Mietin, että onko tästä tarinasta tykkäävät ja vastaavasti inhoavat fanit samoja, jotka tykkäsivät/inhosivat Kuoleman varjelusten epilogia. Pidin epilogista, pidin tästä.
Minun kohdallani ei ainakaan pidä paikkaansa. En rakastanut enkä inhonnut epilogia, mikään siinä ei pahasti häirinnyt. Se ei ollu erinomainen, mutta kuitenkin melko sopiva ja ymmärrän, miksi se oli sellainen kuin oli.
Mutta
Kirotussa lapsessa häiritsi paljon monet eri asiat. Ja huomautan, että en arvioinut lukukokemusta samoin kriteerein kuin romaaneja. Olen tottunut draamakirjallisuuden lukija ja tiedostan, että sitä ei voi olla yhtä rikasta ja täyteläistä lukea. Ei siis valittamista tarinan ohuudesta, pinnallisuudesta tai nopeatempoisuudesta. Voin kuvitella, että monista muista kässärin lukeminen oli aluksi todella outoa ja valjua.
Mutta juoni. Se oli minusta niin reikäinen, että oli vaikea uskoa, että se olisi voinut olla Rowlingilta. (Varsinaista käsikirjoitusta hän ei kirjoittanutkaan, mutta tarinan sen taustalla kylläkin.) Joo, joitakin oikopolkuja on pakko sallia näytelmän toimivuuden kannalta, mutta osa oli vain typeriä ja outoja ratkaisuja. Minä en vieläkään ole niellyt koko aikamatkustussoppaa. Monijuomaliemen keittäminen kävi vähän liian helposti ja näyttämön ulkopuolella. Ja Delphin hahmo. Eikö muistakin se ollut jotenkin, öö, halpa ratkaisu? Ja Harryn arven särkeminen Delphin läsnäolosta – äh.
Albus ja Scorpius olivat mukavia hahmoja, mutta oikeastaan kenestäkään muusta en pitänyt. Useimpien kohdalla minulla oli tunne, etten
usko näitä hahmoja. En uskonut, että tämä olisi sitä oikeaa Potter-tarinaa, nämä niitä samoja henkilöitä. Etenkin Kalkaros tökki pahasti. Harry, Hermione, Ginny ja Draco olivat vielä ihan siedettäviä, vaikka heidänkin jokainen sanansa sai minut kurtistamaan kulmiani epäilevästi, mutta Ron oli kokenut elokuvista tutun koomisen alennuksen.
Kaiken kaikkiaan tässä tarinassa tuntui näkyvän vähän liikaa se, että tutusta maailmasta pitää keksiä jännittävä ja monimuotoinen näytelmä. Jotenkin se muistutti kliseisesti muutamia muita näytelmiä, musikaaleja ja elokuvia, jotka on tehty spinoffmaisesti alkuperäisen tarinan jatkoksi.
Oli tarinassa hyviäkin kohtia. Se lähti liikkeelle todella hyvin. Lisäksi pidin siitä, kuinka Tylypahkasta nostettiin paremmin esille sitä, ettei se kaikille lapsille ollut samanlainen maailman paras paikka kuin Harrylle, että sielläkin oli yksinäisiä ja kiusattuja. Kirjoista tuttua tupien arvottamista yritettiin ansiokkaasti korjata. Näkisin mielelläni näytelmän livenä, koska varmasti siinä elävässä tunnelmassa on paljon Potter-taikaa, joka ehkä auttaisi unohtamaan kompastuskohtia. Mutta tällä hetkellä keskimäärin en haluaisi päästää tätä tarinaa päässäni osaksi Potter-kaanonia. Pitäisi ehkä lukea se uudestaan. (Valitettavasti lainasin oman kappaleeni ystävälle, ja sitten tapahtui kamala ja odottamaton vesivahinko, joka turmeli kirjan. Nyt sitten odotan, että saan ystävän ostaman uuden kirjan itselleni takaisin…) (En vihaa ystävääni kyseisen onnettomuuden takia, koska hän katui sitä tavattomasti.)
PS: Minä en ole kai eläissäni lukenut Potter-fanficcejä. Niihin tätä on verrattu ja varmaan juuri sellainen olo minulle tuli. Entäs sitten teillä, jotka olette lukeneet satoja ficcejä tällaisista aiheista? Tuntuiko tämän lukeminen erilaiselta?