Giles #3: Giles ja Chrysophylax, ensimmäinen kohtaaminen

Isilmírë

Kuukivi

Kuten Keski-Maassa, myös Keskivaltakunnassa menneisyys on suurempi ja uljaampi kuin nykypäivä. Lohikäärmeiden tullessa tarinaan mukaan kerrotaan heti aluksi, miten ennen aikaan niitä oli paljon enemmän, mutta niinpä myös kuninkaan ritarit olivat siihen aikaan kuuluja rohkeudestaan ja tappoivat ja haavoittivat niin monta lohikäärmettä, että jäljelle jääneet katsoivat parhaaksi pysytellä poissa valtakunnan alueelta. Tarinan tapahtumien aikaan lohikäärmeenmetsästys on kuitenkin jo aikaa sitten typistynyt pelkäksi kakun syöntiin huipentuvaksi muodolliseksi rituaaliksi, joten kun kotikonnuilleen palanneen jättiläisen kertomien liioiteltujen tarinoiden houkuttamana paikalle lehahtaakin ihka oikea nälkäinen lohikäärme, kuningas Augustus Bonifaciuksen ritarit osoittautuvat harmillisen haluttomiksi tekemään asialle mitään.

Lohikäärmeen lähestyessä päivä päivältä Hamia kyläläiset tulevat siihen tulokseen, että heidän oman sankarinsa on hoidettava työ, jota kuninkaan ritarit eivät ilmeisesti saa aikaiseksi. Alkaa jatkuva painostus, ensin hienovarainen, sitten täysin suora. Maamies Giles puolestaan osoittautuu aivan kuninkaan ritarien veroiseksi lohikäärmejahdin estävien tekosyiden keksimisessä, kunnes käy ilmi, että kuninkaan hänelle lähettämä miekka onkin kaikkein mahtavimmalle menneiden aikojen lohikäärmeentappajalle Bellomariukselle kuulunut Caudimordax, kirjaimellisesti ”Pyrstönpurija”, maaginen ase nimenomaan lohikäärmeitä vastaan. Niinpä seuraavaksi alkaakin kyläläisten yhteinen ponnistus runsaan oluen ja taikamiekan omistajuuden rohkaiseman Gilesin varustamiseksi taisteluun lohikäärmettä vastaan, ja pian hänellä onkin ei ehkä kovin hieno tai kaunis mutta kuitenkin jokseenkin toimivan oloinen karkeatekoinen suojavarustus. Käytännön järkeään Giles ei kuitenkaan ole kadottanut, ja niinpä hän naamioi soturin varustuksensa vanhoilla vaatteilla välttyäkseen hälyttämästä lohikäärmettä ennen aikojaan ja lähtee liikkeelle varsin merkillisen näköisenä vanhalla harmaalla tammallaan ratsastaen ja vastahakoinen Garm seuranaan.

Kun Giles vihdoin sattumalta löytää Chrysophylaxin, seurauksena on varsin koominen kohtaaminen, josta kelpo maamies yrittää muina miehinä vetäytyä saman tien ja joutuisi todennäköisesti suin päin lohikäärmeen kitaan, ellei maaginen Caudimordax päättäisi toisin. Kun Chrysophylax tunnistaa silmilleen lennähtäneen miekan, se muuttuu silmänräpäyksessä hyökkäävästä hirviöstä erittäin sivistyneeksi lieroksi, joka ensin vetoaa taisteluetikettiin ja alkaa sitten mielistellä Gilesia. Koska kumpikin osapuoli haluaa tässä vaiheessa välttää taistelun mutta säilyttää samalla kasvonsa, he taittavat peistä vain sanoin, kunnes Caudimordax ottaa jälleen ohjat ja Gilesin varomattoman kädenliikkeen seurauksena puraisee Chrysophylaxin siipeä varsin kivualiaasti. Giles päätyy reippaan tammansa kantamana jahtaamaan lentokyvyttömänä pakenevaa Chrysophylaxia Hamin kirkolle asti, missä alkaa kaupanhieronta koko kylän väen kanssa siitä, paljonko lohikäärmeen pitäisi maksaa henkensä säästämisestä. Yksinkertaiset kyläläiset luottavat Chrysophylaxin vannomiin lujiin valoihin ja päästävät sen lähtemään vahingoittumattomana noutamaan heille lupaamansa aarteen, jota sillä ei tosiasiassa tietenkään ole aikomustakaan tuoda heille.

Tarinan tässäkin osuudessa tulee hyvin esille se, että Giles on varsin karkeatapainen, omasta arvostaan ja asemastaan tarkka, olueen menevä ja imartelulle altis mies, mutta myös varustettu aimo annoksella käytännön järkeä ja arkipäiväistä rohkeutta. Löytyypä hänen sielunsa sopukoista piraus romantiikkaakin, joka osaltaan innostaa häntä lohikäärmejahtiin hänen miekkansa taruomaisen alkuperän selvittyä. Keskimaalaisista hahmoista Giles tuo tämän tästä mieleeni isäntä Magotin, olkoonkin, ettei viimeksimainittu ole aivan yhtä karkea käytökseltään. Millaisiakohan maajusseja Tolkienin tosimaailman kokemuspiiriin lienee sisältynyt? Hamin asukkaat puolestaan ovat pitkälti samanhenkisiä kuin Konnun hobitit: yksinkertaisia, työteliäitä, rauhaarakastavia, oluesta ja ruuasta nauttivia olentoja, jotka mieluiten välttävät hankaluudet ja epämiellyttävät asiat mutta voivat tilanteen vaatiessa nousta yllättävän innokkaasti myös yhteiseen taistelurintamaan.

Chrysophylaxin moneen kertaan mainittu keisarillisuus jäi mietityttämään, ja viitteissäkin todetaan vain, että se tuntuu viittaavaan kertomatta jäävään tarinaan. Olisiko siis lohikäärmeillä tosiasiassa ollut suuri keisarikunta, jonka raja-alueille tämä tarina ehkä sijoittuu? Missä lienee lohikäärmekeisarin hovi ollut tarinan aikaan? Vai liekö sekin vain menneen suuruuden ajan ilmiö, jonka vähäpätöinen myöhemmän ajan ripe Chrysophylax on?
 
  • Like
Reaktiot: Tik

Tik

Konnavahti
Vastuuhenkilö
Konnavahti
Olen aina kuvitellut, että viittaus lohikäärmeiden keisarillisuuteen liittyy jollakin tapaa Kiinaan, jossa lohikäärmeitä (ja keisareita) tunnetusti asusti.

Kertomatta jäävistä tarinoista on vaikea sanoa mitään, mutta näiltä ajoilta on peräisin myös toinen ei-keskimaalainen lohikäärmetarina, oikein hauska runo The Dragon's Visit. Tämä lohikäärme popsii ihmisiä kuin perunalastuja ja on kotoisin kaukomailta: He came from the land of Finis-Terre, where dragons live, and the moon shines on high white fountains. Ja sinne se lopussa myös lentää takaisin.

Tosin Chrysophylaxin jengi vaikuttaa hyvin kotoperäiseltä. Ehkä Walesin kansantaruista löytyisi lisävalaistusta sikäläisen lohikäärmekulttuurin historiaan. Jättiläisten lisäksi loharit lienevät tärkeitä otuksia siellä, ajatellaanpa vaikka Walesin lippua, jonka punainen lohikäärme on liitetty kuninkaisiin, myyttisiin ja historiallisiin, ja jopa Rooman legioonien tunnuksiin. Mutta mistään lohikäärmeiden keisarikunnasta Walesissa en tiedä mitään. Ehkä sittenkin tuntemattomaksi jäävä tarina. (Walesin lippu hyväksyttiin virallisesti vasta vuonna 1959, mutta lohikäärmetunnus oli toki käytössä
monissa yhteyksissä jo varhaisista ajoista saakka.)
 

Isilmírë

Kuukivi
Chrysophylaxhan saattaisi olla Temeraire-kirjasarjan nimihenkilön tapainen brittiläistynyt kiinalaislohikäärme, tai ehkä vielä mieluummin sellaisen jälkeläinen. Täysin britti siis mielenmaisemaltaan, mutta kuitenkin ylpeän tietoinen kaukaisilta mailta juontuvasta ylhäisestä alkuperästään.

Walesilaiset puolestaan eivät ole ainoa "lohikäärmeen kansa" Brittein saarilla. Heidän punaista lohikäärmettään vastaa anglosaksien valkoinen lohikäärme, joka ilmeisesti juontaa juurensa niihin aikoihin, kun kyseinen kansanryhmä teki olemassaolonsa tiettäväksi saarivaltakunnan kamaralla. Diana Wynne Jonesin kirjassa Merlin-salaliitto nämä käärmekset ovat ihan konkreettisia otuksia, jotka nukkuvat Walesin ja Englannin kukkuloilla, vaikka varhaisempina aikoina niillä oli tapana taistella kovasti keskenään.
 

Telimektar

Fundamentalisti
Diana Wynne Jonesin kirjassa Merlin-salaliitto nämä käärmekset ovat ihan konkreettisia otuksia, jotka nukkuvat Walesin ja Englannin kukkuloilla, vaikka varhaisempina aikoina niillä oli tapana taistella kovasti keskenään.
Niin myös Tolkienin Roverandom-kirjassa. Valkoinen Suurlohikäärme, johon koirat törmäävät kuussa, oli juuri toinen näistä kahdesta. Huomaa myös Roverandomissa viittaus lohikäärmeenpyrstöihin kuninkaallisena herkkuna.

[The moon-dog] would have known that this was the lair of the Great White Dragon...All the white dragons originally come from the moon, as you probably know; but this one had been to the world and back, so he had learned a thing or two. He fought the Red Dragon in Caerdragon in Merlin' s time, as you will find in all the more up-to-date history books; after which the other dragon was Very Red. ("Tales from the Perilous Realm", HarperCollins 2008, sivu 35.)

...not until the dragon had flown off to Gwynfa, some time after King Arthur' s disappearance, at a time when dragons' tails were esteemed a great delicacy by the Saxon Kings. (ed., s.36)

Itse ajattelin lähtökohtaisesti, että Chrysophylaxin "keisarillinen sukuperä" viittaisi Rooman keisarikuntaan, kun kyseisen kärmeen nimikin on kreikkalais-latinalainen ja eletään Arthuria edeltävässä Britanniassa. ( Ancient and imperial lineage; tarvitseeko tämän muuten välttämättä tarkoittaa että C. polveutuisi jostain "keisarista", vai riittäisivätkö jonkin keisarikunnan/imperiumin alueelle palautuvat sukujuuret ?)

Toisaalta, kyllähän Tolkienilla on myös viittauksia Kaukoitään ja sen tulisiin käärmeisiin. Esimerkiksi "Hobitin" ensimmäisessä versiossa kääpiöiden ylenkatseesta närkästynyt Bilbo uhoaa marssivansa vaikka Kiinaan.
Tell me what you wish me to do and I will try it - if I have to walk from here to the Great Desert of Gobi and fight the Wild Wire worms of the Chinese. I had a great-great-great uncle Bullroarer Took and -
("The History of the Hobbit, I, s. 9)

Ilmeisesti sekä Gilesin, Roverandomin että Hobitin ensimmäiset versiot palautuvat jonnekin 1920-luvun jälkipuoliskolle, joten rinnakkainvertailu voi olla aivan asiallista.
 
Last edited:

Isilmírë

Kuukivi
Sen vielä mainitsen, että Hamin synkkä seppä jaksaa huvittaa minua. Hänestä ei tule mieleen niinkään mikään Tolkienin muista hahmoista kuin A. A. Milnen Nalle Puh -kirjojen alati pessimistinen ja nurjamielinen aasi Ihaa. Viitteiden mukaan hänen nimensä voisi ilmeisesti suomentaa vaikkapa muotoon "viivyttelevä käsityöläinen", mutta se ei kyllä tee oikeutta hänen luonteenlaatunsa synkeydelle - tai realistisuudelle mitä tulee Chrysophylaxin lupauksiin. Hänen huomautuksensa Pyhän Hilariuksen ja Pyhän Felixin nimien pahaenteisyydestä sen sijaan on loistavasti hänen luonnettaan kuvaava, koska ensin mainittu nimi tarkoittaa hilpeää ja toinen onnekasta. Seppä siis todellakin suhtautuu epäluuloisesti kaikkeen mikä vähänkään viittaa positiivisiin ajatuksiin tai tapahtumiin.
 

Kointähti

Parannuksen tehnyt trolli
Luin tänä aamuna nämä sivut ja pääsin siis kiinni aikatauluun sopivasti ennen ylihuomista, jolloin olen itse alustusvuorossa. Pyrin tekemään sen jo huomenissa, ettei pääse vallan myöhästymään. Lukuympäristö oli ainakin mainio:
maamies_ja_lohikäärme.jpg
Vähän on minulla lisättävää, mutta tuon esiin tuttuun tapaan roolipelinäkökulman: perinteisissä fantasiaropeissahan pelinjohtajat luovat seikkailumahdollisuuksia, joihin pelaajahahmojen oletetaan tarttuvan innokkaasti. Aivan kuten kuningas tarinassamme. Kuitenkin toisinaan pelaajat heittäytyvät hankaliksi, ja tekisivät mieluummin vain omia juttujaan. Käyttäjä @sterle kertoi minulle tuntemastaan tapauksesta, jossa pelijohtaja oli pohjustanut ryhmää valtakuntaa uhkaavasta lich-ruhtinaasta (voimakas epäkuollut), mutta näiden mielestä se oli ollut tylsä idea ja he olivat mieluummin keskittyneet samaa sukupuolta olevien avioliittojen laillistamiseen. Niinpä kävikin, että kampanjan päätteeksi yksi pelaajahahmoista julistettiin kuninkaaksi, joka ensimmäisenä toimenaan kirjoitti kyseisen lakipykälän. Mutta silloin pilvet kerääntyivät, pimeys laskeutui ja kuolleet nousivat haudoistaan. Lich-ruhtinas oli saanut suunnitelmansa valmiiksi ja pelinjohtaja ilmoitti epäkuolleiden armeijoiden hävittävän valtakunnan maan tasalle.

Vastahakoiset sankarit -teema on minusta varsin hauskasti toteutettu Maamiehessä ja lohikäärmeessä, henkilöt ovat mehukkaita ja juonenkäänteet leppoisia. Lohikäärmeetkin ovat inhimillisiä ja huomio niiden arvelusta ritareiden olemisesta vain legendoja täysin looginen.
 

Luvailin

Kontulainen
Vaikka koko tarina on kovin erilainen, löydän tästä Hobitista muistuttavia yksityiskohtia: varsinkin Gilesin ja lohikäärmeen keskustelu, jossa kumpikin välttää totuuden kertomista ja Giles nimensä ja asuinpaikkansa paljastamista. Pienempi yksityiskohta oli se, kun pastori (Bilbo) kertoi pelastussuunnitelmansa ovenraosta tai avaimenreiästä lukkojen takana oleville kyläläisille (kääpiöille). Ja kyläläiset tosiaan muistuttavat Konnun hobitteja.

Minäkin pidän kirjan huumorista. Tosin sen vuoksi Maamies ei taida kestää uudelleenlukemista niin hyvin kuin useimmat muut Tolkienin tarinat.

Tämän osan hahmoista pidän ehkä eniten Garm-koirasta, koska se on niin spontaani ja rehellinen - ja minusta "koiramaisempi" kuin Silmarillionin Huan tai edes Roverandomin päähenkilö.

Tästä tuntuu olevan vaikeampi keksiä sanottavaa kuin Keski-Maa-aiheisista kirjoista. Ehkä siksi, ettei kirjan maailma ole niin monipuolinen?
 
Ylös