Hämärrys

Sidhiel

Rajatapaus
Vastuuhenkilö
Suomen Tolkien-seura
Tämä on alunperin luovan kirjoittamisen kurssin lopputyö. Haaveeni on joskus vielä jatkaa tätä ihan kirjaksi asti. Jos rahkeet riittävät, jos kärsivällisyys muokata omaa tekstiä riittää, niin ehkä joskus se on vielä ihan oikeissa kansissa, jonkun tuntemattoman käsissä.

Mielipide on enemmänkin kuin tervetullutta, koska voin käyttää sitä myöhemmin, yleisestikin.

******

Hämärrys

En tiedä, miten tulen selviämään tästä viimeisestä peruskouluvuodesta, miten kohdata ihmiset, jotka luulevat minun suorittaneen matematiikan kokonaan kesän aikana. Ihmiset, jotka kadehtivat tätä yritystä, haluavat hekin siirtyä yhdeksännellä lukion pitkään matikkaan ja jättää peruskoululaiset säheltämään ällöttävän helppojen tehtäviensä kanssa tylsän harmaaseen luokkaan, sen valahtaneeseen ilmapiiriin. He eivät tiedä, että en sittenkään, suurista puheistani huolimatta, pystynyt suoritukseeni. Pala oli liian suuri, se tarttui kurkkuun ja tukehdutti.

Jännitys muuttuu peloksi, miten tämän voi ikinä selittää, edes opettajalle? Edes Hannelelle, joka pystyi siihen, mihin omat voimat eivät riittäneet alkuunkaan? Tässä koulussa, jossa osa ei yritä ollenkaan ja muutamat taistelevat keskenään kirkkaimmista arvosanoista, tämänkaltainen epäonnistuminen on pahinta, mitä voi tapahtua. Sitä ei unohdeta. Sillä nekin, jotka ovat luovuttaneet, kadehtivat näitä kymppikuningattaria, jotka saavat mitä tahansa, pystyvät mihin tahansa ja kieputtelevat opettajia sormiensa ympärille kuin erivärisiä nauhoja. Se, että yksi kirkkaimmista tähdistä paljastuukin epäjumalaksi, teeskentelijäksi, on lopullinen arvonmenetys. Se on putoaminen pohjasakan sekaan, se on maailmanloppu ja helvetti.

Lopulta nousen ylös penkiltä, täristen ja huulet pistellen, olen päättänyt selvitä tästä. Kuitenkin ajatukset takkuuntuvat kuin hiukset tuulessa, kieppuvat ja karkaavat. Tämä on historiallinen hetki, ajattelen, sillä minä, Jeminna Kuiske, pelkään. Sormet livahtavat Guccin laukkuun, hipaisevat tummanruskeaa pulloa. Koululle on vielä matkaa, ketään ei ole näkyvissä. Nopeasti, tottuneesti avaan pullon tahmean korkin ja otan yhden lyhyen huikan. Pullo takaisin laukkuun, pää pystyyn, viidentoista sentin korkokengät antavat tarvittavan pituuden katsoa kaikkia nenänvarttaan pitkin, kesämekko ja farkkutakki ojennukseen, syvä henkäys, olen valmis mihin tahansa. Kun itsevarmuus rakoilee ja hengitys on liian pinnallista, on esitettävä murtumatonta.

Aulassa on jo väkeä vilauttelemassa rusketusrajojaan vuosia vanhemmille lukiolaisille, yrittämässä kerjätä huomiota pojilta, joita ei sakkoliha kiinnosta. Suurin osa keskittyy lörpöttelemään kesän kuulumisia toisilleen, kuuntelematta vastauksia. Kymppikuningattaret ovat kokoontuneet näkyvimmälle paikalle, keskustelemaan kesän aikana tekemistään valloituksistaan niin matematiikan kuin romantiikankin saralla. Nykäisen oven auki lähes ärtyneesti, annan sen valua omalla painollaan takaisin. En suo katsettakaan kenellekään, liu’un eteerisen keinuvin askelin muiden itseni kaltaisten olentojen luo. Kuulumiset on pian vaihdettu. Vaikka osa uskaltaakin katsoa minua silmiin, kukaan ei mainitse liian suuria pupillejani. Tässä koulussa on totuttu siihen, että parhaimmat tekevät mitä tahansa pysyäkseen huipulla.

- No, pystyitsä siihen? kysymys pudottaa kruunun päästäni, palauttaa minut maankamaralle.

Kohautan toista olkaani, hymyilen vain huulillani, pudottaen sanan ”Tietysti”, kysyjän silmille. Jatkan tiedustelemalla, kevyesti, ilmavasti, keskustelun toisen osapuolen matikan tilannetta. Hän ilmoittaa lähtevänsä vessaan kohentelemaan kulmakarvojaan. Miten säälittävä idiootti, minä ajattelen.

Kotona heittäydyn tuhansien naisten unelmat yhä jaloissani sängylle. Uupumus painaa minut kasaan, vaikka koulua oli ensimmäisenä päivänä vain kaksi tuntia. Joudun keskittymään hengitykseeni useita minuutteja, ennen kuin pystyn keräämään balettikassin sisällön ja lähtemään kermanvärisellä Vespallani kohti harjoituksia. Koulussa joudun ehkä kilpailemaan kruunustani, mutta täällä, miljoonan tutun valtakunnassa, olen uusi nouseva tähti, seuraava legenda.

*

Koepäivä. Tänään se olisi, matematiikan yläasteen loppukoe. Jos siitä saa yli 9,5, lukion pitkään matikkaan aukeavat kaikki ovet. Juttelen harmittomia kavereideni kanssa, pakotan hymyn kasvoilleni, sanat ulos suusta, vaikka koepäivä vilkkuu uhkaavasti takaraivossa.

Me aiheutamme kateutta matikan kanssa tuskailevien lukiolaisten seurassa, he tietävät, että vaikka ovatkin matematiikkalukiossa, eivät koskaan tule olemaan samalla tasolla ohikulkevien tyttöjen kanssa. Olemme pari vuotta nuorempia, mutta nyt jo heitä teknisesti edellä. He eivät aikanaan saaneet jatkuvasti kirjeitä Päivölästä, he eivät vuosia sitten putsanneet koko stipendikasaa omiin nimiinsä.

Lopullinen jako tapahtuu samalla hetkellä, kun matematiikankokeeseen menevät jäävät koululle ja loput tytöistä lähtevät koulusta. Seison Hannelen kanssa aulassa, vilkutan muille ja vastustan kiusausta juosta koulun katolle ja hypätä alas. Pakokauhu tukkii suonet ja estää hengityksen. Hannele vaikuttaa rentoutuneelta, räpläilee puhelintaan sivusilmällä ja muuttuu koko ajan kylmemmäksi. Yritän hengittää, yritän olla näyttämättä tärinääni. Hannele oli aikanaan ystävällinen. Niin olin minäkin. Hän näyttää pilkalliselta katsoessaan minua. Hänen on pakko tietää tästä. Lukitsen katsekontaktin ja yritän ajaa hänet pakosalle ajatuksistani.

Rakennuksen ehkä kaikkien aikojen lahjakkaimmat oppilaat seisovat vastatusten, kuin 1700-luvun aateliset kaksintaistelua edeltävänä hetkenä, sievän pinkit hymyt huulillaan, rohkaisevat sanat välissään. Tällä kertaa minä tiedän joutuvani alakynteen, ennemmin tai myöhemmin, ja vihaan Hannelea siitä syystä. Vihaan häntä niin paljon, että voisin lyödä häntä.

Hannele haetaan kokeeseen ensin. Täällä on tapana, että ennenaikaiseen päättökokeeseen osallistujat eivät suorita koettaan samassa tilassa. Huhut kertovat, että parempaa arvosanaa on yritetty luntata mitä mielikuvituksellisin keinoin, kuten esimerkiksi käyttämällä tietystä kohtaa suurentavia silmälaseja, joilla on varsin kätevää kurkkia toisen kokelaan vastauksia. Jään keskelle aulaa, näkökenttä mustuu reunoiltaan, jalat eivät kanna. Miksi helvetissä luovutin? Miksi jätin homman puoliväliin? Miksen pakottanut itseäni jatkamaan? Miksen pystynyt siihen, vaikka Hannele pystyi? Miksi olen heikompi kuin hän?

Opettaja tulee takaisin, hymyillen. Hän on ylpeä meistä kahdesta, koulun entisen loiston palauttajista.

- Jännittääkö?

Pudistan päätäni. Ei enää. Päätös on jo tehty, kuukausi sitten. Tunnen sormeni yhä lääkepullon korkista tahmeiksi, mutta Loratsepaami on jo kehittänyt ympärilleni rauhallisen turvaverkon.

- Mä en mee siihen kokeeseen. Mul on Pähkinänsärkijän Makeishaltijattaren soolo tanssittavana, eli siis muutakin elämää.

*

Käytän kaiken aikani tanssimiseen, läksyihin, pyrkimykseeni olla paras ja siitä vielä parempi. Saavuttamaton kuin tähdet taivaalla. Hannele venyttää vapaa-aikansa olemattomiin jahdatessaan pitkän matikan kurssiarvosanoja, kultamitalia telinevoimistelun Suomen mestaruudesta, vaihtoa Berliinissä. Hänelle ne ovat vain tehtävälistan rukseja, hänelle mikään ei näytä tuottavan vaikeuksia. Inhoan sitä. Hänen Instagraminsa on täynnä iloisen, hymyilevän brunetin kuvia, ne eivät kerro mitään Hannelen todellisesta luonteesta.

En tajua, mikä minua vaivaa. Pää tuntuu raskaalta, sydän lyö epäsäännöllisesti ja väsymys ei mene ohi nukkumalla. En luovuta. Kieltäydyn luovuttamasta. Mikään ei estä minua saamasta menetetyt kympit takaisin sillä ainoa asia, joka on siinä tiellä, on oma laiskuuteni. Täydellisyys ei koskaan ole helppoa eikä taivaasta putoava lahja, sen eteen pitää tehdä enemmän töitä, senkin jälkeen kun luulee tehneensä tarpeeksi. Aina voi hypätä korkeammalle.

Tuijotan yhteiskuntaopin kirjaa ja yritän kirjoittaa muistiinpanoja. Ajatukset harhailevat, silmät menevät ristiin ja tekevät lukemisesta mahdotonta. Tästä ei tule mitään, ajattelen. Mistään ei tule mitään. Olen liian huono, liian säröillä, liian keskeneräinen. Tästäkään ei nyt tule yhtään mitään. Kurkkaan Instagramia, tykkään muutamasta kuvasta ja suljen puhelimen. Ei häiriötekijöitä. Istun lattialla, venyttelen reisiä ja pohkeita, nilkan ojennus, nilkan koukistus, keskity lukemiseen, se on ainoa tie menestykseen. Käytän kaiken aikani hyödyksi, kuten nytkin. Ainakin yritän. Minulla ei ole aikaa venytellä ja opiskella eri aikaan, vaan ne on saatava yhdeksi kokonaisuudeksi, jotta ehtisin vielä treeneihinkin.

Saattaisin saada jotain aikaiseksikin, jos minua ei vain unettaisi koko ajan. Voisin olla jo matikan läksyissä asti, mutta ei. Olen niin saamaton, että en vain viitsi tehdä läksyjä. Venytys sattuu jalkoihin, tiedän että venytän liian lujaa, mutta en lopeta. Minun on pakko saada lisää venyvyyttä jalkoihini, tai putoan huipulta. Sitä paitsi jos venytys sattuu, tiedän, että liike tehoaa.

Vedän jalat koukkuun rintaa vasten, nojaan päätä polviin.

