Keskeneräisen jatko-osan keskeneräinen historia
Tolkien viittaa Maamiehen ja lohikäärmeen mahdollisiin jatko-osiin ensimmäisen kerran jo yksitoista vuotta ennen kirjan julkaisemista, vuonna 1938 kirjoittamassaan kirjeessä, kun hän kertoo Allen & Unwinin kustannustoimittajalle C. A. Furthille lukeneensa tarinan uuden version Lovelace Societylle ja toteaa lopuksi: ”En kuitenkaan ole kirjoittanut [Pienestä] Valtakunnasta kahta tai kolmea muuta tarinaa, jotka sen oheen tarvittaisiin!” (Kirjeet, s. 53, kirje 31, 24.7.1938).
Kysymys oli siitä, että kaavailtaessa Hobitin seuraajaa Tolkien oli esitellyt tarinan lyhyen version Allen & Unwinille. Kustantamossa pidettiin siitä, mutta sen lisäksi haluttiin muita tarinoita, jotta saataisiin aikaan tarpeeksi pitkä kirja. Näin ollen jatko-osaa ei vielä tuolloin ollut olemassa, ellei sitten Tolkien ollut jo alkanut sellaista kaavailla. Sillä jo saman vuoden elokuussa hän kertoi kirjeessään C. A. Furthille saman kysymyksen tiimoilta: ”Olen suunnitellut jatko-osaa (joskaan se ei sellaista tarvitse)”. (Kirjeet, s. 55, kirje 33, 31.8.1938)
Keskustelu C. A. Furthin kanssa jatkui seuraavana vuonna. Tolkien kirjoitti lähettäneensä Allen & Unwinille Maamiehen ”laajennetun käsikirjoituksen syys- tai lokakuussa” ja pohdittuaan tekeillä olevan Sormusten herran sopivuutta Hobitin seuraajaksi totesi: ”Vapaa-ajalla olisi helpompaa ja ripeämpää kirjoittaa Pienen Valtakunnan kevyemmät tarinat Maamiehen kumppaneiksi. Mutta minä kirjoittaisin mieluummin tämän pitkän tarinan [= Sormusten herran] valmiiksi ennen kuin se viilenee. (Kirjeet, s. 57, kirje 35, 2.2.1939)
Seuraavaksi Tolkien tiedusteli Furthilta, saiko ”pidennetty Maamies minkäänlaista hyväksyntää?” Hän mietti, kannattaisiko hänen ”suunnitella kahta muuta tarinaa tai mitään muita Pienen Valtakunnan tarinoita?” ja esitteli sitten ensimmäisen kerran välähdyksiä jatko-osan juonihahmotelmasta: ”Voisin esimerkiksi tehdä valmiiksi samantyyppiset prinssi Georgen (maamiehen pojan) tai pulskan Suovetauriliuksen (kansan suussa Suetin) seikkailut sekä Otmoorin taistelun. Mietin tosin, onkohan tämä meidän lähistöllemme sijoittuva perheen sisäinen hupi aivan hölmöä”. (Kirjeet, s. 58, kirje 36, 10.2.1939)
Kuten tiedämme, näiden 1930-luvun lopun suunnitelmien toteutuminen kesti kauan, sillä kustantamo halusi mieluummin lisää tarinoita hobiteista ja Sormusten herran kirjoittaminen vaati paljon aikaa, tarmoa ja keskittymistä. Myös sodan syttyminen vei oman veronsa. Kuitenkin Tolkien kysyi vielä joulukuussa 1942 Stanley Unwinilta, voisiko tämä harkita ”kirjaa, joka sisältäisi kolme tai neljä lyhyempää ’satua’ ja jonkin verran runoja? ’Maamies’, jonka aikoinani teille lähetin, on miellyttänyt useita lapsia ja aikuisia. Jos se on liian lyhyt, voisin lisätä sen oheen yhden tai kaksi samantyyppistä tarinaa ja panna mukaan vielä hieman runoja samantyyppisistä aiheista, mukaan lukien ’Tom Bombadilin’…” (Kirjeet, s. 78, kirje 47, 7.12.1942)
Runsaat kaksi vuotta myöhemmin Tolkien on jälleen pallottelemassa ajatuksia uusiksi pienemmiksi kirjoiksi ja mainitsee jälleen yhä julkaisemattoman Maamiehen ja synkän arvionsa jatko-osasta: ”Pidittekö ’Maamiestä’ yhtenä mahdollisuutena? Se on varsin pitkä novelli. Korjattu ja koneella puhtaaksi kirjoitettu kappale on tällä hetkellä ’matkoilla’, tavanomaisilla poluillaan, mutta minulla on täälllä kelvollinen kotikappale, jonka lähetän ’David Severnin’ [= David Unwin, Stanley Unwinin poika, Raynerin isoveli] käyttöön. (Jatko-osa on luonnosteltu mutta kirjoittamatta, ja kirjoittamatta se todennäköisesti myös jää. Pieni Valtakunta on menettänyt vetovoimansa, metsät ja tasangot ovat tätä nykyä lentokenttiä ja pommien harjoitusmaaleja.)” (Kirjeet, s. 145, kirje 98, n. 18.3.1945; samasta aiheesta myös: H. Carpenter, J. R. R. Tolkien – elämäkerta, s. 193)
