Tämä on alunperin luovan kirjoittamisen kurssin lopputyö. Haaveeni on joskus vielä jatkaa tätä ihan kirjaksi asti. Jos rahkeet riittävät, jos kärsivällisyys muokata omaa tekstiä riittää, niin ehkä joskus se on vielä ihan oikeissa kansissa, jonkun tuntemattoman käsissä.
Mielipide on enemmänkin kuin tervetullutta, koska voin käyttää sitä myöhemmin, yleisestikin.
******
Hämärrys
En tiedä, miten tulen selviämään tästä viimeisestä peruskouluvuodesta, miten kohdata ihmiset, jotka luulevat minun suorittaneen matematiikan kokonaan kesän aikana. Ihmiset, jotka kadehtivat tätä yritystä, haluavat hekin siirtyä yhdeksännellä lukion pitkään matikkaan ja jättää peruskoululaiset säheltämään ällöttävän helppojen tehtäviensä kanssa tylsän harmaaseen luokkaan, sen valahtaneeseen ilmapiiriin. He eivät tiedä, että en sittenkään, suurista puheistani huolimatta, pystynyt suoritukseeni. Pala oli liian suuri, se tarttui kurkkuun ja tukehdutti.
Jännitys muuttuu peloksi, miten tämän voi ikinä selittää, edes opettajalle? Edes Hannelelle, joka pystyi siihen, mihin omat voimat eivät riittäneet alkuunkaan? Tässä koulussa, jossa osa ei yritä ollenkaan ja muutamat taistelevat keskenään kirkkaimmista arvosanoista, tämänkaltainen epäonnistuminen on pahinta, mitä voi tapahtua. Sitä ei unohdeta. Sillä nekin, jotka ovat luovuttaneet, kadehtivat näitä kymppikuningattaria, jotka saavat mitä tahansa, pystyvät mihin tahansa ja kieputtelevat opettajia sormiensa ympärille kuin erivärisiä nauhoja. Se, että yksi kirkkaimmista tähdistä paljastuukin epäjumalaksi, teeskentelijäksi, on lopullinen arvonmenetys. Se on putoaminen pohjasakan sekaan, se on maailmanloppu ja helvetti.
Lopulta nousen ylös penkiltä, täristen ja huulet pistellen, olen päättänyt selvitä tästä. Kuitenkin ajatukset takkuuntuvat kuin hiukset tuulessa, kieppuvat ja karkaavat. Tämä on historiallinen hetki, ajattelen, sillä minä, Jeminna Kuiske, pelkään. Sormet livahtavat Guccin laukkuun, hipaisevat tummanruskeaa pulloa. Koululle on vielä matkaa, ketään ei ole näkyvissä. Nopeasti, tottuneesti avaan pullon tahmean korkin ja otan yhden lyhyen huikan. Pullo takaisin laukkuun, pää pystyyn, viidentoista sentin korkokengät antavat tarvittavan pituuden katsoa kaikkia nenänvarttaan pitkin, kesämekko ja farkkutakki ojennukseen, syvä henkäys, olen valmis mihin tahansa. Kun itsevarmuus rakoilee ja hengitys on liian pinnallista, on esitettävä murtumatonta.
Aulassa on jo väkeä vilauttelemassa rusketusrajojaan vuosia vanhemmille lukiolaisille, yrittämässä kerjätä huomiota pojilta, joita ei sakkoliha kiinnosta. Suurin osa keskittyy lörpöttelemään kesän kuulumisia toisilleen, kuuntelematta vastauksia. Kymppikuningattaret ovat kokoontuneet näkyvimmälle paikalle, keskustelemaan kesän aikana tekemistään valloituksistaan niin matematiikan kuin romantiikankin saralla. Nykäisen oven auki lähes ärtyneesti, annan sen valua omalla painollaan takaisin. En suo katsettakaan kenellekään, liu’un eteerisen keinuvin askelin muiden itseni kaltaisten olentojen luo. Kuulumiset on pian vaihdettu. Vaikka osa uskaltaakin katsoa minua silmiin, kukaan ei mainitse liian suuria pupillejani. Tässä koulussa on totuttu siihen, että parhaimmat tekevät mitä tahansa pysyäkseen huipulla.
- No, pystyitsä siihen? kysymys pudottaa kruunun päästäni, palauttaa minut maankamaralle.
Kohautan toista olkaani, hymyilen vain huulillani, pudottaen sanan ”Tietysti”, kysyjän silmille. Jatkan tiedustelemalla, kevyesti, ilmavasti, keskustelun toisen osapuolen matikan tilannetta. Hän ilmoittaa lähtevänsä vessaan kohentelemaan kulmakarvojaan. Miten säälittävä idiootti, minä ajattelen.
Kotona heittäydyn tuhansien naisten unelmat yhä jaloissani sängylle. Uupumus painaa minut kasaan, vaikka koulua oli ensimmäisenä päivänä vain kaksi tuntia. Joudun keskittymään hengitykseeni useita minuutteja, ennen kuin pystyn keräämään balettikassin sisällön ja lähtemään kermanvärisellä Vespallani kohti harjoituksia. Koulussa joudun ehkä kilpailemaan kruunustani, mutta täällä, miljoonan tutun valtakunnassa, olen uusi nouseva tähti, seuraava legenda.
*
Koepäivä. Tänään se olisi, matematiikan yläasteen loppukoe. Jos siitä saa yli 9,5, lukion pitkään matikkaan aukeavat kaikki ovet. Juttelen harmittomia kavereideni kanssa, pakotan hymyn kasvoilleni, sanat ulos suusta, vaikka koepäivä vilkkuu uhkaavasti takaraivossa.
Me aiheutamme kateutta matikan kanssa tuskailevien lukiolaisten seurassa, he tietävät, että vaikka ovatkin matematiikkalukiossa, eivät koskaan tule olemaan samalla tasolla ohikulkevien tyttöjen kanssa. Olemme pari vuotta nuorempia, mutta nyt jo heitä teknisesti edellä. He eivät aikanaan saaneet jatkuvasti kirjeitä Päivölästä, he eivät vuosia sitten putsanneet koko stipendikasaa omiin nimiinsä.
Lopullinen jako tapahtuu samalla hetkellä, kun matematiikankokeeseen menevät jäävät koululle ja loput tytöistä lähtevät koulusta. Seison Hannelen kanssa aulassa, vilkutan muille ja vastustan kiusausta juosta koulun katolle ja hypätä alas. Pakokauhu tukkii suonet ja estää hengityksen. Hannele vaikuttaa rentoutuneelta, räpläilee puhelintaan sivusilmällä ja muuttuu koko ajan kylmemmäksi. Yritän hengittää, yritän olla näyttämättä tärinääni. Hannele oli aikanaan ystävällinen. Niin olin minäkin. Hän näyttää pilkalliselta katsoessaan minua. Hänen on pakko tietää tästä. Lukitsen katsekontaktin ja yritän ajaa hänet pakosalle ajatuksistani.