Väsyttää.

*

Lokakuun loppu

En vieläkään tiedä, mitä tapahtui. Tuijotan vaaleaa kattoa, mietin miten tässä kävi näin. mustuus on kadonnut, huimaus poissa. Vähitellen muisti alkaa palailla. Olin harjoittelemassa Makeishaltijatarta yksin auditoriossa, sitä jonka minun oli tarkoitus tanssia koulun joulujuhlassa ikään kuin pienenä näyttönä Hannelelle ja hänen ärsyttävälle telinevoimistelulleen, josta hän sai pronssia. Häpeää, sitä pronssista häpeää. Olemme nyt tasoissa, tai olisimme, ellen olisi saanut kahdeksikkoa matematiikasta.

Kahdeksan.

Minä olin saanut ala-arvoisen arvosanan matematiikasta. Jopa keskinkertaiset ovat nyt minua parempia. Se oli johtanut kahteen huikkaan kolmiolla koristetusta pullosta. Oli ollut pakko esittää saaneensa kympin kuten aina, pidettävä illuusiota yllä, vaikka nykyään kymppejä tuli aina vain harvemmin. Sen tajuaminen oli ollut syy kolmanteen huikkaan, neljänteen. Lopulta olin löytänyt itseni itkemästä koulun vessan lattialta. Muistan puristavani nilkkojani niin lujaa, että jalkani olivat mustelmilla yrittäessäni pitää itseni kasassa. Siitä olin noussut ylös ja mennyt harjoittelemaan tanssiani, saanut itseni jotakuinkin koottua. Jotenkin olo oli ollut oudon tokkurainen, pää sumussa. Tutu oli liian painava, etäisyydet vaikeasti määriteltävissä.

Ilmeisesti musiikinopettaja oli löytänyt minut auditorion lattialta ja soittanut ambulanssin. Miksi helvetissä kaikki hajoaa tällä tavalla? Minun on pakko keksiä jokin järkevä selitys. Ruokamyrkytys, vaikka. Tai kuume, se, että olen juonut liian vähän?

Tiedän kyllä, että olen ottanut rauhoittavia liikaa kuluneen kuukauden aikana, mutta en uskonut, että olin jo näin pitkällä mahdollisen riippuvuuden kanssa, ja toisekseen tilanne on vaatinut ylimääräistä rauhoitusta. Lyön turhautuneena pääni tyynyyn. Tästä ei tule mitään, yhtään mitään. Miksi muilla on niin helppoa?

Varsinkin Hannelella on liian helppoa olla täydellinen. Virnistän ajatellessani pikku temppuani yhteiskuntaopin kokeessa. Livautin Hannelen penaaliin lapun, jossa oli varsin hyvä selitys Suomen yhteiskuntajärjestelmästä. Hän sai varoituksen ja joutuu tekemään kokeen uudestaan.

Se on hänelle oikein.

*

Seuraavana aamuna koulussa kerron kaikille, kuinka keittiötädit yrittivät myrkyttää minut kananmunalla. Saan osakseni useita kauhistuneita ilmeitä, suoranaista kiukkua keittiötä kohtaan. Hetken aikaa minusta tuntuu pahalta, siirrän syyn viattomien keittiötätien päälle, mutta sitten muistan, kuinka kiperästä tilanteesta selvisin. Musiikinopettajakaan ei huomannut pulloa laukussani, vaan uskoi ruokamyrkytys-allergia-yhdistelmän mukisematta. Silti lupaan ja vannon itselleni, että vähennän käyttöä. Minulla ei ole varaa hajoilla tällä tavalla. Muut saattavat kohta huomata jotain, ja se olisi perikato.

Hannele kertoo vastaavan tapauksen omasta elämästään eikä tunnu yhdistävän minua edustuksellinen demokratia – lappuun, vaan syyttää siitäkin ärsyttämäänsä vitosen oppilasta. Alan vähitellen rentoutua. Kukaan ei epäile mitään omituista tässä, vaikka koko pyörtymistapaus haiskahtaa kilometrien päähän. Ojennan selkäni suoraksi, annan itseni kohota muutaman sentin. En anna itseni käydä näin lähellä täydellistä katastrofia enää koskaan.

*

Joulujuhla

Kohta olen kaikkien nähtävillä, lavalla jälleen. Sipaisen tummanpunaisen tutun tyllikerroksia, tunnen sen antavan minulle lisää valovoimaisuutta ja hehkua, lisää itsevarmuutta. Se on osa minua, kasvanut lantiooni kiinni. Hiukseni ovat sotkuisella nutturalla syystä, sillä tein tästä ikivanhasta baletista nykyaikaisen version, koska tässä vaiheessa olen tanssinut roolin satoja kertoja tässä kuussa. Luotan jalkoihini, nilkkoihini ja koko kehooni. Baletti on ainoa asia, jossa en epäonnistu koskaan. Se on ainoa asia, joka ympäröi minut keskinkertaisuudesta kultaisin kehyksin.

Painaudun lähemmäs tummanharmaata seinää, nojaan siihen. Imen sen synkkyyttä itseeni. Vedän tunnelmaa luihini, rakennan itsestäni uuden, vaikuttavamman kopion. Tällä kertaa en ole sievä tyttönen rakastuneena nukkeprinssiin, vaan jokin monta kertaa vanhempi olento. En ole nimennyt tanssiani enkä rooliani. Haluan, että jokainen katsoja tekee päätelmänsä itse.

Jätän kaikki epävarmuuteni kulisseihin, hivelen sormiani pitkin mustaa verhoa. Siihen jäävät kaikki koulupaineet, pelko häviämisestä ja unohdukseen vaipumisesta. Sali on pimeänä, kyllästyneet oppilaat lopettavat puhumisen, kun kävelen kipakoin askelin lavalle. Käännyn selin yleisöön, nostan oikean käden lantiolleni, painan vasemman tossun puukärjen lattiaan. Asento muistuttaa hiukan burleskinäytöksen alkua, varsinkin, kun yleisö näkee takamukseni, mutta en piittaa hittoakaan, koska juuri näin minä haluan tanssia oman tähtihetkeni.

