GT 8: Tarinan päätös (s. 253-277)

Banazîr Gamgi

Kontulainen
Tarinan päätös-otsikon alla Christopher Tolkien kertoo Tarun Gondolinin tuhosta alkuperäisen nimen olleen Tuor ja Gondolinin pakolaiset josta juontuu Eärendelin suuri taru. Kuten Christopher kuitenkin jatkaa, Eärendelin tarua ei koskaan kirjoitettu. Suuresta muistiinpanojen, runojen ja hahmotelmien määrästä huolimatta professorimme ei koskaan saanut Eärendelista aikaiseksi mitään Gondolinin tuhon kaltaista.

Aiemmin luetut Luonnos mytologiaksi sekä Quenta Noldorinwa kuitenkin kertovat myös Eärendelista, ja koska "Gondolinista paenneiden tarina on olennainen osa esiaikojen historian jatkumoa", Christopher Tolkien esittelee seuraavaksi nämä tarinanpätkät.

Luonnoksen mytologiaksi lopussa kerrotaan, kuinka Gondolinin tuhosta selvinneistä tuli merenkävijäkansa. Ulmo moittii valaria, Fionwë johtaa joukkonsa sotaan, ja kaikkinensa tapahtuu paljon kaikenlaista, mutta merkittävintä on se, että Eärendel lähtee laivallaan, Wingelotilla, etsimään isäänsä joka on kadonnut merelle. Eärendel seikkailee siellä sun täällä surmaten samalla Ungoliantin, mutta ah ja voi! Hänen palatessaan kotiin Sirion on autioitunut. Fëanorin pojat ovat hyökänneet Gondolinin pakolaisten kimppuun, ja Elwing, Eärendelin vaimo, on muuttunut merilinnuksi. Tappeluksen aiheuttanut Silmaril on meren pohjassa ja Maglor laulaa katuvaisena.

Tapahtuu kummallinen ristiinmeno, kun Elwing lähtee etsimään Eärendelia, ja heti kohta Eärendel tahollaan alkaa etsimään Elwingiä. Lopputuloksena on se, että Eärendel saapuu Valinoriin johon hän rakentaa suuren tornin. Sieltä hän lentelee merilintujen siipien avulla etsimässä vaimoaan, mutta ikarosmaisesti hänet ajetaan pois taivaalta.

Morgoth ja hänen armeijansa tuhotaan, ja samalla murretaan ohimennen maailman pohjois- ja länsiosa. Muutamien vaiheiden kautta kahdesta jäljellejääneestä Silmarilista toinen tiputetaan tuliseen kuoppaan. Maglor ei enää mitään muuta teekään kuin laulaa katuvaisena.

Koko Keski-maan kolmannen ajan historia kerrotaan ihailtavan vähäeleisesti: "Viimeiset lohikäärmeet ja örkit vaivaavat maata vielä hetken, mutta lopulta ne kaikki kuolevat ihmisten urheuden ansiosta." Morgoth heitetään killumaan ulompaan pimeyteen, joskin todetaan, että joskus hänen henkensä hiipii maailman tälle puolen. Vihjaistaan myös, että asialla voisi olla hänen suurpäällikkönsä Thû (ilmeisesti Sauronin varhainen versio?). Dagor Dagorathin kulusta kerrotaan, kunnes viimein palataan takaisin "nykyaikaan" kertomaan, kuinka viimeiselle Silmarilille kävi. Kuten tiedämme, se annettiin Eärendelille joka hyppäsi sen kanssa laivallaan avaruuteen vahtien samalla Morgothia ja Yön ovea. Huolimatta siitä, kuinka ihailevasti Eärendelin kohtaloon Keski-maassa suhtaudutaan, olen aina säälinyt häntä. Raukkaparka joutuu seilaamaan tuhansien vuosien ajan kylmässä avaruudessa. Vaimo on toki mukana pitämässä seuraa, mutta mahtaa aamutähtemme matkanteko olla silti melko tylsää.

Christopher Tolkien huomauttaa tarinan loputtua, että tässä vaiheessa Eärendelin Silmaril ei vielä ollut sama Silmaril, jonka Beren ja Lúthien olivat noutaneet Angbandista, eikä Eärendel edes puhunut valarille ihmisten ja haltioiden puolesta. Kiinnostavia huomioita molemmat, niistä käy hyvin ilmi, kuinka paljon Tolkienin legendarium kehittyi aikojen saatossa.

Seuraavaksi pääsemme lukemaan Quenta Noldorinwan loppuun asti. Tämä tarinanpätkä alkaa hyvin tutuilla laduilla: Ulmo pyytää valaria apuun ja Tuor lähtee merelle. Tässä kohtaa huomaamme kuitenkin kiinnostavan lisäyksen tarinaan (jonka Tolkien ilmeisesti kirjoitti myöhemmin, muun tarinan tultua jo valmiiksi): Tuor sai liittyä rakastamaansa Noldoliin ja jäi asumaan laivassaan vieraillen aina välillä Tol Eressëassa. Kiehtovaa, kovin kiehtovaa, varsinkin kun Tuorin kohtalon mainitaan olleen "erotettu ihmisten kohtalosta." Eärendel lähtee jälleen matkaan etsimään isäänsä, mutta tällä kertaa hänen motiivinaan on myös viestin välittäminen valarille. Eärendelin matkoista kerrotaan hieman aiempaa yksityiskohtaisemmin, mutta mitään uutta ei varsinaisesti ole mukana.

Fëanorin poikien hyökkäys sen sijaan saa uutta pontta, kun heidän tavoittelemansa Silmarilin kerrotaan olevan juurikin se sama, jonka Beren ja Lúthien pelastivat. Saamme myös tietää, että ennen hyökkäystään "he kokoontuivat metsäpoluilta samoamasta ja lähettivät Sirioniin ystävällisiä mutta vaativia viestejä." Tästä "viimeisestä ja julmimmasta taistelusta jossa haltia surmasi haltioita", kerrotaan muutenkin enemmän kuin Luonnoksessa mytologiaksi. Merkittävin uusi tieto lienee se, että osa hyökkääjistä kääntyi Fëanorin poikia vastaan päätyen näin taistelemaan Elwingin puolella.

Elwingin Eärendelin etsintä päättyy onnellisesti, kun hän löytää miehensä - tosin tippuen tämän laivan kannelle. Maglor on tarinan aiempaa versiota helläsydämisempi, sillä hän ei ainoastaan säästä Elrondin ja Elrosin henkeä, vaan heidän välilleen peräti kasvaa rakkautta. Eärendel saapuu vaimonsa kera kuolemattomille maille, ja tällä kertaa sinne saapumiselle annetaan järkevä selitys: Silmaril suojeli heitä ja antoi voiman purjehtia Valinoriin saakka. Niin astuu ensimmäinen kuolevainen koskaan kuolemattomille maille, ja hänet viedään jumalten eteen. Valarin pojat lähtevät taisteluun kera haltiain, mutta Eärendelin ei anneta enää palata Keski-maahan. Elwing valmistaa hänen laivalleen siivet, ja niin urhomme nousee taas kerran tähdeksi taivahalle. Tässä vaiheessa Eärendel-raukka joutuu vielä purjehtimaan tähtitaivaalla ypöyksin, ilman vaimonsa seuraa.

Taistelu Morgothia vastaan kulkee pitkälti samoin kuin Luonnoksessa mytologiaksi, mutta taistelukentälle tulleista lohikäärmeistä mahtavimman, Ancalagon mustan, surmaa yllättäen Eärendel, jota oli kielletty tulemasta enää Keski-maahan. Noh, pieni sääntöjen rikkominen hyvän asian puolesta ei liene kovin suuri rike? Morgothin kiinniottaminen on suorastaan herkullista luettavaa, mutta Beleriandin tuhoutuminen on varsinainen antikliimaksi. Asia tulee kyllä kerrotuksi, mutta olisihan sen paremminkin voinut hoitaa. Toisaalta kyseessä on kuitenkin hyvin tiivistelmänomainen kertomus, joten ei kai sovi olla liian kriittinen?