Tämän jälkeen koitti viimein vuosi 1949, joka näki Maamiehen ja lohikäärmeen valmiina kirjana. Kirjan julkaisemisen myötä ajatus jatko-osasta sai luonnollisesti uutta huomiota ja heinäkuussa 1949 Tolkien kirjoitti Allen & Unwinille:
Mitä taas tulee ”muihin Pienen Valtakunnan kertomuksiin”, viittasin alkusanoissa yhteen siltä varalta että niitä todella joskus syntyisi tai tarinakatkelman käsikirjoitus löytyisi jostain. Mutta Georgius ja Suet on pelkkä luonnos, ja tätä nykyä on vaikea tavoittaa mielessään takavuosia, jolloin kiidimme pitkin P. V:aa ikivanhassa autosssa. ”Lapset” ovat nyt 20–32-vuotiaita. Mutta kunhan olen lopulta saanut valmiiksi ”Tarun Sormusten herrasta”, jonka olen jo melkein kirjoittanut puhtaaksi, vapaaksi jäävä kevät saattaa tuottaa jotain. (Kirjeet, s. 170, kirje 121, 13.7.1949)
Maamiehen ja lohikäärmeen alkusanojen ensimmäinen käsikirjoitusversio on ilmeisesti vuodelta 1946 (ks. Johdanto, s. 17); alkusanojen lopussa (s. 35) on mainittu viittaus jatko-osaan:
Tarukatkelmissa, jotka kertovat Gilesin pojasta Georgiuksesta ja tämän hovipojasta nimeltä Suovetaurilius (Suet), on viittauksia siihen, että Keskivaltakunnan vastainen etuvartioasema oli yhteen aikaan Farthinghossa.
Tästäkin kirjeestä näyttää käyvän ilmi, että Tolkienilla oli tosiaan mielessään useita Pieneen valtakuntaan sijoittuvia tarinoita, mutta hän oli hukannut sekä jatko-osan luonnoksen että intonsa palata tarinan ääreen. Ensin Pienen valtakunnan henki – eli maaseutu, johon tarinat sijoittuivat – oli kärsinyt sotaponnistusten aiheuttamista mullistuksista ja nyt aika oli vaatinut veronsa. Tolkienin mielessä tarina liittyi selvästi hänen lapsikatraansa varhaisvuosiin, jolloin satu oli kasvanut sitä lapsille automatkoilla kerrottaessa. Nyt tuota innoituksen lähdettä ei enää ollut olemassa.
Lisäksi kävi niin, että Maamiehestä ja lohikäärmeestä ei muodostunut sellaista menestystä kuin Hobitista. Stanley Unwin kertoi kirjeessään 6.3.1950 Tolkienille, että 5000 kappaleen ensipainoksesta oli myyty 2000. Kirja ”ei ole vielä menestynyt niin hyvin kuin olimme toivoneet”. (Kirjeet, s. 176, kirje 125, johdanto)
Tolkien kommentoi Unwinin terveisiä: ”Olisi kuitenkin tuntunut rohkaisevammalta, mikäli Maamiehestä olisi kuulunut parempia uutisia. Taisi sitten olla turhan akateeminen pikku tarina pohjimmiltaan? Nähdäkseni hänestä ei ole puhuttu kovin laajalti. Häntä ei ole taidettu tuoda kovin voimallisesti yleisön tietoisuuteen. Minä ajattelin aina, että sikäli kuin hänessä on mitään hyvää, se olisi parantunut muista saman valtakunnan ja tyylin tarinoista, mutta koska kaukaisempi maailma [= Keski-Maa] veti minua niin vahvasti puoleensa, en kyennyt niitä kirjoittamaan. Nyt voi olla toisin.” (Kirjeet, s. 177, kirje 125, 10.3.1950)
Toisin sanoen jatko-osan kohtaloksi koituivat myös huono myyntimenestys ja Sormusten herra, joka oli imenyt siitä(kin) elinvoimaa. Sanat ”Nyt voi olla toisin” tosin viittaavat siihen, että Tolkien ehkä kuitenkin kaipasi Pientä valtakuntaa ja halusi herättää sen henkiin. Mutta kuten tiedämme, niin ei koskaan tapahtunut, ellei sittenkin jossakin laatikossa, vanhojen sanomalehtien alla tai niihin käärittynä, piile pinkka vanhoja koepapereita, joiden tyhjäksi jääneille kääntöpuolille on kirjoitettu teksti, jota kukaan, ei edes Christopher, ole koskaan nähnyt…
Mitä jäi jäljelle?
