Giles #4: Maamiehen ja Chrysophylaxin toinen kohtaaminen

Kuninkaan saapuminen Hamin kylään neljä päivää lohikäärme Chrysophylaxin lähdön jälkeen on suuri tapahtuma. Hänellä on mukanaan merkittävä seurue ritareineen ja torvensoittajineen sekä suuri kuormasto. Maamies Giles polvistuu kirkon edustalla kuninkaan eteen, ja tämä taputtaa häntä selkään tuttavallisesti. Kuningas ilmoittaa lohikäärmeen rikkauksien kuuluvan hänelle itselleen alueen hallitsijana ja toisekseen koska aarteet on ryöstetty hänen esi-isiltään. Maamies Giles ja kylän asukkaat tullaan kuulemma siitä palkitsemaan oikeudenmukaisesti. Garm on huolissaan siitä, että koirat jätetään mainitsematta, eivätkä juuri muutkaan ole tyytyväisiä tilanteen kehittymisestä lukuun ottamatta Gilesia, joka nauttii kasvavasta maineesta ja arvonannosta.

Kuningas jää kylään odottamaan lohikäärmeen paluuta ja ahmii seurueensa kanssa suuren osan Hamin ruokavaroista. Lasku maksetaan kuninkaallisilla maksumääräyksillä, mutta tarinan kertoja vihjaa valtiontalouden olevan huonommassa tilassa kuin mitä kyläläiset arvaavat. Tammikuun 14. päivä ritarit ja Giles pukeutuvat taisteluvarusteisiinsa, ja kaikki alkavat odottaa lohikäärmettä saapuvaksi. Se osoittautuu kuitenkin turhaksi, ja vielä seuraavan ja sitä seuraavan päivän odotettuaan kaikki luopuvat toivosta. Vain seppä on iloinen.

Hoviin tyhjin käsin palattuaan kuningas julistaa määräyksen lohikäärmeen saattamisesta vastuuseen, ja käskee kaikkien ritareittensa ja maamies Gilesin aseistautua ja kokoontua luokseen. Pitkin hampain tämä lähteekin matkaan harmaalla tammallaan ratsastaen. Kaksikko ei saa nauttia taukohetkestä perille saavuttuaan, vaan sinne kokoontunut suuri seurue lähtee liikkeelle heti näiden ehtiessä paikalle. Joukko etenee verkkaisesti. Kolmantena päivänä erottuvat kaukaiset vuoret ja neljäntenä saattue saavuttaa Kesyttömät kukkulat. Tuolla ritarit löytävät suuria jälkiä, jotka maamies Giles toteaa löhikäärmeen jättämiksi, mutta tämä ei saa ritareita varovaisiksi, vaan nämä päinvastoin laulavat raikuvasti edetessään.

Pian maamiehen harmaa tamma alkaa ontua, jolloin Giles joutuu laskeutumaan satulasta ja jäämään pois saattueen kärjestä. Kirjoittaja vihjaa, että tamma ei ole oikeasti rampautunut, vaan tämä ainoastaan teeskentelee taktisista syistä. Jälkijoukoksi siirtyminen kannattaakin, sillä pian Chrysophylax syöksyy edestäpäin rinnettä alas ritareiden kimppuun. Seuraa kauhea sekasorto ratsujen kavahtaessa pystyyn ja säntäillessä savun ja liekkien keskellä. Monet ritarit menehtyvät hetkessä. Kuitenkin maamies ja harmaa tamma seisovat paikallaan.

Nähdessään vanhan vihollisensa ja voittajansa Pyrstönpurija kädessään lohikäärme menettää rohkeutensa ja suorastaan matelee Gilesin edessä. Maamies muistuttaa Chrysophylaxia tämän rikkomasta valasta ja vaatii jo luvattuja aarteita korkojen kera. Lohikäärme yrittää hämätä Gilesiä ja tuo luolastaan vain osan kalleuksistaan kerralla. Se joutuu kuitenkin tekemään monta matkaa aarrekammioonsa, kunnes Giles on lopulta tyytyväinen. Pastorin suositteleman köysivyyhdin avulla aarrelasti sidotaan kuormajuhdaksi muuttuneen lohikäärmeen selkään. Maamies Giles, harmaa tamma ja Chrysophylax matkaavat vahvistuksekseen saamiensa nuorukaisten kera maiden halki Hamin kylään ilman että osoittavat mitään merkkejä kuninkaan hoviin suuntaamisesta. Gilesia juhlitaan entistä suurempana sankarina samalla, kun keisarillista lohikäärmettä pilkataan ja nöyryytetään. Garm on riemuissaan isäntänsä paluusta kun taas seppä on kuin maansa myynyt ja joutuu vain nolona esittämään, ettei asia ole vielä päätöksessään.

Pari huomiota ensi alkuun:

Viimeistään tässä käy ilmi, kuka on tarinan viisain henkilö ja onnellisten loppujen tae: Harmaa tamma joka ohjailee huomaamatta kumpaakin taistelua Chrysophylaxia vastaan. Ensimmäinen (käsin kirjoitettu) versio loppuukin ansaitusti:


Painetussa versiossa kerrotaan vain, että "Harmaa tamma eli rauhassa päiviensä loppuun saakka eikä vihjaissutkaan siitä mitä se mielessään mietti."

Toinen juttu on se, että köyden tarpeellisuus tuo mieleen Samvais Gamgin Emyn Muililla. Viitteiden mukaan tämä juoni tuli mukaan vasta vuonna 1947. Lieneekö saanut vaikutteita juuri Sormusten herrasta?

Ainakin takavuosina Tolkienia kohtaan esitettiin joskus poliittis-moraalisesti motivoitunutta kritiikkiä. (Tälläkin foorumilla, tyyliin "Tolkienin maailma on tunkkainen"). Tolkienin katsottiin fantasiakirjoissaan ihailevan feodaaliyhteiskuntaa ja jalosukuisten tai -rotuisten syntyperään perustuvaa oikeutta hallita alempiaan. (Syytösten taustaoletusten mukaan Tolkienin tyyppiset fantasiamaailmat ovat lähtökohtaisesti "keskiaikaisia", ja siksi näihin fantasiamaailmoihin todellisuudessa sisältyivät kaikki "pimeään keskiaikaan" modernin populaarikäsityksen mukaan kuuluneet epämiellyttävät ilmiöt, joita Tolkien puolusteli jättämällä kertomatta niistä.)

Maamies ja Lohikäärme olisi voinut olla tämäntapaisen kritiikin esittäjille avartava kokemus, paitsi että tuskin sekään olisi heidän mielipiteitään muuttanut. Ritareita ja syntyperänsä perusteella hallitsevia kuninkaita ei tässä kirjassa ainakaan imarrella.