Fëanorin poikien viimeinen yritys saada Silmarilit itselleen on sen sijaan kuvattu hyvin ja yksityiskohtaisesti. Tällä kertaa Maidros ei pelkästään heitä Silmariliaan tuliseen rotkoon, vaan peräti hyppää sinne itse. Makaaberia mutta toimivaa kerrontaa. Haltioiden palaaminen yksinäiselle saarelle ja Valinoriin on lähes siirappisen ihanaa luettavaa, mutta tämä ilossa ja riemussa kieriskely loppuu pian, kun siirrytään kertomaan Morgothin heittämisestä pois maailmasta. Tässä tarinan versiossa on myöhemmin tehty lisäys, jossa Maailman muurien yli ei enää ryömi Thû, vaan Sauron.

Tällä kertaa Eärendel palaa vielä kerran maan päälle, kun aurinko ja kuu ajavat hänen laivansa alas. Valar pyhittävät laivan, antavat Elwingin matkaseuraksi ja lähettävät sen takaisin matkaan Yön ovesta.

Sellaisia olivat ensimmäisen ajan historian kaksi varhaista versiota, joskin, kuten Christopher Tolkien sanoo, kirjoitushetkellään nämä edustivat Keski-maan koko historiaa. Toisesta ajasta saatikka Sormuksesta ja hobiteista ei silloin ollut vielä tietoakaan. Henkilökohtaisesti en pitänyt paljonkaan Luonnoksesta mytologiaksi, mutta Quenta Noldorinwa sen sijaan oli mainiota luettavaa. Siinä missä Luonnos oli ajoittain jopa kuivaa luettavaa, oli Quenta kerronnaltaan hyvin elävää ja ylevää, kaikin puolin sujuvasti etenevää tekstiä.
 
Last edited:

Telimektar

Fundamentalisti
Ancalagon mustan, surmaa yllättäen Eärendel, jota oli kielletty tulemasta enää Keski-maahan. Noh, pieni sääntöjen rikkominen hyvän asian puolesta ei liene kovin suuri rike?
Sitä, että "jumalat eivät sallineet hänen enää palata" (GT 267), täsmentää saman sivun yläreunan toteamus, jonka mukaan [Eärendel] ei "enää koskaan laskenut jalkaansa ihmisten asuinsijoille". Ilmataistelujen käymistä ei kielletty.

Christopher Tolkienin vuonna 1977 julkaiseman Silmarillionin vastaava "Eärendilin matka ja Vihan Sota" -luku perustuu hyvin pitkälti tähän vuoden 1930 Quenta Noldorinwan loppuun, jotkin lauseet lähes sana sanalta, toisissa kohdin kappaleiden järjestystä on muutettu. Suurin ero on siinä, että Silmarillionista oli jätetty pois eskatologia, siis Quenta Noldorinwan lopussa oleva Mandosin ennustus, eli kuvaus tulevasta Morgothin paluusta, vihoviimeisestä taistelusta, ja maailman uudelleentekemisestä entistä ehommaksi.

Jotkin kohdat Quenta Noldorinwassa ovat lakonisen hauskoja:
Mutta kivi poltti Maidrosin kättä, eikä hän voinut kestää kipua (ja hänellä oli vain yksi käsi, kuten on kerrottu).
(GT, 272)

(Olen joskus ajatellut, että Maedhrosin olisi kannattanut asennuttaa Thangorodrimilta-paon yhteydessä katkaistun kätensä tilalle rautakoukku. Se olisi lisännyt hänen karismaansa entisestään.)
 
Last edited:

Luvailin

Kontulainen
Sain vasta nyt luettua tämän osan kokonaan, ja piti selata se vielä uudestaan, että muistin mitä siitä tuli mieleen.