Tolkien kertoi eräässä kirjeessään Maamiehen jatko-osan luonnoksen kadonneen jonnekin (tavallinen tapahtuma professorin elämässä) mutta se on kuitenkin löytynyt, koska Christina Scull ja Wayne G. Hammond ovat julkaisseet sen vuonna 1999 Maamiehen 50-vuotisjuhlalaitoksessa, josta myös suomennos on tehty. Toimittajat kertovat, että teksti katkeaa kahden käsikirjoitussivun jälkeen mutta sitä seuraa kahden sivun mittainen hahmotelma loppuosan tapahtumista (johdanto, s. 26). Tämä meillä on nyt luettavanamme Maamiehen ja lohikäärmeen sivuilla 184-189.
Ensimmäisenä on jatko-osan ensimmäinen aloitus, vain sivun verran tekstiä (s. 184-185), jossa ehditään kertoa lähinnä vain Gilesin pojan Georgiuksen (rahvaan kielellä George) perineen kuninkuuden edesmenneeltä isältään 30-vuotiaana ja käsitellään hänen pitkää virallista nimeään ja titteleitään. Tämän aloituksen voisi ehkä ajoittaa samaan aikakauteen kuin ”ensimmäisen (käsin kirjoitetun) version”, sillä tekstin lopussa olevassa poistetussa kappaleessa kerrotaan Gilesin menneen naimisiin ”vasta vanhalla iällä”, toisin sanoen aloitus on peräisin ajalta, jolloin Agathan hahmoa ei vielä ollut olemassa. Georgiuksella on myös kaksi veljeä, mutta tässä tarinassa ei ehditä kertoa yhtikäs mitään heistä eikä sen koommin Georgestakaan – siis sen pitkän nimen lisäksi. Sitä (samoin kuin Georgen lukuisia titteleitä) on käsitelty Kontuwikin artikkelissa Georgius. Jos siihen on mitään lisättävää tai korjattavaa, kannattaa toki kertoa oitis.
Mutta tarina alkaa uudestaan: George on edelleen prinssi ja isäpappa Giles hallitsee hyvävoimaisena. Georgen nimet toki mainitaan tässäkin aloituksessa, mutta mukana on myös äiti Agatha, joten voisimme kenties olettaa, että ensimmäisen tarinan aloituksen jälkeen on vierähtänyt tovi jos toinenkin. Agatha on samanlainen kuin julkaistussa Maamiehessä eli pulska ja tarmokas: ”Äidiltään hän [= George] oli perinyt pyöreän ruumiinmuodon sekä periksiantamattoman luonteen” (s. 186).
Tarina käynnistetään Georgen ja Gilesin keskustelulla: Giles pyytää Georgea ottamaan selvää, mitä valtakunnan pohjoisosassa tapahtuu, siellä kun ihmiset ovat valittaneet muukalaisista. George lupaa lähteä ja niin hän lähteekin, mutta tarina katkeaa jälleen, lähes lopullisesti (s. 187)
Jäljellä on enää loppuosan juonihahmotelma (s. 187-189), ei mitään tarinaksi kirjoitettua tekstiä. Josko tässä esittäisin tiivistelmän tästä tiivistelmästä:
Georgella on pohjoisessa morsian, jonka luona hän käväisee matkallaan, mutta joutuu rosvojen vangiksi. Nämä rosvot ovat mahdollisesti Augustus Bonifaciuksen miehiä ja morsian (tai tämän isä) on petollinen – eli toimittaa Georgen vihollisen kynsiin. Ilmiselvästi rosvot tosiaan ovat Bonifaciuksen miehiä, sillä seuraavaksi Bonifacius vaatii Gilesiä maksamaan Georgesta lunnaat ja alistumaan vasalllikseen. Tähän ei Giles tietenkään suostu vaan valmistautuu sotaan ja päättää kutsua vanhan kaverinsa (sanoisimmeko frenemyn) Chrysophylaxin avuksi. Lohikäärmeelle viestiä lähtee viemään sikopaimen Suovetaurilius.
George pääsee kuitenkin omin neuvoin vapaaksi ja ystävystyy kuninkaan parhaan hevosen Häränpään (eli Bucephelus III:n) kanssa [nimi on väännös Aleksanteri Suuren hevosen nimestä Bukefalos (lat. Bucephalus), joka tarkoittaa tosiaan ’häränpäätä’]. Kansan suussa nimi on ”Lehmänaama” – Tolkienin lingvistinen vitsi kreikkaa taitaville.
