Giles #5: Kuningas Giles

Kuten Telimektar totesi viime kappaleen keskustelussa, tässä tarinassa syntyperään perustuva kuninkuus ei todellakaan tarkoita jaloutta ja ylevää luonnetta. Augustus Bonifacius katsoo olevansa hallitsijana luonnollisesti täysin oikeutettu lohikäärmeen aarteeseen, vaikkei ole itse laittanut rikkaa ristiin sen eteen, komennellut vain kelvottomia ritareitaan ja kelpoa maamiestä. Huonostipa olisi siis Gilesin käynyt, jos hän ei olisi lohikäärmeen luolalla osoittautunut niin järkeväksi, että hyväksyi Chrysophylaxin ehdottaman sopimuksen. Sillä jos ei koko aarteensa menetyksestä epätoivoiseen raivoon kiihtynyt lohikäärme olisi häntä tappanut vuorilla vaan hän olisi selvinnyt siitä kärhämästä voittajana, seuraavaksi olisivat olleet vastassa ahnaan kuninkaan sotajoukot. Pelkästä Pyrstönpurijasta ja sellaisista apuvoimista, joiden palkkaamiseen olisi riittänyt yhden hevosen ja miehen kantama aarremäärä, ei olisi pidemmän päälle ehkä ollut kylliksi vastusta joukolle ritareita, jos Giles olisi tässäkin tapauksessa saanut päähänsä olla luovuttamatta saalistaan nöyrästi kuninkaan aarrekammion täytteeksi ja ryhtynyt vastarintaan.

Onneksi Giles teki järkevän ratkaisun, ja onneksi hän oli kyllin järkevä ja kaukonäköinen saadakseen aarteen lisäksi myös "kesyn" lohikäärmeensä pidettyä monien vuosien ajan. Eipä hänestä ilman niiden molempien aiheuttamaa itsetunnon kohoamista ja taloudellista vapautta sekä sotilaallista ylivoimaa olisi koskaan kehittynyt Pienen valtakunnan kuningasta.

Augustus Bonifaciuksen myöhempi kohtalo jäi askarruttamaan mieltäni. Monien muiden hahmojen kohtalot kyllä kerrotaan (kultaisessa kaulapannassaan onnellisena ja sietämättömänä pasteeraava Garm on näistä ehkä hauskin), mutta sitä ei mainita, miten täysin rahaton, suuren osan ritareistaan, ison palan valtakunnastaan ja lisäksi melkoisen määrän auktoriteetistaan menettänyt kuningas pärjäsi Pienen valtakunnan noustessa kukoistukseensa. Liekö lainannut jostain rahaa voidakseen jatkaa mukavaa hiljaiseloa hovissaan pienen ritarijoukkonsa kera?

Augustus Bonifacius joutui ehkä myymään tai panttaamaan arvokkainta irtaimistoaan, ja hovin menoja saattoi vähentää kun ritareitakin oli vähemmän?
Ripaus kuninkaallisuutta hänestä kuitenkin löytyi siinä vaiheessa, kun hän miestensä paettua palasi yksinään uhmaamaan Gilesiä ja lohikäärmettä. Aiemman perusteella tämä oli ehkä yllättävääkin, ja nostaa tarinan arvoa.

Maamiehen vaimo Agathasta kerrotaan tulleen "erittäin kookas" kuningatar, josta "ei päässyt yli eikä ympäri - ellei sitten kiertänyt kaukaa". Melkoista fat shamingia! Lisäksi täytyy muistaa alkoholismin glorifioiminen sekä kaikki eläimiin kohdistuneet julmuudet kirjassa; onko tämä ollenkaan nykyajan arvoille sopivaa?

Mutta onko se fatshamingia mainita kuningattaren kookkaus ja majesteettisuus, samoin kuin Gilesin vyön pituus jo siinä kohtaa kun hän on vasta jaarli? Kyseessähän on aikakausi, jolloin kunnon vyötärönympärys oli vahva statussymboli, ja kirjan alussakin mainitaan, miten Gilesilla oli omasta mielestään täysi työ pitää puute loitolla, toisin sanottuna pysytellä yhtä lihavana ja hyvinvoivana kuin isänsä häntä ennen.

Mitä tulee humalahakuiseen juomiseen ja eläinten kaltoinkohteluun, ne kuulunevat sarjaan "näistä asioista on hyvä keskustella kirjaa lapsille luettaessa". Varsinkin koska kyseiset eläimet ovat tarinassa puhekykyisiä.

Josko toteutumattoman jatko-osan juonihahmotelmasta voisi tässä paljastaa sen verran, että AB on siinä hyvin uhkaava vihollinen ja pyrkii alistamaan Gilesin vasallikseen, joten tavalla tai toisella hän pääsee jaloilleen.

Isilmírë sanoi:

Mutta onko se fatshamingia mainita kuningattaren kookkaus ja majesteettisuus, samoin kuin Gilesin vyön pituus jo siinä kohtaa kun hän on vasta jaarli?

Click to expand...

Itse asiassa olen taipuvainen epäilemään Kointähden kanssa fat shamingia.

Ehkä se oli 1930-luvulla hyväksytty ja yleinen huumorin laji, ainakin Tolkien sovelsi sitä Sormusten herrassa ja etenkin Hobitissa, sanoisinko, varsin pidäkkeettömästi. Tunnetuin naureskelun kohde oli Bombur, Sormusten herrassa ällistellään Vili ”Jauhosämpylä” Valkojalan, Viljami Voivalvatin, Forlong Mahavan ja ilkeän Frecan (tulossa ällisteltäväksi elokuvaankin, saa nähdä miten) lihavuutta ja Tolkienin kirjeistä tunnetaan pyörätuoliin (ehkä lihavuutensa takia?) joutunut Lalia Lihava, jonka lihavan elämän hupaisin kohtaus on se, kun hän vierii pyörätuolissaan ennenaikaiseen kuolemaan.

Joten laskisin Agathan tähän samaan tarinan kirjoittamisajankohdan, ei tapahtuma-ajan asennoitumistapojen joukkoon. Suhtautuminen lihavuuteen on mielestäni ehkä pahiten vanhentunut osa Tolkienin kirjallisuutta.

Ks. myös Kontuwiki (tosin Lalia Savirinne puuttuu vielä artikkelista):


P.S. Sormusten herran alkuteoksessa on sama lisänimi ”Fat” niin Forlongilla kuin vain sukutaulussa esiintyvällä Otto Boffinillakin. Kersti Juva on suomentanut sen Mahavaksi (Forlong) ja Paksuksi (Otto) – lieneekö tarkoitus hieman pehmentää nimitystä? Tero Valkosen suomentamassa kirjekokoelmassa Lalia the Fat on sen sijaan Lalia Lihava.