Hayao Miyazakin ja Ghiblin elokuvat

Lapsuudessani muistan hämärästi nähneeni Totoron ensimmäistä kertaa. Kesti kuitenkin kauan ennen kuin pääsin irti Disney -elokuvien yksinkertaisista juoni- ja hahmosuunnitteluista. Ghiblin ja Disneyn vertaaminen saattaa olla jo aika kliseinen tapa tarkastella animaatiota, ts. erotetaan-jyvät-akanoista -metodi. Ja sorruin siihen jälleen :hups:

Vanhemman Miyazakin elokuvista helmiä ovat erityisesti Totoro ja Mononoke hime. Jälkimmäinen on mielestäni mystisyydessään, tulkinnanvaraisuudessaan ja kauneudessaan paras animaatioelokuva tähän mennessä.

Naushika on tehnyt minuun omituisen lähtemättömän vaikutuksen, vaikka en sitä itselleni mielelläni myönnäkään.

Olen itse nähnyt vasta Henkien kätkemän (paras näkemistäni Miyazakin elokuvista), Totoron ja Liikkuvan linnan. Pidän elokuvista paljon, ja musiikki on ihanaa (varsinkin Henkien kätkemässä.

Nyt olisi aikomuksissa kurkkia Naushikan, Mononoken ja Kikin lähettipalvelun suuntaan, joista kahta ensimmäistä on suositeltu minulle kovasti.

Mononoke on ihana, mutta raaka elokuva. Ja raskas katsoa. Etenkin kun englannin kieli ei oikein kauhean hyvin luonnistu. puoliunessa ei sitä kannat yrittääkään katsoa. Minun siis.
Henkien kätkemä oli pettymys. Sitä niin kovasti kehuttiin ja hehkutettiin minulle niin odotin jotain todella suurta ja ihmeellistä. Oli jälkikäteen vähän sellainen höh, siinäkös se olikin -olo. Liikkuvasta linnasta pidin enemmän.

Tuota tuota... Olikohan Liikkuva linna vai eikö ollut Miyazakin elokuva? No se oli joka tapauksessa kirjaan nähden surkea tapaus.
Totoro oli ihana! Varsinkin se kissabussi! :nekobasu: Ja eritoten pidin siitä kohdasta missä se puu kasvoi silleen humisemalla.
Ja sitten vielä Henkien kätkemä. Sekään ei ollut mikään ihan hirmu hyvä. Sellaista "jaa, eipä ole muuta tekemistä" katsottavaa. En tiedä mistä johtuen, mutta minuun eivät erikoisemmin nuo Miyazakin elokuvat uppoa. En tiedä syytä siihen, ehkä syy on se, että haluan elokuvien olevan kirjan mukaisia, mutta se ei pätisi muihin, kuin liikkuvaan linnaan.
Olikohan se kissojen valtakuntakin muuten Miyazakin? Sekin oli muuten hyvä, mutta loppu oli kehnonpuoleinen. Musiikeista sen verran, että ne on asia mitä elokuvissa todella arvostan ja täytyy myöntää, että ylläolevissa ne ovat todella hyviä!

Liikkuva linna on Miyazakin elokuva, Kissojen valtakunnan ohjaaja on joku toinen, muistaakseni nimeltään Hiroyuki Morita.

Olen suuri animaatioiden ystävä ja Miyazakit uppoavat minuun täysillä. Kaikki klassikot on täällä jo mainittu moneen kertaan eli en nyt ala niitä luettelemaan. Esim. Henkien kätkemän ja vaikka Mononoken loppuratkaisuista täytyy sanoa sen verran, että oudoilta voivat vaikuttaa, jos odottaa peruslänsimaalaisen tarinan rakennetta ja jotain lopputaistelua tai 'and they lived happily ever after'- tyyppistä ratkaisua. Miyazakin saa tarinoista, vaikka ne eivät olisi edes hänen omiaan, omansa näköisiä ja ihanan ennalta-arvaamattomia. En ole mikään animen suurkuluttuja enkä tiedä, kuinka tyypillisiä Miyazakin elokuvien juonikulut ovat japanilaiselle animaatiolle, joku perehtyneempi voi sanoa siitä enemmän.

Totoroa monet ovat sanoneet suloiseksi ja ihanaksi elokuvaksi, ja onhan se paljon sitäkin. Minut se saa vain jostain syystä aina itkemään. Jokin siinä kai vain koskettaa niin syvästi. Enemmänkin Kikin lähettipalvelu saa minut hyvälle tuulelle.