Nyt tulee mukaan uusi hahmo, jättiläinen nimeltään Caurus, joka ottaa Georgen vangikseen, kun tämä pakomatkallaan yöpyy jättiläisen luona. Suet kuitenkin löytää Georgen ja lähtee hakemaan Chrysophylaxia. Lohikäärmeen suostutteleminen osoittautuu vaikeaksi, mutta lopulta, pitkän väittelyn jälkeen, Suet onnistuu (ei kerrota miten). He päihittävät Cauruksen, sitovat tämän ja pistelevät tätä neuloilla (miksi, sitä ei kerrota).
Sillä välin Gilesin ja Bonifaciuksen välille on syttynyt sota ja aluksi Bonifacius on voitolla. Lähellä Islipiä [kylä n. 10 km Oxfordista pohjoiseen] alkaa taistelu, joka ratkeaa luonnollisesti Chrysophylaxin saapumiseen (myös Bucepheluksella ratsastava George tulee paikalle) ja kauhistuneet Bonifaciuksen miehet pakenevat ja ”monia katoaa Otmoorin suolle”. [G. R. R. Martin on tietysti kopioinut Tolkienia kirjoittaessaan Targaryenien ensimmäisistä voitoista, eikö niin?] Enää jäljellä on muutama viite loppukappaleista: rajojen siirtelyä, Suetin aatelointi, Gilesin kunnian päivät, jotka päättyvät aikanaan siihen, että George perii valtaistuimen (mutta ei mene naimisiin naisiin pettyneenä ja nimittää Suetin kruununperijäksi).
Tässä on selvästi kokonaisen tarinan runko siististi suunniteltuna: luut vain odottavat lihaa ympärilleen mutta turhaan.
Kysymyksiä
Koetin hieman selvittää, missä pitää majaansa se jatko-osan sisältävä lyhyt käsikirjoitus, jonka Tolkien jossakin välissä hukkasi. Tästä kirjasta en löytänyt vastausta eikä se näytä olevan myöskään Marquette Universityn Tolkien-kokoelmassa. Eipä sillä suurempaa väliä ole, mutta olisi vain hauska tietää lisää senkin kohtaloista ja nykyisestä asuinpaikasta (Bodleian Library?).
Jätetäänkö tässä vain kertomatta jotakin? Suet lähtee pohjoiseen pyytämään apua Chrysophylaxilta mutta ennen perille pääsemistään hän ryhtyykin etsimään Georgea ”matkimalla kotieläinten ääniä kaikkien luolien suulla” (s. 188) ikään kuin tietäisi jo, että George on jossakin luolassa jättiläisen vankina, ja vasta paikallistettuaan tämän jatkaa matkaansa Chrysophylaxin luo ja taivuttelee tämän mukaansa vapauttamaan Georgea. Toisaalta tämä on vain juonihahmotelma eikä siltä voi vaatia kovin pitkälle menevää johdonmukaisuutta.
Miksi George ja Chrysophylax pistelevät Caurusta neuloilla sidottuaan tämän? Tämä kidutuskohtaus on todellinen arvoitus, myös kirjan toimittajille (ks. viitteet, s. 223). Muuten, viitteissä selitetään, että Caurus on latinalaistettu muoto kymrin sanasta cawr ’jättiläinen’. Se on varmaan oikea selitys mutta Caurus oli myös vanha roomalainen tuulenjumala ja nimenomaan luoteistuuli. Ja Wales oli Pienestä valtakunnasta katsottuna luoteessa. Olisiko Tolkien ajatellut nimelle kaksoismerkityksen?
Onko Tolkien unohtanut, että lohikäärmelinnan rakentaminen mainitaan jo julkaistussa Maamiehessä? Eli sivulla 139 sanotaan, että Draconariukset rakensivat ”itselleen suuren palatsin Tamesta luoteeseen” ja paikka tunnettiin ”nimellä Aula Draconaria, rahvaan kielellä Worminghall.”
Onko vinhaa perää aiemmin esittämälläni teorialla, että jatko-osan ensimmäisen aloituksen (ei Agathaa) ja toisen aloituksen (Agatha mukana) välissä on ehtinyt kulua useampi vuosi? Eli ensimmäinen aloitus olisi kirjoitettu 1930-luvulla ennen tarinan laajentamista ja toinen aloitus paljon lähempänä sen julkaisemista? Mutta milloin Tolkien oikeasti jätti jatko-osan hahmottelemisen kesken? Kirjeiden perusteella se saattoi tapahtua jo toisen maailmansodan aikana mutta jotenkin vaikutti myös siltä, että Tolkien ei halunnut luovuttaa. Luovuttiko vai ei? Saiko hän uutta pontta kirjan julkaisemisesta tai ainakin tiedosta sen pääsystä kirjapainoon? Onko vastaukseen löydettävissä muitakin avaimia kuin Agatha?
