua tekstin yhteydssäkin.)
(Ehkä kannattaa panna merkille myös se, että alkusanoissa kerrotaan tarinan olevan käännös ”perin omalaatuisesta” latinasta; näillä kohdin voi muistaa, että Tolkien aloitti yliopisto-opintonsa latinistina; tässä kirjassa latinan osuus huumorin ja tunnelman luojana on ehkä suurin hänen julkaistusta tuotannostaan)
P.S. Uuden laitoksen johdannon alkuosan voi lukea näytesivuilta WSOY:n kirjaesittelystä
Last edited: