Valkohäntäpeura, jonka suvussa oli myös metsäpeuroja (ties vaikka jokin porokin olisi sattunut joukkoon), oli mutustelemassa nuoria koivunlehtiä metsänreunassa, kun se kuuli epäilyttävän äänen syvempää puiden siiimeksestä ja säntäsi päätä pahkaa juoksuun – maantielle, kuten arvata saattaa – ja oli aivan vähällä jäädä sataakahtakymppiä ohi kiitävän vihreän Audi A4:n alle, mutta kuljettaja sattui olemaan kyseisen automallin ajajien joukossa tavallista varovaisempaa tyyppiä, olkoonkin että ajoi neljäkymmentä kilometriä tunnissa yli sallitun nopeuden, joten hän hurjastelustaan huolimatta tarkkaili pientareita ja nähdessään eläimen putkahtavan esiin onnistui jarruttamaan sen verran, että ainoastaan tuikea ilmavirta pöllytti valkoisia häntäkarvoja ja sai takajalat heilahtamaan sivulle sillä seurauksella, että kuljettajan oikeassa silmänurkassa kiepahtava otus näytti kuin näyttikin jollakin tapaa törmänneen ajoneuvoon vaikka osumasta eivät kielineet sen koommin tömähdys kuin vauhdin hienoinenkaan hiljentyminen – energiaa ei siirtynyt metallista elävänä sykkivään lihaan, mistä niin rattia puristava ihminen kuin pahanpäiväisesti säikähtänyt metsän asukas olisivat epäilemättä olleet tyytyväisiä, jos olisivat heti tajunneet välttyneensä, kuka hengenvaarallisilta, kuka lähinnä kiusallisilta seurauksilta (niin epäsuhtaisessa asemassa ovat ihminen ja pienehkö hirvieläin – täysikokoisen hirven tapauksessa tilanne olisi toki ollut toisenlainen ja kumpikin osapuoli olisi saattanut menettää henkikultansa).