Tunnen nämä hiljaiset sekunnit itsessäni, minusta tuntuu kuin säteilisin, kuin olisin ainoa valonlähde, ainoa näkyvä asia koko maailmassa. Sitten Britney Spearsin Work Bitch alkaa,

ja minä muutun tähdeksi, tuleksi, vimmaiseksi täydellisyyden ruumiillistumaksi.


Tokenen vasta, kun olen kulisseissa jälleen. Vedän pari kertaa henkeä, ja sitten alkaa tärinä, euforia siitä, että olin viimeinkin niin hyvä kuin haluan olla. Vetäisin maton Hannelen alta neljässä minuutissa, muutamassa tahdissa, kahdessa hengenvedossa. Murkkuikäiset lapset ovat lopettaneet taputtamisen ja huutamisen, ja keskittyvät nyt jakamaan ylistäviä mielipiteitään minusta. Kuulen heidän sanansa tänne asti, vaikka minun ja väkijoukon välissä on kokonainen lava, monta neliömetriä lattiaa.

Hengittelen ja ravistelen jalkojani. Esiintymiseen minä todellakin olen koukussa. Ihmisten mielenkiinnon vangitseminen on aina yhtä huumaavaa. Sujautan tutun päältäni, avaan tossujen nauhat ja vedän ne jalasta. Tungen balettivarusteet laukkuuni, vedän tavallisen mekon päälle, annan hiusten laskeutua olkapäille. Pesen lavameikit pois, muutun taas epätäydelliseksi, pelkäksi ihmiseksi. Vedän korkokengät jalkaan, nostan laukun olalleni ja hipaisen takaisin tullessani samaa verhoa, jota hivelin ennen esiintymistäni. Kunpa pääsisinkin takaisin siihen hetkeen vain koskettamalla mustaa kangasta.

Ei onnistu. Aikaa ei voi kääntää toisinpäin. Pakotan ilman ulos keuhkoistani, vedän uutta tilalle ja lähden kotiluokkaani hakemaan välitodistuksen. Ajatus välitodistuksesta on saa hermostuneisuuden taas vellomaan minussa. Olenko ollut tarpeeksi hyvä? Onko keskiarvoni nyt viimeinkin tasan kymmenen? Yritän hillitä kauhua, joka lähtee kylkien välistä ja leviää koko kehoon. Puristan laukkuani kuin elämäni riippuisi siitä.

Luokassa heitän läppää Hannelen kanssa siitä, kuinka meille on saattanut eksyä muutama 11 tavallisten kymppien sijaan, vaikka minun tekee mieli repiä irtoripset irti hänen silmistään. Puoli luokkaa tuijottaa meitä hampaitaan kiristellen. Väläytän heille hymyn. Jos keskittyisitte opiskeluun ettekä olemaan typeriä, voisitte saavuttaakin jotain, ajattelen. Hannele sanoo sen ääneen ja hän meinaa saada megistölkin päähänsä. Opettaja poistaa heittelijän luokasta nalkuttaen samalla nykynuorisosta ja jaan tietäväisen katseen Hannelen kanssa. Sitten käännän katseeni sivuun. Parempi, että en katso häntä. En voi ryhtyä väkivaltaiseksi koko luokan edessä. Vihaiset, lasiset perhoset kuplivat sisälläni silti, en saa niitä vitsailtua ulos. Puren huulta huomaamattomasti ja yritän keskittyä luokan taustahälyyn, mutta päässäni suhisee ja korvissa soi. Yritän keskittyä vain hengittämiseen, hymyilemiseen ja kepeään sanailuun. Riittääkö keskiarvoni siihen, että minut valittaisiin ihan ensimmäisenä kaikkein parhaaseen lukioon?

9,928

Helvetin matikka. Yksi hemmetin yhdeksikkö suistaa koko loppupäivän kaaokseen, sillä tämä on pahimmanlaatuinen epäonnistuminen. Matikan opettaja on ilmiselvästi tajunnut, kuinka huono olen, ja antanut minulle siksi ysin. Sujautan paperin nopeasti laukkuuni, välittämättä sen rypistymisestä. Liimaan hymyn naamalleni ja selitän jotain äidistä, joka on tullut hakemaan minua etuajassa. Ihan kuin Hannele olisi nähnyt ysin, ihan kuin hän katsoisi minua alistuvasti hymyillen, tietäen että en koskaan tule olemaan samalla tasolla kuin hän. Ihan kuin hän tietäisi, millaiseksi teatteriksi minun ja muiden välinen kanssakäyminen on muuttunut. Opettaja toivottaa hyvää joulua, mutta en kuule mitään sydämenlyöntien alta. Tajuan, että en ehtisi Vespani luo, joten painun vessoille ja kiskon haan kiinni. Istun pöntön kannella, keinutan itseäni ja yritän vain lopettaa hengittämisen.

0,072 desimaalia liian vähän. Minun on saatava matikan ysi pois. Minun on saatava se pois todistuksestani, hinnalla millä hyvänsä. Nipistän itseäni kyljestä, pakottaudun lopettamaan ulisemisen, sillä nyt minulla on suunnitelma. On kaksi tapaa tulla täydelliseksi: treenata enemmän tai ottaa kärkipaikka. Minun on pakko pysyä tässä leikissä mukana ja voittaa se. Hoipertelen skootterille pää täynnä sumua. Muistan tämänaamuisen esityksen, jossa tähtenä loisti vain minä itse. Päähäni nousee kuva Hannelesta ja hänen täydellisestä kymppirivistään.

Hannele.

Helvetin Hannele.

Minun on joko opiskeltava enemmän, jolloin lopetan nukkumisen tai baletin, tai oltava paras, jolloin minun täytyy päästä Hannelesta eroon. Olen kakkosena arvojärjestyksessä. Kolmonen tulee kaukana 9,7:n takana. Hannele on ainoa varteenotettava uhka minulle.