Rakennuksen ehkä kaikkien aikojen lahjakkaimmat oppilaat seisovat vastatusten, kuin 1700-luvun aateliset kaksintaistelua edeltävänä hetkenä, sievän pinkit hymyt huulillaan, rohkaisevat sanat välissään. Tällä kertaa minä tiedän joutuvani alakynteen, ennemmin tai myöhemmin, ja vihaan Hannelea siitä syystä. Vihaan häntä niin paljon, että voisin lyödä häntä.
Hannele haetaan kokeeseen ensin. Täällä on tapana, että ennenaikaiseen päättökokeeseen osallistujat eivät suorita koettaan samassa tilassa. Huhut kertovat, että parempaa arvosanaa on yritetty luntata mitä mielikuvituksellisin keinoin, kuten esimerkiksi käyttämällä tietystä kohtaa suurentavia silmälaseja, joilla on varsin kätevää kurkkia toisen kokelaan vastauksia. Jään keskelle aulaa, näkökenttä mustuu reunoiltaan, jalat eivät kanna. Miksi helvetissä luovutin? Miksi jätin homman puoliväliin? Miksen pakottanut itseäni jatkamaan? Miksen pystynyt siihen, vaikka Hannele pystyi? Miksi olen heikompi kuin hän?
Opettaja tulee takaisin, hymyillen. Hän on ylpeä meistä kahdesta, koulun entisen loiston palauttajista.
- Jännittääkö?
Pudistan päätäni. Ei enää. Päätös on jo tehty, kuukausi sitten. Tunnen sormeni yhä lääkepullon korkista tahmeiksi, mutta Loratsepaami on jo kehittänyt ympärilleni rauhallisen turvaverkon.
- Mä en mee siihen kokeeseen. Mul on Pähkinänsärkijän Makeishaltijattaren soolo tanssittavana, eli siis muutakin elämää.
*
Käytän kaiken aikani tanssimiseen, läksyihin, pyrkimykseeni olla paras ja siitä vielä parempi. Saavuttamaton kuin tähdet taivaalla. Hannele venyttää vapaa-aikansa olemattomiin jahdatessaan pitkän matikan kurssiarvosanoja, kultamitalia telinevoimistelun Suomen mestaruudesta, vaihtoa Berliinissä. Hänelle ne ovat vain tehtävälistan rukseja, hänelle mikään ei näytä tuottavan vaikeuksia. Inhoan sitä. Hänen Instagraminsa on täynnä iloisen, hymyilevän brunetin kuvia, ne eivät kerro mitään Hannelen todellisesta luonteesta.
En tajua, mikä minua vaivaa. Pää tuntuu raskaalta, sydän lyö epäsäännöllisesti ja väsymys ei mene ohi nukkumalla. En luovuta. Kieltäydyn luovuttamasta. Mikään ei estä minua saamasta menetetyt kympit takaisin sillä ainoa asia, joka on siinä tiellä, on oma laiskuuteni. Täydellisyys ei koskaan ole helppoa eikä taivaasta putoava lahja, sen eteen pitää tehdä enemmän töitä, senkin jälkeen kun luulee tehneensä tarpeeksi. Aina voi hypätä korkeammalle.
Tuijotan yhteiskuntaopin kirjaa ja yritän kirjoittaa muistiinpanoja. Ajatukset harhailevat, silmät menevät ristiin ja tekevät lukemisesta mahdotonta. Tästä ei tule mitään, ajattelen. Mistään ei tule mitään. Olen liian huono, liian säröillä, liian keskeneräinen. Tästäkään ei nyt tule yhtään mitään. Kurkkaan Instagramia, tykkään muutamasta kuvasta ja suljen puhelimen. Ei häiriötekijöitä. Istun lattialla, venyttelen reisiä ja pohkeita, nilkan ojennus, nilkan koukistus, keskity lukemiseen, se on ainoa tie menestykseen. Käytän kaiken aikani hyödyksi, kuten nytkin. Ainakin yritän. Minulla ei ole aikaa venytellä ja opiskella eri aikaan, vaan ne on saatava yhdeksi kokonaisuudeksi, jotta ehtisin vielä treeneihinkin.
Saattaisin saada jotain aikaiseksikin, jos minua ei vain unettaisi koko ajan. Voisin olla jo matikan läksyissä asti, mutta ei. Olen niin saamaton, että en vain viitsi tehdä läksyjä. Venytys sattuu jalkoihin, tiedän että venytän liian lujaa, mutta en lopeta. Minun on pakko saada lisää venyvyyttä jalkoihini, tai putoan huipulta. Sitä paitsi jos venytys sattuu, tiedän, että liike tehoaa.
Vedän jalat koukkuun rintaa vasten, nojaan päätä polviin.
Väsyttää.
*
Lokakuun loppu
En vieläkään tiedä, mitä tapahtui. Tuijotan vaaleaa kattoa, mietin miten tässä kävi näin. mustuus on kadonnut, huimaus poissa. Vähitellen muisti alkaa palailla. Olin harjoittelemassa Makeishaltijatarta yksin auditoriossa, sitä jonka minun oli tarkoitus tanssia koulun joulujuhlassa ikään kuin pienenä näyttönä Hannelelle ja hänen ärsyttävälle telinevoimistelulleen, josta hän sai pronssia. Häpeää, sitä pronssista häpeää. Olemme nyt tasoissa, tai olisimme, ellen olisi saanut kahdeksikkoa matematiikasta.
Kahdeksan.
Minä olin saanut ala-arvoisen arvosanan matematiikasta. Jopa keskinkertaiset ovat nyt minua parempia. Se oli johtanut kahteen huikkaan kolmiolla koristetusta pullosta. Oli ollut pakko esittää saaneensa kympin kuten aina, pidettävä illuusiota yllä, vaikka nykyään kymppejä tuli aina vain harvemmin. Sen tajuaminen oli ollut syy kolmanteen huikkaan, neljänteen. Lopulta olin löytänyt itseni itkemästä koulun vessan lattialta. Muistan puristavani nilkkojani niin lujaa, että jalkani olivat mustelmilla yrittäessäni pitää itseni kasassa. Siitä olin noussut ylös ja mennyt harjoittelemaan tanssiani, saanut itseni jotakuinkin koottua. Jotenkin olo oli ollut oudon tokkurainen, pää sumussa. Tutu oli liian painava, etäisyydet vaikeasti määriteltävissä.
Ilmeisesti musiikinopettaja oli löytänyt minut auditorion lattialta ja soittanut ambulanssin. Miksi helvetissä kaikki hajoaa tällä tavalla? Minun on pakko keksiä jokin järkevä selitys. Ruokamyrkytys, vaikka. Tai kuume, se, että olen juonut liian vähän?
Tiedän kyllä, että olen ottanut rauhoittavia liikaa kuluneen kuukauden aikana, mutta en uskonut, että olin jo näin pitkällä mahdollisen riippuvuuden kanssa, ja toisekseen tilanne on vaatinut ylimääräistä rauhoitusta. Lyön turhautuneena pääni tyynyyn. Tästä ei tule mitään, yhtään mitään. Miksi muilla on niin helppoa?
Varsinkin Hannelella on liian helppoa olla täydellinen. Virnistän ajatellessani pikku temppuani yhteiskuntaopin kokeessa. Livautin Hannelen penaaliin lapun, jossa oli varsin hyvä selitys Suomen yhteiskuntajärjestelmästä. Hän sai varoituksen ja joutuu tekemään kokeen uudestaan.
Se on hänelle oikein.
*
Seuraavana aamuna koulussa kerron kaikille, kuinka keittiötädit yrittivät myrkyttää minut kananmunalla. Saan osakseni useita kauhistuneita ilmeitä, suoranaista kiukkua keittiötä kohtaan. Hetken aikaa minusta tuntuu pahalta, siirrän syyn viattomien keittiötätien päälle, mutta sitten muistan, kuinka kiperästä tilanteesta selvisin. Musiikinopettajakaan ei huomannut pulloa laukussani, vaan uskoi ruokamyrkytys-allergia-yhdistelmän mukisematta. Silti lupaan ja vannon itselleni, että vähennän käyttöä. Minulla ei ole varaa hajoilla tällä tavalla. Muut saattavat kohta huomata jotain, ja se olisi perikato.
Hannele kertoo vastaavan tapauksen omasta elämästään eikä tunnu yhdistävän minua edustuksellinen demokratia – lappuun, vaan syyttää siitäkin ärsyttämäänsä vitosen oppilasta. Alan vähitellen rentoutua. Kukaan ei epäile mitään omituista tässä, vaikka koko pyörtymistapaus haiskahtaa kilometrien päähän. Ojennan selkäni suoraksi, annan itseni kohota muutaman sentin. En anna itseni käydä näin lähellä täydellistä katastrofia enää koskaan.
*
Joulujuhla
Kohta olen kaikkien nähtävillä, lavalla jälleen. Sipaisen tummanpunaisen tutun tyllikerroksia, tunnen sen antavan minulle lisää valovoimaisuutta ja hehkua, lisää itsevarmuutta. Se on osa minua, kasvanut lantiooni kiinni. Hiukseni ovat sotkuisella nutturalla syystä, sillä tein tästä ikivanhasta baletista nykyaikaisen version, koska tässä vaiheessa olen tanssinut roolin satoja kertoja tässä kuussa. Luotan jalkoihini, nilkkoihini ja koko kehooni. Baletti on ainoa asia, jossa en epäonnistu koskaan. Se on ainoa asia, joka ympäröi minut keskinkertaisuudesta kultaisin kehyksin.
Painaudun lähemmäs tummanharmaata seinää, nojaan siihen. Imen sen synkkyyttä itseeni. Vedän tunnelmaa luihini, rakennan itsestäni uuden, vaikuttavamman kopion. Tällä kertaa en ole sievä tyttönen rakastuneena nukkeprinssiin, vaan jokin monta kertaa vanhempi olento. En ole nimennyt tanssiani enkä rooliani. Haluan, että jokainen katsoja tekee päätelmänsä itse.
Jätän kaikki epävarmuuteni kulisseihin, hivelen sormiani pitkin mustaa verhoa. Siihen jäävät kaikki koulupaineet, pelko häviämisestä ja unohdukseen vaipumisesta. Sali on pimeänä, kyllästyneet oppilaat lopettavat puhumisen, kun kävelen kipakoin askelin lavalle. Käännyn selin yleisöön, nostan oikean käden lantiolleni, painan vasemman tossun puukärjen lattiaan. Asento muistuttaa hiukan burleskinäytöksen alkua, varsinkin, kun yleisö näkee takamukseni, mutta en piittaa hittoakaan, koska juuri näin minä haluan tanssia oman tähtihetkeni.
Tunnen nämä hiljaiset sekunnit itsessäni, minusta tuntuu kuin säteilisin, kuin olisin ainoa valonlähde, ainoa näkyvä asia koko maailmassa. Sitten Britney Spearsin Work Bitch alkaa,
ja minä muutun tähdeksi, tuleksi, vimmaiseksi täydellisyyden ruumiillistumaksi.
Tokenen vasta, kun olen kulisseissa jälleen. Vedän pari kertaa henkeä, ja sitten alkaa tärinä, euforia siitä, että olin viimeinkin niin hyvä kuin haluan olla. Vetäisin maton Hannelen alta neljässä minuutissa, muutamassa tahdissa, kahdessa hengenvedossa. Murkkuikäiset lapset ovat lopettaneet taputtamisen ja huutamisen, ja keskittyvät nyt jakamaan ylistäviä mielipiteitään minusta. Kuulen heidän sanansa tänne asti, vaikka minun ja väkijoukon välissä on kokonainen lava, monta neliömetriä lattiaa.
Hengittelen ja ravistelen jalkojani. Esiintymiseen minä todellakin olen koukussa. Ihmisten mielenkiinnon vangitseminen on aina yhtä huumaavaa. Sujautan tutun päältäni, avaan tossujen nauhat ja vedän ne jalasta. Tungen balettivarusteet laukkuuni, vedän tavallisen mekon päälle, annan hiusten laskeutua olkapäille. Pesen lavameikit pois, muutun taas epätäydelliseksi, pelkäksi ihmiseksi. Vedän korkokengät jalkaan, nostan laukun olalleni ja hipaisen takaisin tullessani samaa verhoa, jota hivelin ennen esiintymistäni. Kunpa pääsisinkin takaisin siihen hetkeen vain koskettamalla mustaa kangasta.
Ei onnistu. Aikaa ei voi kääntää toisinpäin. Pakotan ilman ulos keuhkoistani, vedän uutta tilalle ja lähden kotiluokkaani hakemaan välitodistuksen. Ajatus välitodistuksesta on saa hermostuneisuuden taas vellomaan minussa. Olenko ollut tarpeeksi hyvä? Onko keskiarvoni nyt viimeinkin tasan kymmenen? Yritän hillitä kauhua, joka lähtee kylkien välistä ja leviää koko kehoon. Puristan laukkuani kuin elämäni riippuisi siitä.
Luokassa heitän läppää Hannelen kanssa siitä, kuinka meille on saattanut eksyä muutama 11 tavallisten kymppien sijaan, vaikka minun tekee mieli repiä irtoripset irti hänen silmistään. Puoli luokkaa tuijottaa meitä hampaitaan kiristellen. Väläytän heille hymyn. Jos keskittyisitte opiskeluun ettekä olemaan typeriä, voisitte saavuttaakin jotain, ajattelen. Hannele sanoo sen ääneen ja hän meinaa saada megistölkin päähänsä. Opettaja poistaa heittelijän luokasta nalkuttaen samalla nykynuorisosta ja jaan tietäväisen katseen Hannelen kanssa. Sitten käännän katseeni sivuun. Parempi, että en katso häntä. En voi ryhtyä väkivaltaiseksi koko luokan edessä. Vihaiset, lasiset perhoset kuplivat sisälläni silti, en saa niitä vitsailtua ulos. Puren huulta huomaamattomasti ja yritän keskittyä luokan taustahälyyn, mutta päässäni suhisee ja korvissa soi. Yritän keskittyä vain hengittämiseen, hymyilemiseen ja kepeään sanailuun. Riittääkö keskiarvoni siihen, että minut valittaisiin ihan ensimmäisenä kaikkein parhaaseen lukioon?
9,928
Helvetin matikka. Yksi hemmetin yhdeksikkö suistaa koko loppupäivän kaaokseen, sillä tämä on pahimmanlaatuinen epäonnistuminen. Matikan opettaja on ilmiselvästi tajunnut, kuinka huono olen, ja antanut minulle siksi ysin. Sujautan paperin nopeasti laukkuuni, välittämättä sen rypistymisestä. Liimaan hymyn naamalleni ja selitän jotain äidistä, joka on tullut hakemaan minua etuajassa. Ihan kuin Hannele olisi nähnyt ysin, ihan kuin hän katsoisi minua alistuvasti hymyillen, tietäen että en koskaan tule olemaan samalla tasolla kuin hän. Ihan kuin hän tietäisi, millaiseksi teatteriksi minun ja muiden välinen kanssakäyminen on muuttunut. Opettaja toivottaa hyvää joulua, mutta en kuule mitään sydämenlyöntien alta. Tajuan, että en ehtisi Vespani luo, joten painun vessoille ja kiskon haan kiinni. Istun pöntön kannella, keinutan itseäni ja yritän vain lopettaa hengittämisen.
0,072 desimaalia liian vähän. Minun on saatava matikan ysi pois. Minun on saatava se pois todistuksestani, hinnalla millä hyvänsä. Nipistän itseäni kyljestä, pakottaudun lopettamaan ulisemisen, sillä nyt minulla on suunnitelma. On kaksi tapaa tulla täydelliseksi: treenata enemmän tai ottaa kärkipaikka. Minun on pakko pysyä tässä leikissä mukana ja voittaa se. Hoipertelen skootterille pää täynnä sumua. Muistan tämänaamuisen esityksen, jossa tähtenä loisti vain minä itse. Päähäni nousee kuva Hannelesta ja hänen täydellisestä kymppirivistään.
Hannele.
Helvetin Hannele.
Minun on joko opiskeltava enemmän, jolloin lopetan nukkumisen tai baletin, tai oltava paras, jolloin minun täytyy päästä Hannelesta eroon. Olen kakkosena arvojärjestyksessä. Kolmonen tulee kaukana 9,7:n takana. Hannele on ainoa varteenotettava uhka minulle.
Olen jo laittamassa hopeista kypärää päähäni, kun puhelimeni soi. Sydän nousee kurkkuun, kun näen soittajan nimen. Balettiopettaja. Olenko minä pudonnut kärjestä siinäkin?
En sentään. Hän soitti minulle vain kehuakseen täydellistä Makeishaltijatartani. En voi lopettaa tanssimista, koska minä olen siinä paras. Puristan puhelinta kädessäni samalla kun etsin Hannelea väkijoukosta. Hän ei ole vielä päässyt ihailijoistaan eroon, luultavasti hän on vielä koululla hehkun piirittämänä.
Suu tiukkana viivana nykäisen kypärän paikoilleen ja kiidän tieheni nopeusrajoituksia rikkoen. Tiedän täsmälleen, mitä minun pitää tehdä jos todella haluan olla paras. Ja minä haluan, olen vielä joskus. Todistus polttaa minua laukun läpi, se muistuttaa minua siitä, mikä on epäonnistumisen hinta.
*
Venyttelen hitaasti ja hartaasti. Käännyn katsomaan kelloa, puoli kahdeksan. Huoahdan ja valun takaisin peittojen syliin. Sitten silmäni rävähtävät auki. Nousen kiireesti istualleni, käteni vapisevat jälleen, suuta kuivaa. Nappaan avaimet pöydältä ja juoksen yöpaidassa ulos. Vasta siellä muistan, että pakkasta on melkein kaksikymmentä astetta. Loikin postilaatikolle, kiskon lehden ulos ja revin sitä auki. Kaupunki, missä on kaupunkiosio… Ulkomaat, talous, kulttuuri, päivän tv-ohjelmat, kaupunki. Siinä. Luen kylmästä ja jännityksestä täristen otsikoita. Kurkkua kuristaa ja näkökentässä näkyy mustia pisteitä. Missä se on, missä se on…
Ja sitten:
Kerrostaloasunto Ruskeasuolla tuhoutui palossa täysin, kolme sairaalaan
Eilinen palaa yhtenä välähdyksenä takaisin. Muistan jättäneeni skootterin muutaman korttelin päähän. Sitten kävelin muitta mutkitta taloyhtiöön, ovikoodit Helena lipsautti minulle kerran humalaisena perjantaina. Vara-avain oli postiluukussa, narun varassa. Helena on varsinainen hölösuu, kun on ottanut muutaman. Ongin sen ylös, menin asuntoon H3, etsin vessan kaapeista puuvillavanua. Kiskoin sitä tukuittain pussista ulos, tunkien untuvaisen hötön sitten patterin ja seinän väliin. Varmuuden vuoksi olin suihkuttanut koko roskan hiuslakalla ja sitten vielä kääntänyt patterin täysille.
Yritän nielaista, näkymätön voima tuntuu estävän yrityksen kokonaan. Puren kieltäni ja yritän estää hampaitani kalisemasta. Minun pitää ehdottomasti käyttäytyä normaalisti. Nyt muistan, että saatoin tunkea lakkavanua myös muiden patterien väliin. Normaali käytös, normaali sunnuntai. Hoipertelen sisälle, jätän lehden huolimattomasti pöydälle ja yritän esittää nukkuvaa siihen asti, että muut heräävät.
- Jeminna kuule… Eikös se sinun kaverisi Hanna tai Hanneli tai joku asunut Ruskeasuolla? huolestuneen näköinen äiti pistää päänsä ovenraosta ja heiluttelee artikkelia.