Porco Rosson kävin katsomassa parisen viikkoa sitten. Muistan sen joskus nähneeni telkkaista, mutta en muista siitä muuta kuin punaisen lentokoneen ja sian.
Porco Rosson näytökset eivät sunnuntainakaan olleet lastenelokuvien aikoihin vaan alkoivat vasta puoli viideltä. Ja ainakin minä olen ollut siinä käsityksessä, että sitä ei ole mainostetukaan mitenkään lastenelokuvana. Ja silti näytös oli puolillaan lapsia (siis hyvin pieniäkin lapsia)! En vain ymmärrä. Ei tarinassa sinänsä mitään lasten silmille epäsopivaa ollut, mutta yli puolet tarinasta meni varmasti kaikilta lapsikatsojilta ohi. Ja sitten vanhemmat supattivat lapsille, mitä (tekstitetyssä!) elokuvassa tapahtuu (eikä se onneksi ollut ärsyttävää!). Kaipa suomalaiset vain niin sitkeästi ajattelevat animaatioiden olevan automaattisesti lapsille suunnattuja.. ("Se Totorokin oli niin kiva..") Mitenköhän käy, kun Mononoke näytetään leffateattereissa? Kai siihen joku muu kuin S ikäraja on tultava. Minusta ainakin se oli todella pelottava katselukokemus vielä kolmannellakin katselukerralla.. (Hieman tässä pulssi nousi, muttei ole tarkoitettu henkilökohtaiseksi ketään vanhempaa kohtaan :wink: )

Muuten tuosta Porco Rossosta pidin siis kovasti! Auki jäävät loput ovat ihanan kutkuttavia, saa käyttää omaa mielikuvitustaan. Lentokohtaukset tuo herra M kyllä hallitsee paremmin kuin kukaan tietämäni animaattori. Pidin siitä, että tarina kulki rauhallisesti, muttei junnannut paikallaan ja moni asia jäi katsojan mielikuvituksen varaan. Aivan kaikkea ei tarvitse selittää. Meri oli myös tässä (kuten muissakin M:n elokuvissa) upeasti luotu.

Itse olen nähnyt Henkien kätkemän useita kertoja, ja se on yksi suosikkielokuvistani, ja outo kun olen, niin ihastuin jostain syystä siihen mustaan heppuun, joka antoi Chihirolle rahaa.. Se oli vain niin säälittävä, kun se oli niin yksinäinen..

Niin ja olen nähnyt myös Liikkuvan linnan pari kertaa, siitäkin pidin kovasti

Harmittaa vain kun en ole vielä saanut käsiini Totoroa mistään, sillä se vaikuttaisi erittäin hyvältä elokuvalta

Juuripa tässä äsken aamun tunteina katsoin jälleen tuon Liikkuvan linnan Aivan loistava elokuva juonen, piirrosjäljen, animoinnin ja äänien osalta. Tykästyin siihen heti ensi silmäykseltä niinkuin oikeastaan melkein kaikkiin näkemäni Miyazakin elokuvat. Täytyy vielä nostaa hattua suomalaisillekin ääninäyttelijöille. Hyvin hekin vetävät osuutensa vaikka kyllä enemmän pidän ihan alkuperäisestä japanilaisesta versioista. Yleensä katsonkin tuon elokuvan japaninkielisen version, mutta toisinaan se on suomeksikin tultu katsottua kun pikkuveljet ovat halunneet nähdä sen myös eivätkä pienet vielä osaa lukea.

Hmm... Ensimmäisiä Miyazakin elokuvia taisi olla Henkien kätkemä tai Mononoke Hime. En muista tarkkaan, koska näin ne suht samoihin aikoihin ja siitä on jo aikaa, mutta kuitenkin ne olivat ensimmäinen kontakti tämän herran animaatioihin. Ja todellakin menetin sydämeni melkein jo heti ensimmäisellä silmäyksellä

Soitan sen Henkien kätekemän tunnusmusiikin pianolla konsertissa <3 Se on ihana.