Olen jo laittamassa hopeista kypärää päähäni, kun puhelimeni soi. Sydän nousee kurkkuun, kun näen soittajan nimen. Balettiopettaja. Olenko minä pudonnut kärjestä siinäkin?

En sentään. Hän soitti minulle vain kehuakseen täydellistä Makeishaltijatartani. En voi lopettaa tanssimista, koska minä olen siinä paras. Puristan puhelinta kädessäni samalla kun etsin Hannelea väkijoukosta. Hän ei ole vielä päässyt ihailijoistaan eroon, luultavasti hän on vielä koululla hehkun piirittämänä.

Suu tiukkana viivana nykäisen kypärän paikoilleen ja kiidän tieheni nopeusrajoituksia rikkoen. Tiedän täsmälleen, mitä minun pitää tehdä jos todella haluan olla paras. Ja minä haluan, olen vielä joskus. Todistus polttaa minua laukun läpi, se muistuttaa minua siitä, mikä on epäonnistumisen hinta.

*

Venyttelen hitaasti ja hartaasti. Käännyn katsomaan kelloa, puoli kahdeksan. Huoahdan ja valun takaisin peittojen syliin. Sitten silmäni rävähtävät auki. Nousen kiireesti istualleni, käteni vapisevat jälleen, suuta kuivaa. Nappaan avaimet pöydältä ja juoksen yöpaidassa ulos. Vasta siellä muistan, että pakkasta on melkein kaksikymmentä astetta. Loikin postilaatikolle, kiskon lehden ulos ja revin sitä auki. Kaupunki, missä on kaupunkiosio… Ulkomaat, talous, kulttuuri, päivän tv-ohjelmat, kaupunki. Siinä. Luen kylmästä ja jännityksestä täristen otsikoita. Kurkkua kuristaa ja näkökentässä näkyy mustia pisteitä. Missä se on, missä se on…

Ja sitten:

Kerrostaloasunto Ruskeasuolla tuhoutui palossa täysin, kolme sairaalaan

Eilinen palaa yhtenä välähdyksenä takaisin. Muistan jättäneeni skootterin muutaman korttelin päähän. Sitten kävelin muitta mutkitta taloyhtiöön, ovikoodit Helena lipsautti minulle kerran humalaisena perjantaina. Vara-avain oli postiluukussa, narun varassa. Helena on varsinainen hölösuu, kun on ottanut muutaman. Ongin sen ylös, menin asuntoon H3, etsin vessan kaapeista puuvillavanua. Kiskoin sitä tukuittain pussista ulos, tunkien untuvaisen hötön sitten patterin ja seinän väliin. Varmuuden vuoksi olin suihkuttanut koko roskan hiuslakalla ja sitten vielä kääntänyt patterin täysille.

Yritän nielaista, näkymätön voima tuntuu estävän yrityksen kokonaan. Puren kieltäni ja yritän estää hampaitani kalisemasta. Minun pitää ehdottomasti käyttäytyä normaalisti. Nyt muistan, että saatoin tunkea lakkavanua myös muiden patterien väliin. Normaali käytös, normaali sunnuntai. Hoipertelen sisälle, jätän lehden huolimattomasti pöydälle ja yritän esittää nukkuvaa siihen asti, että muut heräävät.

- Jeminna kuule… Eikös se sinun kaverisi Hanna tai Hanneli tai joku asunut Ruskeasuolla? huolestuneen näköinen äiti pistää päänsä ovenraosta ja heiluttelee artikkelia.

Työnnän pulloa syvemmälle tyynyyn.

- Ei me olla ystäviä enää, vastaan irrottamatta huomiotani puhelimesta.
 
Tässä kerronta on jostain sisäisen minäkertojan ja kaikkitietävän ulkoisen kertojan välimaastosta. Päähenkilöön jätetään kuin hajurako tunnetasolla, vaikka tämän ajatuksia tuodaankin esiin. En tiedä, onko tässä tarkoituksellinen ristiriita, mutta päähenkilö tuntuu olevan samanaikaisesti sekä vimmainen että ulkopuolinen elämässään.

Tekstissä aika moni asia selitetään nopeasti ja suoraan, esimerkiksi päähenkilön ja tämän vertaisryhmän tarve olla paras. Toimivampi ratkaisu voisi olla rauhallisempi käsittelytahti ja vaikutelmien rakentuminen hienovaraisemmin. Jos joku kirjan henkilö olisi esimerkiksi narsisti, olisi hyvä saada kuvaukseen monitulkintaisuuksia, sillä oikeassa elämässäkin narsistiset ihmiset jakavat mielipiteet.

Mutta vaikka esitinkin kriittisiä arvioita, on tästä hyvä jatkaa! Ajattelin joka tapauksessa vähän rikkoa Käärmeen omertáa. ;)
 
Yritin sitä, että hän olisi laskeutunut väärään elämään ja että hän ei pääse siitä pois, koska ei tajua, että on oikeastaan itse ainoa rajoittava voima elämässään: hienoa että se meni perille. Olisin käsitellyt rauhallisemmin jos sivumäärä olisi sen sallinut, nytkin vedin kaksi sivua yli. (Sivumäärärajoitukset haistakaa kukkanen).
Mutta silti. Asia yksi: hienoa että joku sanoo tuosta tahtiasiasta, kun sitä ei itse huomaa kun tarina on ikään kuin nauhana valmiina pään sisällä. Asia kaksi: hiljaisuus on rikottu! Hahahaa!
 
Luin nyt vain ensimmäisen pätkän tuoisen otsikon alkuun asti. Liian myöhä ja liian väsy.
Ensimmäinen ajatus tekstistä oli että tuo maailma on minulle ihan vieras ja en tule ikinä samaistumaan päähenkilöön millään tavalla. Se ei ole tekstin vika, vaan tuo maailma on tosiaan minulle etäinen. En ole koskaan käynyt lukiota enkä ole koskaan menestynyt koulussa ja omat vaikeuteni huomattuani en ole edes pyrkinyt muuhun kuin selviämään. olen siis enemmän noita luovuttajia. Tykkään kuitenkin tyylistä. Ristiriitaisuus luo tietyn sekavan tunnelman tarinaan ja se toimii. Nuo pupillit olisin jättänyt mainitsematta. En pidä siitä kun lukijalle selitetään liikaa. Riittää että kirjoittaja tietää asian ja lukijalle se selviää myöhemmin. Turha selittely saa minut lukijana tuntemaan että minua pidetään tyhmänä.
Varmasti tekstin muokkaaminen ja täydentäminen tuo siihen lisää syvyyttä ja rauhoittaa aika kiireistä tahtia. Toisaalta luin vain alun ja tarinan alku ei vielä kerro millainen kokonaisuus on. Tehtävänsä alku kuitenkin täytti, sillä uteliaisuuteni heräsi ja tulen vielä jossain välissä lukemaan loputkin. Minusta kirjoitat elävästi ja aika sujuvasti. Joku hassu sana siellä oli joukossa ja minulla kun on tapana kiinnittää erityistä huomiota käytettyihin sanoihin niin se pisti silmään. On ehkä puhekielisyyttä tai murrejuttu ja saattoi olla ihan tarkoituksellinen tai kuulua sinun tyyliisi kirjoittaa. Toivottavasti jaksat joskus jatkaa työstämistä :)
 
On tulossa juu. Siitä lienee osia ehkä tulossa myös tänne, kenties jopa tuokin kohta muokattuna.
 
Tässä vähän kurkistuksen mahdollistavaa katkelmaa uteliaille. On kulunut kaksi vuotta.

***
Huokaus. Minuutti, toinen samanlainen. Kymmenen lisää. Kaksikymmentä yli neljä. Jeminna luovuttaa biologian kokeensa suhteen, juo kahvinsa. Sormet tuntuvat puutuneilta pahvimukin pitelemisestä, selkä tuntuu juuttuneen kiinni seinään, keho jähmettyneen rehtorien muotokuvien tuijotuksen alaiseksi.
Ei sitten, hän hakee sen paperin joskus toiste. Hän lähtee laahustavin, väsynein askelin käytävää pitkin ja sen jälkeen sinisiä portaita alas. Käsi laahaa tylsyneenä kaiteella, sekään ei jaksa liikkua yhtä kevyesti kuin jonain toisena, vähemmän väsyneenä päivänä. Koko keho tuntuu väsymyksen pesältä, niveliä särkee unenpuutteesta, raajoja painaa liikojen juhlintatuntien paino. Ovesta ulos. Ruskeanpunainen kahva tuntuu enemmänkin sulkupuomilta kuin oven avaukseen tarkoitetulta objektilta. Se tahtoo Jeminnan pysyvän koulussa vielä koulupäivän jälkeenkin. Se ei tahdo päästää häntä vapauteen, lukion ulkopuolelle. Ehkä rehtorit ovat kehottaneet ovenkahvaa yrittämään vielä kerran pitääkseen tytön koulun seinien sisäpuolella.
Pysäkillä ei ole enää opiskelijalaumaa. Hälinä ja turha puhe ovat poissa. Kukaan ei juokse riskialttiisti tien yli autojen välistä. Ei ole ketään syömässä Alepan paistopisteen tuotteita, ei ketään pahvimukien kanssa. Kukaan ei selitä viikonloppunsa suunnitelmista, kynsiensä lakkapinnasta, elämänsä tylsyydestä, vaikeista kokeista. Kaikki ovat jo lähteneet kotiin. Kukaan ei kysele häntä taas uusiin bileisiin, edes yleensä penkillä istuva mummokaan ei ole paikalla kritisoimassa Jeminnan asuvalintoja.

Bussi on taas myöhässä. Aikataulun mukainen ajankohta tulee ja menee, bussia ei kuulu. Loskaa valuu taivaalta tasaiseen tahtiin, tuuli heittää räntää pysäkin lasiseinää vasten. Jeminna kaivaa esiin kännykän, taskunpohjalta, minne se yleensä aina valuu. Kännykkä ehkä yrittää muiden tavoin paeta tuulen purevuutta kääriytymällä mahdollisimman syvälle vaatekerroksiin.
Hän yrittää piristää itseään nopealla vilkaisulla somen maailmaan. Ei uusia ilmoituksia, ei edes viestejä. Ei mitään. Kaikki näyttävät unohtaneen hänet. Taas yksi päivä, kun kukaan ei huomioi. Niitä on nyttemmin ollut yhä enemmän. Ihan kuin vanha kiilto olisi karisemassa pois, ihan kuin kaikilla olisi liian kiire tarkastella kenenkään tekemisiä. Jeminna tunkee kännykän takaisin taskuun. Olkoon siellä sitten. Parempi pysyä piilossa, pitää menneet piilossa.
Lopulta bussi raahautuu Jeminnan luo, moottori sammuu yskähtäen ja suuren määrän luovutustunnelmaa sisältäen. Kylmästä hytisten hän vetää kätensä taskusta, pysäyttää bussinsa. Kipuaa sisälle ensin odotettuaan, että ovi jaksaa avautua, että kuski viitsii vetää sormensa ovenavausnapille. Pienen hetken ajan Jeminna näkee oman suttuisen kuvajaisensa kääntyvästä ovesta. Sekin näyttää kumaralta, ääriviivat haalistuneilta. Vähän kuin vanhalta hylätyltä postikortilta. Kaikilla ja kaikella tuntuu olevan väsynyt, tylsä ja harmaa päivä.
Pysäkit matelevat ohi, iltapäivän ruuhka-aika. Siinä kestää hetki, että päästään keskustaan asti. Ensin jumitetaan useissa valoissa, useissa tukkoisissa liikenneympyröissä. Ketään matkustajaa ei huvita olla tässä korisevassa rämässä, jonka katto vuotaa ja jossa haisee bensa ja kusi. Kuski hoilaa ”kohta kesä voi alkaa” tupakan käheällä äänellä, raapii bussin kyljet ruusupuskiin, kaikkeen mahdolliseen. Kolauttaa etukulman kiveykseen pysäkille saapuessa. Hänellä tuntuu saavan jotakin salaista iloa siitä, että runnoo tätä kaupungin liikenteen omistamaa kulkuneuvoa. Ihan kuin hän kostaisi kokemiaan vääryyksiä tälle ajoneuvolle, jokainen hänet jättänyt poikaystävä, jokainen hänet hylännyt työnantaja saa osansa kolauksista, kuvitelmien tasolla.
Jeminnan päätä särkee, hän ei halua kuulla enää yhtäkään kirjottua suomi-iskelmää. Ei tässä, ei marraskuisena räntäsateen täyttämänä torstaina. Kuski näyttää väsyneeltä pirteistä laulunsanoista huolimatta. Lakki on jotenkuten päässä, silmät verestävät, koko mies näyttää siltä kuin voisi jättää bussinsa keskelle ruuhkaa ja kävellä itse pois paikalta, hetkenä minä hyvänsä.
Muut matkustajat vaikuttavat kaikki sulkeutuneen omaan kuplaansa. Ketään ei haluta puhua kenenkään kanssa, he ovat vain tyytyväisiä saadessaan viettää hetken täydessä yksinäisyydessä ihmisten keskellä.
Äiti lastenrattaidensa kanssa nojaa ikkunaan. Se huurtuu hänen hengityksestään. Puhelin lojuu kämmenellä, hän ei kiinnitä näytöllä viliseviin yhteydenpidon yrityksiin mitään huomiota. Lopulta näyttö hiljenee, sammuu. Mustuus sulkee sisäänsä tärkeät, tähdelliset viestit, jotka kuitenkin häviävät tämän hetken näennäiselle rauhalle.
Naisella on mustaksi värjätty tukka, se on epämääräisellä sykeröllä niskassa, juurikasvun seassa. Monta korvakorua, mustia, kultaisia, hopeisia. Kaikki kuitenkin metallia ja samankokoisia renkaita. Aina välillä ne kilahtavat toisiaan vasten, kun hän vilkaisee lastaan. Se nukkuu. Tyttö, Jeminna päättelee pinkistä huivista, joka on kiedottu sen ympärille. Vaunut, naisen vaatteet, kaikki mustia, kuluneita. Naisen laukku on potkaistu nurkkaan, kenties vahingossa, kenties tahallaan. Äidillä on jalassaan vanhat maiharit, toinen on nauhoitettu miten sattuu. Toisesta puuttuu nauha kokonaan. Hän on tatuoinut mustan ruusun korvansa taakse. Se levittäytyy hänen puoliksi ajeltuun päähänsä kuin enneuni. Hän ei näytä äidiltä. Melkein kuin äidin rooli olisi hänen peitetehtävänsä.
Kahvi saa Jeminnan kädet tärisemään ja sydämen hakkaamaan vimmaisesti, mutta ei piristä. Kahvikin on menettänyt tehonsa, hävinnyt marraskuulle ja kolmannen jakson alulle.
Äkkiä hän hätkähtää ilman syytä, aivan kuin nainen olisi jotenkin katsonut häntä tai huomioinut hänen tuijotuksensa. Jeminna alkaa leikitellä laukullaan sydän yhä hakaten, mutta nainen ei näytä edes huomanneen häntä, sittenkään.

Jeminna ei huomioi lähestyvää kotipysäkkiä tarpeeksi ajoissa. Se vilahtaa ohi kangastuksena, ilmestyy näkökenttään vasta ollessaan puoliksi sen ulkopuolella. Sitten se on jo mennyt, kadonnut räntäsateen ja harmauden sumuun. Jeminna oli liian keskittynyt tarkkailemaan naista, vaunuja, nukkuvaa lasta.
V****.
Jeminna läimäisee stop-nappia liian lujaa, kättä alkaa pistellä. Kynsi lohkeaa. Se on ollut lohkeamispisteessä jo kauan, koko päivän, mutta vasta nyt päästänyt irti kasvualustastaan ja taittunut sievään kulmaan. Seuraavaan pysäkkiin on kuitenkin vielä matkaa, ja Jeminna ei nauti ajatellessaan ylimääräistä puolta kilometriä kävelyä tässä säässä. Kengät menevät taatusti niin pilalle, että maailman taitavinkaan suutari ei niitä pystyisi pelastamaan. Eikä olisi aikaa ostaa uusia, uuden jakson tehtävät tunkisivat ovista ja ikkunoista kiireisinä ja raivopäisinä kuin ampiaiset.
Bussi päätyy lopulta pysäkilleen, hoiperrellen kuin unessa, jälleen kerran reunakiveykseen osuen. Jeminna heilahtaa, saa vaivoin pysyttyä pystyssä, pidettyä kiinni tahmeasta kaiteesta, jossa hyvin moni yhtä ärtynyt matkustaja on jo roikkunut tasapainonsa säilyttämiseksi. Heillä kaikilla on ollut sama päämäärä, päästä äkkiä pois tästä bussista, tässä päivässä eteenpäin, kotiin, työpaikalle, kokoukseen, muuten vain muualle.