Lopun alussa pysähdyin sanaan quendi (vaikka kaipa se on esiintynyt aiemminkin GT:ssä) - hassua että yleisnimi 'puhujat' tarkoittaakin yhtäkkiä valohaltioita. Katselin nimet lopussa olevasta luettelosta tarkemmin ja yllätyin, että Silman käyttämää nimeä vanyar Christopher ei mainitse ollenkaan missään näistä kohdista. Sattumaltako, vai eikö Christopher enää pitänyt tästä Silmarillioniin valitsemastaan nimestä? Ehkä näitä nimityksiä sotkevia termejä calaquendi ja moriquendi ei vielä tässä vaiheessa ollut?

Tolkien ei kai kirjoittanut mitään Tuorin meriseikkailuista, eikä kai paljon muustakaan merellä tapahtuvasta? Muistaakseni hän sivuutti jopa númenorilaistenkin merimatkat vain lyhyillä maininnoilla matkan kestosta ja päämäärästä, ja keskittyi siihen mitä tapahtui perillä. Ungoliantin surmaretkestä olisi varmaankin saanut hienon tarinan.

Minua yllätti, että Elros ei ollut näissä mukana muuten kuin Quentan uudelleenkirjoitetussa osuudessa. Tulikohan Tolkienille ajatus Toisesta ajasta ja Númenorista samalla kun Elros lisättiin tarinaan vai vasta vähän myöhemmin?

Molemmissa versioissa kerrotaan, että Vihan sodan jälkeen lohikäärmeistä jäi jäljelle kaksi. Oliko toinen siis Smaug, koska Hobitin kirjoittaminen alkoi melko pian Quentan jälkeen? Toisaalta Hobitista saa vahvasti käsityksen, että kaukana pohjoisessa sikisi aikanaan enemmänkin lohikäärmeitä kuin yksi tai kaksi. Olivatko nämä kaksi kaikkien myöhempien lohikäärmeiden "esivanhemmat"?

Eärendilin saapuminen tyhjään Kôriin juhlan aikaan toistaa minusta ehkä jo liikaakin tuttua kaavaa. Quenta-versiossa kaupunkiin oli sentään jätetty muutama vartija. Manwë tai hänen kotkansa eivät ilmeisesti havainneet tulijaa jo kaukaa...

Quentan tekstissä Fionwën tervehdys Terve Eärendel, tähdistä loistavin, lähettiläistä suloisin yllätti minut ensilukemalta, kun se oli yhtäkkiä niin juhlallista muuten aika pelkistetyn tiivistelmän keskellä. Mutta sitten keksin syyn: juuri tämähän on se muinaisenglantilainen fraasi, josta koko Tolkienin mytologia sai alkunsa! (éala éarendel engla beorhtast 'terve Earendel enkeleistä loistavin' kuten Kontuwiki kertoo)
Thû (ilmeisesti Sauronin varhainen versio?)
Juu, sellaisen Sauronin joka oli Finrodin ja Berenin kiusana Ihmissusien saarella.
 

Isilmírë

Kuukivi
Suomen Tolkien-seura
Molemmissa versioissa kerrotaan, että Vihan sodan jälkeen lohikäärmeistä jäi jäljelle kaksi. Oliko toinen siis Smaug, koska Hobitin kirjoittaminen alkoi melko pian Quentan jälkeen? Toisaalta Hobitista saa vahvasti käsityksen, että kaukana pohjoisessa sikisi aikanaan enemmänkin lohikäärmeitä kuin yksi tai kaksi. Olivatko nämä kaksi kaikkien myöhempien lohikäärmeiden "esivanhemmat"?
En ole vielä ehtinyt lukea tämän viikon osuutta, mutta tähän haluan kuitenkin kommentoida, että käsittääkseni Hobitti oli alkujaan ajateltu irralliseksi tarinaksi. Sen ei siis kirjoitettaessa ollut kai vielä tarkoitus liittyä suoraan Silman jylhiin haltiataruihin, vaan se oli pikemminkin tarkoitettu samantapaiseksi tarinaksi kuin Seppä ja Satumaa, jossa on kyllä vahvoja kaikuja Keski-Maasta mutta joka tapahtuu kuitenkin irrallaan Silmarillionin tarinoiden kontekstista.
 
Ylös