Minä olen nähnyt (aikajärjestyksessä): Totoron, Henkien kätkemän, Liikkuvan linnan, Kissojen valtakunnan ja Maameren tarinat. Eniten pidin ehdottomasti Totorosta, koska se on niin söpö otus ja juoni on herttainen. Musiikki on hieno myöskin. Vähiten pidin ehkä kenties varmaan Kissojen valtakunnasta tai Liikkuvasta linnasta. Kissojen valtakunta siksi, etten ole kissaihmisiä, mutta eipä tuo ollut huonokaan (eihän mikään Ghiblin leffa ole huono!). Liikkuva linna siksi, että kirja oli loistava, mutta leffa ei läheskään sen veroinen. Se tosin vain perustui kirjaan, ei ollut tarkka versio kirjasta, mutta mutta... Niin, ei ollut samanlainen kuin kirja. Mutta eipä ollut huono sekään.

Ostin Maameren tarinat Euromarketista jokunen viikko sitten ja ryntäsin kotiin katsomaan sen, koska olin odottanut sen näkemistä siitä asti, kun luin kirjan. Taas samanlainen Liikkuva linna -ilmiö... Se oli huonompi kuin kirja ja juoni oli käännetty moninkerroin ympäri, kun Therrukin oli leffassa... Mutta tästäpä tykkäsin enemmän, kuin Liikkuvasta linnasta. Juoni jäi jotenkin yksipuoliseksi, mutta silti se oli mystinen ja hieno tarina. Ekstroja sillä levyllä oli hirveän paljon... Tai siis ne olivat tosi pitkiä. Kelasin niitä aika paljon katsellessani.

Eräs kaverini sanoo usein, että Henkien kätkemän voisi katsoa kymmenen kertaa päivässä, eikä siihen kyllästyisi. Siinä uskallan olla eri mieltä, koska minä olen nähnyt sen kolme kertaa lyhyen ajan sisällä, enkä jaksa sitä vähään aikaan katsoa, kun muistaa vielä niin hyvin mitä tapahtuu. Totoron jälkeen Henkien kätkemä on ehkä toisena listallani, mutta täytyy odottaa ainakin vuosi, ennen kuin katson sen taas.

Kyllä se oli aika ala-arvoinen se Goro M:n Maameri. Onneksi en sentään ole kirjoja lukenut niin ei tullut verrattua. Juoni liian simppeli ja lopultakin elokuvasta puuttui kaikki ihanat pienet yksityiskohdat. Ikään kuin joku jenkki olis katsonut Hayao M:n elokuvat pariin kertaan läpi ja sitten tekaisut omansa. Huh uh.

Mutta asiaan Minä olen nähnyt Henkien kätkemän, Mononoken, Totoron sekä Liikkuvan linnan. Totoron näin joskus pienenä tv:stä ja siitä jäi sellaisia arvoituksellisia totoro olentoja ja kissabusseja mieleen. Ja sade. Kukaan vaan ei osannut kertoa minulle mikä tämä elokuva oli. Sitten menin innoissani katsomaan Totoron kun se tuli elokuvateattereihin ja tajusin vasta leffan alettua että 'tässä se on!'.

Henkien kätkemästä en pitänyt, vaikka en inhonnutkaan. Poikkeaa massasta, mutta ei omassa sarjassaan yllä korkealle. Liikkuvassa linnassa oli ihanat musiikit ja hieno piirrosjälki, hyvä juoni. Kirja ei minusta ollut yhtä hyvä. Mononoke taas kestää useamman katselukerran, koska se ei ainakaan minulle auennut vielä ensimmäisellä. Oikeastaan se ei ole täysin auennut vieläkään, tuntuu että joka kerta huomaa jotain uutta.

Pitää nyt sitten varmaan katsoa tuo Tulikärpästen hauta. Minulla on ollut se pieni ikuisuus kun joskus alesta ostin, mutta jotenkin se on vain jäänyt. Siispä nenäliinapaketti kainaloon ja menoks

Vampirelady sanoi:

ihastuin jostain syystä siihen mustaan heppuun, joka antoi Chihirolle rahaa.. Se oli vain niin säälittävä, kun se oli niin yksinäinen..

Click to expand...

Täällä istuu kanssa yksi Kaonashi-fani. Ja päätellen erilaisista keskustelunpätkistä, joihin olen netissä törmännyt, emme suinkaan ole ainoita. Ilmeisesti Kaonashin liikkis olemus vetoaa moniin (varsinkin naispuolisten olentojen sisuksissa sykkiviin) sydämiin.