Pysäkki lainehtii sulaneesta loskasta. Kengistä menee kärjistä läpi. Jeminna tuntee kuinka kosteus imeytyy sukkien teriin, kylmyys tuntuu yhä kylmemmältä, tuuli yhä vimmaisemmalta. Se voisi viedä tytön mukanaan minä hetkenä hyvänsä.
V***n v***u.
Oispa edes kaljaa.
Jeminna päättää saada kaljansa. Hitto, edes yksi. Pääsisi eroon tästäkin darrasta. Päästyään bussista hän talsii pitkin harppovin askelin puiston poikki. Syksyn lehtiä on yhä kaikkialla, ruskistuneita ja halkeilleita muistoja kesästä ja valosta. Ne lilluvat osittaen sulaneissa loskalammikoissa, hautautuneina loskakerroksen alle mikä sekä kieltäytyy sulamasta että pysymästä koossa. Katulamput eivät valaise, jotenkuten vain hohtavat sateisen ilman lävitse. Osalla on lampun kupu rikki, joku vandaali on rikkonut sen, heittämällä luultavimmin kivellä. Tuhovimmainen kivenheittelijä ei ole kuitenkaan osunut itse lamppuun, onnistunut vain altistamaan lamppuparan sateelle, säälle.
Jeminna vetää selkänsä suoraksi, lähestyy pultsaria seteli kädessä. Mies röhnöttää puistonpenkillä, tyhjien tölkkien ympäröimänä. Hän on yrittänyt suojella itseään räntäsateella muovikasseilla, mutta viritelmä ei ole toiminut. Kuluneet vaatteet roikkuvat hänen päällään litimärkinä, edes säänhaltiat tuntuvat tahtovan pestä hänen vaatteensa, kun muita työ ei kiinnosta vähääkään. Ehkä tämä on ainoa tapa, miten ukko pääsee suihkuun. Ukko tuijottaa edessään olevaan lätäkköön ikään kuin selvittäisi siitä heijastuvista katulampuista elämän syvintä sisältöä ja suurinta viisautta.
Vaaleansininen polttaa sormissa, saa Jeminnan kävelemään nopeammin. Ajatus kohta saatavasta alkoholista hivelee mieltä, saa kaiken kiertämään väsynyttä ympyrää. Kalja ei olisi tarpeeksi känniä varten, mutta kyllä se silti lämmittäisi kivasti. Ajatukset jahtaavat toisiaan eivätkä pääse sopuun siitä, onko tämä hyvä idea vai ei. Osa niistä toivoo kohmelon vain häipyvän kauas pois, toinen osa kyseenalaistaa koko krapularyypyn mielekkyyden.
Jeminnaa hermostuttaa oudolla tavalla, vaikka aina ennenkin tämä on toiminut. Hänellä ei siis olisi mitään syytä pelätä tai hermoilla. Tämä sama ukko on tuonut hänelle kaikenlaista alkoholia runsasta käteistä vastaan ennenkin. Ukkoa ei tunnu filosofimaisesta ulkonäöstä huolimatta kiinnostavan moraalikysymykset, hän tahtoo vain jonkin verran rahaa saadakseen itselleen jossain vaiheessa lisää prosenttien tuomaa lämpöä kohmettuneiden luiden ympärille.
- Voitko hakee kaljaa? lakoninen ääni, tylsä katse, ärtynyt ilme. – Pidä loput ite. Rahasta siis.
- Uh… joo kai, ukko mölisee. - Hei tyttö, ootsä koulussa vielä?
Olankohautus. Jeminnaa ei kiinnosta turha kälättäminen. Hän tahtoo vain viinansa, ei muulla väliä. Lisäksi puhuminen on särkenyt aivoihin koko päivän. Onneksi sentään on hämärää, ei ole aurinkoa kiusaamassa aivoja. Katulamput vilkuttavat silti ilkeästi, varsinkin se rikkonaisen kuvun omaava, se tuntuu poraavaan hehkunsa suoraan Jeminnan takaraivoon näköhermoja pitkin. Mies ei kuitenkaan näytä tahtovan lopettaa puheluitaan. Ehkä tyttö on ainoa, jolle hän vielä voi puhua, edes jotain, edes joskus. Ainoa, joka ei yritä vastavuoroon selittää moraalisia kysymyksiä ja tuomioita alkoholismin vaaroista.
- Muistatko sen tuhopolton viime vuon Russkea-ssuoallla? alkoholi saa Ruskeasuosta muodostumaan hyvin vaikean sanan. – Joku kai kosti sen poikahuolet frendilleen polttamalla sen kämpän…, ukko kähisee jotain naurun tapaista.
Jeminnaa kylmää. Miten hän voi tietää?
Vanha verkkaritakki on läpimärkä, mutta mies ei tunnu häiriintyvän siitä. Kengistä näkyy likaisten tennissukkien kärkiä. Parta on kasvanut takkuun, katse harittaa. Mies näyttää vihdoin löytäneen filosofin itsestään. Sillä hetkellä, loskan ja kurjuuden keskellä resuisena ja repaleisena kaalimaan vartijana hän muistuttaa suuresti Piisamirottaa.
- V***u, ukko jatkaa. – Ei sitä edes selvitetty… s******a. Porhot ne vaan tekee mitä lystää ja kansa v***u maksaa.

Hiljaisuus. Jeminna vaihtaa painoa jalalta toiselle, korolta toiselle. Mokkanahka on tahriintunut ja vettynyt. Mikään ei näytä tänä marraskuun päivänä hyvältä. Laukku painaa kipeästi olkapäätä, tilanne alkaa tuntua entistäkin turhemmalta. Entistäkin uhkaavammalta. Miksei mies voi vain ottaa rahoja ja häipyä Alepaan? Miksi mies alkaa selittää turhuuksia? Ja miten hän tunnisti Jeminnan, onko tämä valepukuinen poliisi, vaaniiko mustamaija Alepan kulman takana?
- Joo, kuulin siitä. Uutisissa.
Puuvillavanu, hiuslakka, tulitikut, Hannele. Patterit, ajastin. Miksi tämä spurgu tahtoo puhua tästä juuri nyt? Juuri minulle? Miten hän voi tietää?? Miten?
- Varmaan kuulit, ukon ilme on lähes sarkastinen. – Sähän sen kämpän poltit.
 
Ylös