Työnnän pulloa syvemmälle tyynyyn.
- Ei me olla ystäviä enää, vastaan irrottamatta huomiotani puhelimesta.
Mielipide on enemmänkin kuin tervetullutta, koska voin käyttää sitä myöhemmin, yleisestikin.
******
Hämärrys
En tiedä, miten tulen selviämään tästä viimeisestä peruskouluvuodesta, miten kohdata ihmiset, jotka luulevat minun suorittaneen matematiikan kokonaan kesän aikana. Ihmiset, jotka kadehtivat tätä yritystä, haluavat hekin siirtyä yhdeksännellä lukion pitkään matikkaan ja jättää peruskoululaiset säheltämään ällöttävän helppojen tehtäviensä kanssa tylsän harmaaseen luokkaan, sen valahtaneeseen ilmapiiriin. He eivät tiedä, että en sittenkään, suurista puheistani huolimatta, pystynyt suoritukseeni. Pala oli liian suuri, se tarttui kurkkuun ja tukehdutti.
Jännitys muuttuu peloksi, miten tämän voi ikinä selittää, edes opettajalle? Edes Hannelelle, joka pystyi siihen, mihin omat voimat eivät riittäneet alkuunkaan? Tässä koulussa, jossa osa ei yritä ollenkaan ja muutamat taistelevat keskenään kirkkaimmista arvosanoista, tämänkaltainen epäonnistuminen on pahinta, mitä voi tapahtua. Sitä ei unohdeta. Sillä nekin, jotka ovat luovuttaneet, kadehtivat näitä kymppikuningattaria, jotka saavat mitä tahansa, pystyvät mihin tahansa ja kieputtelevat opettajia sormiensa ympärille kuin erivärisiä nauhoja. Se, että yksi kirkkaimmista tähdistä paljastuukin epäjumalaksi, teeskentelijäksi, on lopullinen arvonmenetys. Se on putoaminen pohjasakan sekaan, se on maailmanloppu ja helvetti.
Lopulta nousen ylös penkiltä, täristen ja huulet pistellen, olen päättänyt selvitä tästä. Kuitenkin ajatukset takkuuntuvat kuin hiukset tuulessa, kieppuvat ja karkaavat. Tämä on historiallinen hetki, ajattelen, sillä minä, Jeminna Kuiske, pelkään. Sormet livahtavat Guccin laukkuun, hipaisevat tummanruskeaa pulloa. Koululle on vielä matkaa, ketään ei ole näkyvissä. Nopeasti, tottuneesti avaan pullon tahmean korkin ja otan yhden lyhyen huikan. Pullo takaisin laukkuun, pää pystyyn, viidentoista sentin korkokengät antavat tarvittavan pituuden katsoa kaikkia nenänvarttaan pitkin, kesämekko ja farkkutakki ojennukseen, syvä henkäys, olen valmis mihin tahansa. Kun itsevarmuus rakoilee ja hengitys on liian pinnallista, on esitettävä murtumatonta.
Aulassa on jo väkeä vilauttelemassa rusketusrajojaan vuosia vanhemmille lukiolaisille, yrittämässä kerjätä huomiota pojilta, joita ei sakkoliha kiinnosta. Suurin osa keskittyy lörpöttelemään kesän kuulumisia toisilleen, kuuntelematta vastauksia. Kymppikuningattaret ovat kokoontuneet näkyvimmälle paikalle, keskustelemaan kesän aikana tekemistään valloituksistaan niin matematiikan kuin romantiikankin saralla. Nykäisen oven auki lähes ärtyneesti, annan sen valua omalla painollaan takaisin. En suo katsettakaan kenellekään, liu’un eteerisen keinuvin askelin muiden itseni kaltaisten olentojen luo. Kuulumiset on pian vaihdettu. Vaikka osa uskaltaakin katsoa minua silmiin, kukaan ei mainitse liian suuria pupillejani. Tässä koulussa on totuttu siihen, että parhaimmat tekevät mitä tahansa pysyäkseen huipulla.
- No, pystyitsä siihen? kysymys pudottaa kruunun päästäni, palauttaa minut maankamaralle.
Kohautan toista olkaani, hymyilen vain huulillani, pudottaen sanan ”Tietysti”, kysyjän silmille. Jatkan tiedustelemalla, kevyesti, ilmavasti, keskustelun toisen osapuolen matikan tilannetta. Hän ilmoittaa lähtevänsä vessaan kohentelemaan kulmakarvojaan. Miten säälittävä idiootti, minä ajattelen.
Kotona heittäydyn tuhansien naisten unelmat yhä jaloissani sängylle. Uupumus painaa minut kasaan, vaikka koulua oli ensimmäisenä päivänä vain kaksi tuntia. Joudun keskittymään hengitykseeni useita minuutteja, ennen kuin pystyn keräämään balettikassin sisällön ja lähtemään kermanvärisellä Vespallani kohti harjoituksia. Koulussa joudun ehkä kilpailemaan kruunustani, mutta täällä, miljoonan tutun valtakunnassa, olen uusi nouseva tähti, seuraava legenda.
*
Koepäivä. Tänään se olisi, matematiikan yläasteen loppukoe. Jos siitä saa yli 9,5, lukion pitkään matikkaan aukeavat kaikki ovet. Juttelen harmittomia kavereideni kanssa, pakotan hymyn kasvoilleni, sanat ulos suusta, vaikka koepäivä vilkkuu uhkaavasti takaraivossa.
Me aiheutamme kateutta matikan kanssa tuskailevien lukiolaisten seurassa, he tietävät, että vaikka ovatkin matematiikkalukiossa, eivät koskaan tule olemaan samalla tasolla ohikulkevien tyttöjen kanssa. Olemme pari vuotta nuorempia, mutta nyt jo heitä teknisesti edellä. He eivät aikanaan saaneet jatkuvasti kirjeitä Päivölästä, he eivät vuosia sitten putsanneet koko stipendikasaa omiin nimiinsä.
Lopullinen jako tapahtuu samalla hetkellä, kun matematiikankokeeseen menevät jäävät koululle ja loput tytöistä lähtevät koulusta. Seison Hannelen kanssa aulassa, vilkutan muille ja vastustan kiusausta juosta koulun katolle ja hypätä alas. Pakokauhu tukkii suonet ja estää hengityksen. Hannele vaikuttaa rentoutuneelta, räpläilee puhelintaan sivusilmällä ja muuttuu koko ajan kylmemmäksi. Yritän hengittää, yritän olla näyttämättä tärinääni. Hannele oli aikanaan ystävällinen. Niin olin minäkin. Hän näyttää pilkalliselta katsoessaan minua. Hänen on pakko tietää tästä. Lukitsen katsekontaktin ja yritän ajaa hänet pakosalle ajatuksistani.
Rakennuksen ehkä kaikkien aikojen lahjakkaimmat oppilaat seisovat vastatusten, kuin 1700-luvun aateliset kaksintaistelua edeltävänä hetkenä, sievän pinkit hymyt huulillaan, rohkaisevat sanat välissään. Tällä kertaa minä tiedän joutuvani alakynteen, ennemmin tai myöhemmin, ja vihaan Hannelea siitä syystä. Vihaan häntä niin paljon, että voisin lyödä häntä.
Hannele haetaan kokeeseen ensin. Täällä on tapana, että ennenaikaiseen päättökokeeseen osallistujat eivät suorita koettaan samassa tilassa. Huhut kertovat, että parempaa arvosanaa on yritetty luntata mitä mielikuvituksellisin keinoin, kuten esimerkiksi käyttämällä tietystä kohtaa suurentavia silmälaseja, joilla on varsin kätevää kurkkia toisen kokelaan vastauksia. Jään keskelle aulaa, näkökenttä mustuu reunoiltaan, jalat eivät kanna. Miksi helvetissä luovutin? Miksi jätin homman puoliväliin? Miksen pakottanut itseäni jatkamaan? Miksen pystynyt siihen, vaikka Hannele pystyi? Miksi olen heikompi kuin hän?
Opettaja tulee takaisin, hymyillen. Hän on ylpeä meistä kahdesta, koulun entisen loiston palauttajista.
- Jännittääkö?
Pudistan päätäni. Ei enää. Päätös on jo tehty, kuukausi sitten. Tunnen sormeni yhä lääkepullon korkista tahmeiksi, mutta Loratsepaami on jo kehittänyt ympärilleni rauhallisen turvaverkon.
- Mä en mee siihen kokeeseen. Mul on Pähkinänsärkijän Makeishaltijattaren soolo tanssittavana, eli siis muutakin elämää.
*
Käytän kaiken aikani tanssimiseen, läksyihin, pyrkimykseeni olla paras ja siitä vielä parempi. Saavuttamaton kuin tähdet taivaalla. Hannele venyttää vapaa-aikansa olemattomiin jahdatessaan pitkän matikan kurssiarvosanoja, kultamitalia telinevoimistelun Suomen mestaruudesta, vaihtoa Berliinissä. Hänelle ne ovat vain tehtävälistan rukseja, hänelle mikään ei näytä tuottavan vaikeuksia. Inhoan sitä. Hänen Instagraminsa on täynnä iloisen, hymyilevän brunetin kuvia, ne eivät kerro mitään Hannelen todellisesta luonteesta.
En tajua, mikä minua vaivaa. Pää tuntuu raskaalta, sydän lyö epäsäännöllisesti ja väsymys ei mene ohi nukkumalla. En luovuta. Kieltäydyn luovuttamasta. Mikään ei estä minua saamasta menetetyt kympit takaisin sillä ainoa asia, joka on siinä tiellä, on oma laiskuuteni. Täydellisyys ei koskaan ole helppoa eikä taivaasta putoava lahja, sen eteen pitää tehdä enemmän töitä, senkin jälkeen kun luulee tehneensä tarpeeksi. Aina voi hypätä korkeammalle.
Tuijotan yhteiskuntaopin kirjaa ja yritän kirjoittaa muistiinpanoja. Ajatukset harhailevat, silmät menevät ristiin ja tekevät lukemisesta mahdotonta. Tästä ei tule mitään, ajattelen. Mistään ei tule mitään. Olen liian huono, liian säröillä, liian keskeneräinen. Tästäkään ei nyt tule yhtään mitään. Kurkkaan Instagramia, tykkään muutamasta kuvasta ja suljen puhelimen. Ei häiriötekijöitä. Istun lattialla, venyttelen reisiä ja pohkeita, nilkan ojennus, nilkan koukistus, keskity lukemiseen, se on ainoa tie menestykseen. Käytän kaiken aikani hyödyksi, kuten nytkin. Ainakin yritän. Minulla ei ole aikaa venytellä ja opiskella eri aikaan, vaan ne on saatava yhdeksi kokonaisuudeksi, jotta ehtisin vielä treeneihinkin.
Saattaisin saada jotain aikaiseksikin, jos minua ei vain unettaisi koko ajan. Voisin olla jo matikan läksyissä asti, mutta ei. Olen niin saamaton, että en vain viitsi tehdä läksyjä. Venytys sattuu jalkoihin, tiedän että venytän liian lujaa, mutta en lopeta. Minun on pakko saada lisää venyvyyttä jalkoihini, tai putoan huipulta. Sitä paitsi jos venytys sattuu, tiedän, että liike tehoaa.
Vedän jalat koukkuun rintaa vasten, nojaan päätä polviin.
Väsyttää.
*
Lokakuun loppu
En vieläkään tiedä, mitä tapahtui. Tuijotan vaaleaa kattoa, mietin miten tässä kävi näin. mustuus on kadonnut, huimaus poissa. Vähitellen muisti alkaa palailla. Olin harjoittelemassa Makeishaltijatarta yksin auditoriossa, sitä jonka minun oli tarkoitus tanssia koulun joulujuhlassa ikään kuin pienenä näyttönä Hannelelle ja hänen ärsyttävälle telinevoimistelulleen, josta hän sai pronssia. Häpeää, sitä pronssista häpeää. Olemme nyt tasoissa, tai olisimme, ellen olisi saanut kahdeksikkoa matematiikasta.
Kahdeksan.
Minä olin saanut ala-arvoisen arvosanan matematiikasta. Jopa keskinkertaiset ovat nyt minua parempia. Se oli johtanut kahteen huikkaan kolmiolla koristetusta pullosta. Oli ollut pakko esittää saaneensa kympin kuten aina, pidettävä illuusiota yllä, vaikka nykyään kymppejä tuli aina vain harvemmin. Sen tajuaminen oli ollut syy kolmanteen huikkaan, neljänteen. Lopulta olin löytänyt itseni itkemästä koulun vessan lattialta. Muistan puristavani nilkkojani niin lujaa, että jalkani olivat mustelmilla yrittäessäni pitää itseni kasassa. Siitä olin noussut ylös ja mennyt harjoittelemaan tanssiani, saanut itseni jotakuinkin koottua. Jotenkin olo oli ollut oudon tokkurainen, pää sumussa. Tutu oli liian painava, etäisyydet vaikeasti määriteltävissä.
Ilmeisesti musiikinopettaja oli löytänyt minut auditorion lattialta ja soittanut ambulanssin. Miksi helvetissä kaikki hajoaa tällä tavalla? Minun on pakko keksiä jokin järkevä selitys. Ruokamyrkytys, vaikka. Tai kuume, se, että olen juonut liian vähän?
Tiedän kyllä, että olen ottanut rauhoittavia liikaa kuluneen kuukauden aikana, mutta en uskonut, että olin jo näin pitkällä mahdollisen riippuvuuden kanssa, ja toisekseen tilanne on vaatinut ylimääräistä rauhoitusta. Lyön turhautuneena pääni tyynyyn. Tästä ei tule mitään, yhtään mitään. Miksi muilla on niin helppoa?
Varsinkin Hannelella on liian helppoa olla täydellinen. Virnistän ajatellessani pikku temppuani yhteiskuntaopin kokeessa. Livautin Hannelen penaaliin lapun, jossa oli varsin hyvä selitys Suomen yhteiskuntajärjestelmästä. Hän sai varoituksen ja joutuu tekemään kokeen uudestaan.
Se on hänelle oikein.
*
Seuraavana aamuna koulussa kerron kaikille, kuinka keittiötädit yrittivät myrkyttää minut kananmunalla. Saan osakseni useita kauhistuneita ilmeitä, suoranaista kiukkua keittiötä kohtaan. Hetken aikaa minusta tuntuu pahalta, siirrän syyn viattomien keittiötätien päälle, mutta sitten muistan, kuinka kiperästä tilanteesta selvisin. Musiikinopettajakaan ei huomannut pulloa laukussani, vaan uskoi ruokamyrkytys-allergia-yhdistelmän mukisematta. Silti lupaan ja vannon itselleni, että vähennän käyttöä. Minulla ei ole varaa hajoilla tällä tavalla. Muut saattavat kohta huomata jotain, ja se olisi perikato.
Hannele kertoo vastaavan tapauksen omasta elämästään eikä tunnu yhdistävän minua edustuksellinen demokratia – lappuun, vaan syyttää siitäkin ärsyttämäänsä vitosen oppilasta. Alan vähitellen rentoutua. Kukaan ei epäile mitään omituista tässä, vaikka koko pyörtymistapaus haiskahtaa kilometrien päähän. Ojennan selkäni suoraksi, annan itseni kohota muutaman sentin. En anna itseni käydä näin lähellä täydellistä katastrofia enää koskaan.
*
Joulujuhla
Kohta olen kaikkien nähtävillä, lavalla jälleen. Sipaisen tummanpunaisen tutun tyllikerroksia, tunnen sen antavan minulle lisää valovoimaisuutta ja hehkua, lisää itsevarmuutta. Se on osa minua, kasvanut lantiooni kiinni. Hiukseni ovat sotkuisella nutturalla syystä, sillä tein tästä ikivanhasta baletista nykyaikaisen version, koska tässä vaiheessa olen tanssinut roolin satoja kertoja tässä kuussa. Luotan jalkoihini, nilkkoihini ja koko kehooni. Baletti on ainoa asia, jossa en epäonnistu koskaan. Se on ainoa asia, joka ympäröi minut keskinkertaisuudesta kultaisin kehyksin.
Painaudun lähemmäs tummanharmaata seinää, nojaan siihen. Imen sen synkkyyttä itseeni. Vedän tunnelmaa luihini, rakennan itsestäni uuden, vaikuttavamman kopion. Tällä kertaa en ole sievä tyttönen rakastuneena nukkeprinssiin, vaan jokin monta kertaa vanhempi olento. En ole nimennyt tanssiani enkä rooliani. Haluan, että jokainen katsoja tekee päätelmänsä itse.
Jätän kaikki epävarmuuteni kulisseihin, hivelen sormiani pitkin mustaa verhoa. Siihen jäävät kaikki koulupaineet, pelko häviämisestä ja unohdukseen vaipumisesta. Sali on pimeänä, kyllästyneet oppilaat lopettavat puhumisen, kun kävelen kipakoin askelin lavalle. Käännyn selin yleisöön, nostan oikean käden lantiolleni, painan vasemman tossun puukärjen lattiaan. Asento muistuttaa hiukan burleskinäytöksen alkua, varsinkin, kun yleisö näkee takamukseni, mutta en piittaa hittoakaan, koska juuri näin minä haluan tanssia oman tähtihetkeni.
Tunnen nämä hiljaiset sekunnit itsessäni, minusta tuntuu kuin säteilisin, kuin olisin ainoa valonlähde, ainoa näkyvä asia koko maailmassa. Sitten Britney Spearsin Work Bitch alkaa,
ja minä muutun tähdeksi, tuleksi, vimmaiseksi täydellisyyden ruumiillistumaksi.
Tokenen vasta, kun olen kulisseissa jälleen. Vedän pari kertaa henkeä, ja sitten alkaa tärinä, euforia siitä, että olin viimeinkin niin hyvä kuin haluan olla. Vetäisin maton Hannelen alta neljässä minuutissa, muutamassa tahdissa, kahdessa hengenvedossa. Murkkuikäiset lapset ovat lopettaneet taputtamisen ja huutamisen, ja keskittyvät nyt jakamaan ylistäviä mielipiteitään minusta. Kuulen heidän sanansa tänne asti, vaikka minun ja väkijoukon välissä on kokonainen lava, monta neliömetriä lattiaa.
Hengittelen ja ravistelen jalkojani. Esiintymiseen minä todellakin olen koukussa. Ihmisten mielenkiinnon vangitseminen on aina yhtä huumaavaa. Sujautan tutun päältäni, avaan tossujen nauhat ja vedän ne jalasta. Tungen balettivarusteet laukkuuni, vedän tavallisen mekon päälle, annan hiusten laskeutua olkapäille. Pesen lavameikit pois, muutun taas epätäydelliseksi, pelkäksi ihmiseksi. Vedän korkokengät jalkaan, nostan laukun olalleni ja hipaisen takaisin tullessani samaa verhoa, jota hivelin ennen esiintymistäni. Kunpa pääsisinkin takaisin siihen hetkeen vain koskettamalla mustaa kangasta.
Ei onnistu. Aikaa ei voi kääntää toisinpäin. Pakotan ilman ulos keuhkoistani, vedän uutta tilalle ja lähden kotiluokkaani hakemaan välitodistuksen. Ajatus välitodistuksesta on saa hermostuneisuuden taas vellomaan minussa. Olenko ollut tarpeeksi hyvä? Onko keskiarvoni nyt viimeinkin tasan kymmenen? Yritän hillitä kauhua, joka lähtee kylkien välistä ja leviää koko kehoon. Puristan laukkuani kuin elämäni riippuisi siitä.
Luokassa heitän läppää Hannelen kanssa siitä, kuinka meille on saattanut eksyä muutama 11 tavallisten kymppien sijaan, vaikka minun tekee mieli repiä irtoripset irti hänen silmistään. Puoli luokkaa tuijottaa meitä hampaitaan kiristellen. Väläytän heille hymyn. Jos keskittyisitte opiskeluun ettekä olemaan typeriä, voisitte saavuttaakin jotain, ajattelen. Hannele sanoo sen ääneen ja hän meinaa saada megistölkin päähänsä. Opettaja poistaa heittelijän luokasta nalkuttaen samalla nykynuorisosta ja jaan tietäväisen katseen Hannelen kanssa. Sitten käännän katseeni sivuun. Parempi, että en katso häntä. En voi ryhtyä väkivaltaiseksi koko luokan edessä. Vihaiset, lasiset perhoset kuplivat sisälläni silti, en saa niitä vitsailtua ulos. Puren huulta huomaamattomasti ja yritän keskittyä luokan taustahälyyn, mutta päässäni suhisee ja korvissa soi. Yritän keskittyä vain hengittämiseen, hymyilemiseen ja kepeään sanailuun. Riittääkö keskiarvoni siihen, että minut valittaisiin ihan ensimmäisenä kaikkein parhaaseen lukioon?
9,928
Helvetin matikka. Yksi hemmetin yhdeksikkö suistaa koko loppupäivän kaaokseen, sillä tämä on pahimmanlaatuinen epäonnistuminen. Matikan opettaja on ilmiselvästi tajunnut, kuinka huono olen, ja antanut minulle siksi ysin. Sujautan paperin nopeasti laukkuuni, välittämättä sen rypistymisestä. Liimaan hymyn naamalleni ja selitän jotain äidistä, joka on tullut hakemaan minua etuajassa. Ihan kuin Hannele olisi nähnyt ysin, ihan kuin hän katsoisi minua alistuvasti hymyillen, tietäen että en koskaan tule olemaan samalla tasolla kuin hän. Ihan kuin hän tietäisi, millaiseksi teatteriksi minun ja muiden välinen kanssakäyminen on muuttunut. Opettaja toivottaa hyvää joulua, mutta en kuule mitään sydämenlyöntien alta. Tajuan, että en ehtisi Vespani luo, joten painun vessoille ja kiskon haan kiinni. Istun pöntön kannella, keinutan itseäni ja yritän vain lopettaa hengittämisen.
0,072 desimaalia liian vähän. Minun on saatava matikan ysi pois. Minun on saatava se pois todistuksestani, hinnalla millä hyvänsä. Nipistän itseäni kyljestä, pakottaudun lopettamaan ulisemisen, sillä nyt minulla on suunnitelma. On kaksi tapaa tulla täydelliseksi: treenata enemmän tai ottaa kärkipaikka. Minun on pakko pysyä tässä leikissä mukana ja voittaa se. Hoipertelen skootterille pää täynnä sumua. Muistan tämänaamuisen esityksen, jossa tähtenä loisti vain minä itse. Päähäni nousee kuva Hannelesta ja hänen täydellisestä kymppirivistään.
Hannele.
Helvetin Hannele.
Minun on joko opiskeltava enemmän, jolloin lopetan nukkumisen tai baletin, tai oltava paras, jolloin minun täytyy päästä Hannelesta eroon. Olen kakkosena arvojärjestyksessä. Kolmonen tulee kaukana 9,7:n takana. Hannele on ainoa varteenotettava uhka minulle.
Olen jo laittamassa hopeista kypärää päähäni, kun puhelimeni soi. Sydän nousee kurkkuun, kun näen soittajan nimen. Balettiopettaja. Olenko minä pudonnut kärjestä siinäkin?
En sentään. Hän soitti minulle vain kehuakseen täydellistä Makeishaltijatartani. En voi lopettaa tanssimista, koska minä olen siinä paras. Puristan puhelinta kädessäni samalla kun etsin Hannelea väkijoukosta. Hän ei ole vielä päässyt ihailijoistaan eroon, luultavasti hän on vielä koululla hehkun piirittämänä.
Suu tiukkana viivana nykäisen kypärän paikoilleen ja kiidän tieheni nopeusrajoituksia rikkoen. Tiedän täsmälleen, mitä minun pitää tehdä jos todella haluan olla paras. Ja minä haluan, olen vielä joskus. Todistus polttaa minua laukun läpi, se muistuttaa minua siitä, mikä on epäonnistumisen hinta.
*
Venyttelen hitaasti ja hartaasti. Käännyn katsomaan kelloa, puoli kahdeksan. Huoahdan ja valun takaisin peittojen syliin. Sitten silmäni rävähtävät auki. Nousen kiireesti istualleni, käteni vapisevat jälleen, suuta kuivaa. Nappaan avaimet pöydältä ja juoksen yöpaidassa ulos. Vasta siellä muistan, että pakkasta on melkein kaksikymmentä astetta. Loikin postilaatikolle, kiskon lehden ulos ja revin sitä auki. Kaupunki, missä on kaupunkiosio… Ulkomaat, talous, kulttuuri, päivän tv-ohjelmat, kaupunki. Siinä. Luen kylmästä ja jännityksestä täristen otsikoita. Kurkkua kuristaa ja näkökentässä näkyy mustia pisteitä. Missä se on, missä se on…
Ja sitten:
Kerrostaloasunto Ruskeasuolla tuhoutui palossa täysin, kolme sairaalaan
Eilinen palaa yhtenä välähdyksenä takaisin. Muistan jättäneeni skootterin muutaman korttelin päähän. Sitten kävelin muitta mutkitta taloyhtiöön, ovikoodit Helena lipsautti minulle kerran humalaisena perjantaina. Vara-avain oli postiluukussa, narun varassa. Helena on varsinainen hölösuu, kun on ottanut muutaman. Ongin sen ylös, menin asuntoon H3, etsin vessan kaapeista puuvillavanua. Kiskoin sitä tukuittain pussista ulos, tunkien untuvaisen hötön sitten patterin ja seinän väliin. Varmuuden vuoksi olin suihkuttanut koko roskan hiuslakalla ja sitten vielä kääntänyt patterin täysille.
Yritän nielaista, näkymätön voima tuntuu estävän yrityksen kokonaan. Puren kieltäni ja yritän estää hampaitani kalisemasta. Minun pitää ehdottomasti käyttäytyä normaalisti. Nyt muistan, että saatoin tunkea lakkavanua myös muiden patterien väliin. Normaali käytös, normaali sunnuntai. Hoipertelen sisälle, jätän lehden huolimattomasti pöydälle ja yritän esittää nukkuvaa siihen asti, että muut heräävät.
- Jeminna kuule… Eikös se sinun kaverisi Hanna tai Hanneli tai joku asunut Ruskeasuolla? huolestuneen näköinen äiti pistää päänsä ovenraosta ja heiluttelee artikkelia.
Työnnän pulloa syvemmälle tyynyyn.
- Ei me olla ystäviä enää, vastaan irrottamatta huomiotani puhelimesta.