Minä aloitin aikoinaan Ghiblin tuotantoon tutstumisen Prinsessa Mononokesta, joka oli ihan puhtaasti outo kokemus. Tosin olin jo ennalta asennoitunut negatiivisesti, koska jatkuva toitotus animen hienoudesta oli alkanut ottaa päähän ja Mononokenkin katsoin puolipakolla, kun "tää on tosi hyvä anime, kyl sun täytyy kattoo tää". Sittemmin Henkien kätkemä (joka sekin tutntui oudolta, mutta positiivisella tavalla; sen katsoinkin ihan omasta halustani), Kissojen valtakunta, Kikin lähettipalvelu ja varsinkin Totoro ovat tehneet minusta Ghiblin uskollisen fanin, ja tätä nykyä ns. länsimainen animaatio tuntuu vähän tylsältä ja aivan liian ennalta-arvattavalta anime-elokuviin verrattuna. (Pikku-ukkokin fanittaa Totoroa täysillä, varsinkin nykyään, kun omistaa oman DVD:n, jossa puhutaan suomea; helpotus minullekin, kun ei enää tarvitse istua vieressä tekemässä simultaanitulkkausta englanninkielisestä tekstistä.)

Tulikärpästen hauta on myös todella hieno. Mutta kun miettii miten monta litraa kyyneliä vuodatin sen parissa ja miten masentunut olin pitkään jälkeenpäin, niin ei se kyllä yksinään olisi saanut minua Ghibliä fanittamaan. Pikemminkin vättämään kaikea Ghiblin tuotantoa siinä pelossa, että muutkin rainat ovat yhtä ahdistavia.

Eikö kukaan muu ole nähnyt Whisper of the Hearthia (tai sitten en vaan huomannut)? Ei-Miazakin Ghibli-leffoista ihan paras. Tavallaan en haluaisi mitään siitä paljastaa kuin sen että kannattaa ehdottomasti katsoa mikäli Totoro/Kiki maistui.

Kissojen valtakunta on toistaiseksi heikoin Ghiblin leffa Maameren lisäksi mitä olen nähnyt. Olihan se Kissojen valtakunnan lopussa oleva lento/tipahtaminen ehdottomasti Ghibli-leiman arvoinen, mutta siihen se sitten jäikin. Olise iso kisu suht hauska.

Minä pidin kasvottomasta todella paljon.

Minulle tuli Kasvottomasta heti mieleen Lovecraftin Nyarlathotep ja joka kerta piirretyn nähdessäni pidän sitä karmivana. Hyvä hahmo siis.

Hmm, tämän keskustelun myötä muistin sen kauniin kohtauksen, jossa . Pitäisi katsoa Kenkien Hätkemä taas, rupesi tekemään mieli.

Pitäisi katsoa Henkien kätkemä ensimmäisen kerran. Se on ollut pitkään digiboksillamme. Prinsessa Monononononoken ohella se kuuluu olevan parhaimpia lajityyppinsä edustajia. Heti kun tunnen pakottavaa tarvetta seurata suurisilmäisiä, terävänenäisiä ja pienisuisia piirroshahmoja, katson sen.

No, miten on, @Pagba ? Oletko jo ehtinyt katsoa Hönkien kytkemän? Onhan tässä ollut lähes 13 vuotta aikaa saavuttaa tämäkin yleissivistyksen (ja elokuvanautintojen) ehdoton osanen. Onneksi Miyazakin elokuvia on nykyisin runsain mitoin suoratoistossa (en nyt muista missä, mutta jossakin niissä ovat elleivät kaikki niin ainakin suurin osa) joten itse saatoin paikata oman ammottavan Miyazaki-aukkoni ja katsoin jokin aika sitten Tuuli nousee ja Ponyo rantakalliolla. Edellisessäkin oli hetkensä mutta ihmeekseni pidin Ponyosta aivan hurjasti; olin luullut sitä jotenkin liian lapselliseksi. Tai sitten itseäni liian vähän lapselliseksi, minkä luulon vääräksi osoittautuminen on toki suuri helpotus.

En ole vieläkään aivan varma, onko Miyazaki lopullisesti eläkkeellä vai ei. Kun on koko ikänsä niitä tehnyt, eihän sitä välttämättä pysty lopettamaan ennen kuin tussi kirpoaa kädestä lopullisesti. Ja hyvä niin.

Henkien kätkemä muuten on ihan oikeasti yksi parhaimpia lajityyppinsä edustajia, itse asiassa erinomaisen hyvä elokuva kaiken kaikkiaan lajityypit unohtaenkin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun juna kiitää vesilakeudella, olen aivan haltioissani.

Yksi tärkeä tekijä Miyazakin elokuvien taianomaisuuden luojana on tietysti Joe Hisaishin musiikki. Kaikkein väkevimpänä se kuuluu mielestäni Nausicäassa: na na na naa ja niin edespäin - en ole kertaakaan pystynyt katsomaan ja kuuntelemaan sitä silmien kostumatta. Tavallisesti alan itkeä ja tuntea kylmiä väreitä siinä vaiheessa, kun mummo alkaa lukea loitsuaan muinaisesta ennustuksesta.

Tik sanoi:

No, miten on, @PagbaOnneksi Miyazakin elokuvia on nykyisin runsain mitoin suoratoistossa (en nyt muista missä, mutta jossakin niissä ovat elleivät kaikki niin ainakin suurin osa)

Click to expand...

Netflixissä.
Tuo Nausicäen laulu on kyllä yksi upeimmista ja intensiivisimmän tunnelman luomista musiikeista mitä olen kuullut.

Minäkin olen viime aikoina tutustunut Netflixin kautta niihin Ghiblin leffoihin, joita en ennen ollut nähnyt. Esimerkiksi Kätkijät oli kiva, ja oli hyvä vihdoinkin saada selville, millaiseen tarinaan kuorossa laulamamme Arrietty's Song oikeastaan liittyy. Lainasin kirjastosta The Borrowers -kirjankin, johon leffa pohjautuu, samoin kirjan When Marnie was There katsottuani siihen perustuvan elokuvan. Yllättäen tykkäsin kuitenkin kaikkein eniten leffasta Eilisen kuiskaus, jossa ei ole mitään satumaista tai salaperäistä. Se on vain yksinkertainen kertomus 27-vuotiaasta sinkusta kaupunkilaisnaisesta, joka matkustaa tutun perheen luo maalle töihin kesälomansa ajaksi, muistelee samalla aikaa, jolloin oli kymmenvuotias, ja pohtii elämänsä sisältöä ja suuntaa. Siitä jäi jostain syystä todella hyvä mieli.

Muoks Leffojen äänimaailmasta piti vielä sanoa pari asiaa. Pidän itsekin Nausicaän laulusta, mutta itselleni sitä koskettavampi on Teru no uta elokuvasta Maameren tarinat. Itse elokuvasta en pitänyt, lähinnä kai koska odotin sen olevan uskollisempi taustamateriaalilleen, mutta laulu on kaunis ja sen sanat riipaisevat, varsinkin kun ne sisällöltään pohjattoman surullisina yhdistyvät niin tyyneen duurisävellajiseen melodiaan.

Eilisen kuiskauksessa pidin siitä, miten varsin alkumetreillä mainittu yhden elokuvahenkilön mieltymys unkarilaiseen kansanmusiikkiin luo tunnelman koko loppuelokuvalle, koska kyseinen musiikki soi sen jälkeen taustalla ison osan ajasta. Elokuvassa Tuuli nousee taas teki vaikutuksen se, miten ääniefektejä oli luotu ihmisäänillä. Esimerkiksi maanjäristys kuulosti todella pelottavalta muristessaan, huutaessaan ja laulaessaan inhimillisillä äänillä, ikään kuin se olisikin tietoinen olento.

Tik sanoi:

No, miten on, @Pagba ? Oletko jo ehtinyt katsoa Hönkien kytkemän? Onhan tässä ollut lähes 13 vuotta aikaa saavuttaa tämäkin yleissivistyksen (ja elokuvanautintojen) ehdoton osanen.

Click to expand...

Joo, olen katsonut sen. Mononoke Hime löytyy ihan Netflixistä, joten se on seuraavana listallani. Toivottavasti se myös pysyy suoratoistopalvelussa ainakin kymmenen vuotta...

Kenkien Hätkähtämien jälkeen katsoin Naapurini Totoron, koska muuan Ingressin pelaaja vertasi minua tuohon metsänhenkeen pitäessäni sateenvarjoa hänenkin päällään.

Niin, Totoro... Siinä on kanssa upea elokuva, jossa on paljon arkista ja pientä ja sitten yhtäkkiä räjähtävää fantasiaa kuten (upeimpana) jättiläispuun nouseminen. Sitä paitsi haluaisin päästä kissabussin kyytiin. Todella!

P.S. Pakko laittaa mukaan Pagban potretti: