Hellyyden- ja huomionkipeys

En ainakaan löytänyt topicia tästä aiheesta mistään. Eli, onko täällä kukaan muu hellyydenkipeä kuin minä. Kun mää tulen hulluksi, ellen saa halia tai pusua päivässä. Ja mun siskoni taas on aika huomionkipeä. Se tietää sen itsekin, ja myöntää sen, ja sanoi, ettei haluaisi olla. Mutta se vaan on. Ja mun hellyydenkipeyteni aiheuttaa taas sen (johtuukohan myös huonosta itsetunnosta), että jos en saa halia tai pusua, niin mulle tulee olo, ettei kukaan välitä, eikä kukaan halua olla mun lähelläni. Ja kun pienestä pitäen mut on opetettu halaamaan ja suukottamaan, niin nyt siihen on tullut ihan riippuvaiseksikin jo. ops: Onko kellään muulla tätä samaa ongelmaa. Tai lasketteko te sitä yleensäkään ongelmaksi? Kun onhan se hienoa, että tykkää halimisesta, mutta jossain vaiheessa siitä tulee jo ongelma. Ei kaikkialla voi saada halia, ja sitten masentuu... Surullista...

Myönnän, että olen hellyydenkipeä. Joskus sitä vain tarvitsee enemmän hellyyttää ja toisen ihmisen läheisyyttä. Osittain osaan jopa paikallistaa syyn hellyydenkipeyteeni. Pienenä en koskaan oikeastaan saanut kotona läheisyyttä (halauksia yms.) Joten nyt sitten vanhempana sitä kai jotenkin haluaisi saada hellyyttää lapsuudenkin edestä. Kaikkein hankalinta tässä on se, etten halua näyttää muille tarvitsevani hellyyttä ja sitten kun en saa vaikkapa halausta kun sitä tarvitsisin, koen että minusta ei välitetä. Olen tavallaan noidankehässä tässä asiassa.

Halaaminen on muutenkin ollut minulle kauhistus. En ole halunnut, että joku tulee niin kamalan lähelle ja halaa. Se tuntui jotenkin ihan luonnottomalta. Mutta onneksi olen kuitenkin oppinut pitämään halaamista ainakin suht luonnollisena. En voi kuitenkaan sanoa, että suhtautumiseni halaamisen olisi vieläkään aivan normaali. MIten voikaan jokin niinkin yksinkertainen asia kuin halaaminen olla niin vaikeaa?

Huomiota en ole oikeastaan koskaan kaivannut yhtään enempää. Lähinnä minua ärsyttää huomionkipeät ihmiset. Mikään ei ole niin inhottavaa kuin huomionkipeä ihminen, joka sattuu eteen kun itsellään on paha päivä. Tämä on pahinta yleistystä mitä voi tehdä, mutta olkoon. Suurin osa huomionkipeistä ihmisistä tuntuu olevan ainutia lapsia. He kun ovat tottuneet olemaan huomion keskipisteenä ja sitten kun koulussa he eivät olekkaan.. Se on kamalaa.

Minä en koskaan ole ollut mitenkään hellyydenkipeä ihminen... Saa syyttää varmasti vain kasvatusta asiasta, sillä kun kotona ei mitenkään hirveästi halailua harrasteta, niin miten se voisi muutenkaan luonnistua. Tuntuu vain jotenkin luonnottomalta. Noh, poikaystävää kyllä voi halata (yllätys, yllätytys.. ), mutta kavereita vain silloin, kun lohduttaa tai ei tule todella pitkään aikaan näkemään ko. ihmistä. En kyllä näe asiassa mitään outoa..satun vain olemaan tälläinen.. Mutta eivät nämä hellyydenkipeät ihmiset minua mitenkään haittaa. En vain ole kovin innokas vastaamaan halauksiin, jos he sitä yrittävät...

Tosimiehet eivät mitään hellyyttelyitä kaipaa. Se tuo mieleen äidin huomionosoitukset, joita vanhempana täytyy vihata, jos aikoo mieheksi. Miehen ensimmäinen tehtävä on tehdä ero naiseen, jotta hän voisi olla halunsa subjekti.

Hobiteista en tiedä.

Hellyydenkipeys on minulle osittain vähän vaikea asia, kun miellän sen itsessäni joskus heikkoudeksi. Jos vaikka olen riidellyt mieheni kanssa ja mieleni on maassa, haluaisin tulla paijatuksi, mutta sitä on paha mennä pyytämään ihmiseltä, jonka on juuri suututtanut. Joskus tekee mieli heittäytyä ihan kissanpennuksi, käpertyä syliin ja suunnilleen alkaa kehrätä. Sylikkäin kiehnäämisestä saa jotain alkukantaista mielihyvää, jolla ei ole mitään tekemistä seksin kanssa, pelkän läheisyyden ja kosketuksen.

Kavereita on vähän vaikea koskettaa, halaaminen on suunnilleen ainoa, mitä voi tehdä, ja se onkin vakiintunut tavaksi hyvästellessä joidenkin kanssa. En tiedä, mitä tekisin, jos pitäisi lohduttaa, osaisinko halata silloin. Naispuolisten kavereiden kanssa pelkään ehkä aavistuksen halatakin, ettei joku lue sitä väärin. En tiedä, miksi lukisi.

Luulen, ettei minua kauheasti hellitelty pienenä, mutten varsinaisesti muista suuntaan tai toiseen. Äitini ei kaiketi ole kaikkein äidillisintä tyyppiä, mikä ehkä ilmeni kosketuksen puutteena. En koe kärsineeni siitä mitenkään, mutta olisin ehkä erilainen ihminen, jos hellittelyä olisi ollut enemmän, mene ja tiedä. Luultavasti en olisi niin arka koskettamisen suhteen ylipäänsä.

Hrodlind sanoi:

Ei se ole mikään ongelma Sehän on vaan hienoa minun mielestäni. Kaivata toisen ihmisen kosketusta ja lämpöä. Ja varsinkin silloin, kun on hylätty ja yksinäinen olo, hellyydenkipeys astuu kuvaan, ja tuollaiseen yksinäisyyskohtaukseen ei ole mitään parempaa lääkettä kun toisen ihmisen läheisyys ja haliminen.

Click to expand...

Ikäväksi asia muuttuu siinä vaiheessa, kun toisen ihmisen läheisyyttä ja halimista ei oikein ole tarjolla.

Tai no, halejahan aina saa, kavereideni keskuudessa halataan tyyliin aina kun tavataan, mutta ei sellainen riitä tyydyttämään minun hellyydennälkääni. Kaipaisin Lachesiksen kuvaamaa sylikkäin kiehnäämistä, mutta harvat ystäväni pystyvät suhtautumaan moiseen luontevasti. Puhumattakaan suukottelusta, joka on mielestäni hurjan kivaa mutta jota harvat haluavat ystäviensä kanssa harrastaa.
Niin. Pitäisi kait jostain löytää se poikaystävä niin edes joku koskettaisi kunnolla.

taidan yhtyä tuohon että olen hellyydenkipeä. Joskus se häiritsee minua itseäni koska ei ole mukava kun ystävät eivät juuri pidä halimisesta ainakaan joka päivä Paras ystäväni on kyllä poikkeus, häntä saan halailla melkein aina kun tykkään eikä hänellä ole mitään sitä vastaan ja halialee hänkin minua melkein yhtä usein
minusta on mukavaa kun saa halata sitä ihmistä jota rakastaa ja josta välittää ihan vain sen takia että hän on juuri hän. Minulla kasvatuksella ei ole mitään tekemistä asian kanssa tai sitten hellyydenkipeyteni johtuu siitä ettei minua ole halailtu liiemmin pienenä.

Itse en ole hellyyden kipeä, edellinen poikaystävä oli. Se on pidemmänpäälle hyvin rasittava yhdistelmä. Siis pidättyväinen otus, kuten minä, ja ihme halihalipusipusisöpösöpö kaveri.

Sen kummemmin en syytä tiedä, voisin vedota traumatisoivaan varhaislapsuuteen tai jotain aivan yhtä perinteistä, mutta ei minulla koskaan ole ollut mitään tarvetta olla kokoajan kiehnäämässä. Eihän minulla mitään sitä vastaan ole että silitellään ja paijataan aina silloin tällöin, mutta rajansa kaikella.

Käsikädessä kävely on söpöä ja hyödyllistäkin esimerkiksi ruuhka-aikaan, mutta se että kokoajan kylkikyljessa taapertaa.. Ei onnistu

Vohobitti sanoi:

Tosimiehet eivät mitään hellyyttelyitä kaipaa. Se tuo mieleen äidin huomionosoitukset, joita vanhempana täytyy vihata, jos aikoo mieheksi.

Click to expand...

Miten ihmeessä tuo tekee tosimiehen? Tiedätkö, että on monia naisia, jotka pitävät juuri hellyydestä ja lähekkäin olemisesta. Kylmä ja etäinen mies ei oikein kiinnosta. Ja sitten vielä miesten suunnastavalitetaan, että mikä naisissa on oikein vikana. Tosimiehen kuuluu halata tyttöystäväänsä! Antaa suukkoja! Ja sehän tosin on ihan naisesta kiinni, miten tosimiehen määrittelee...

mordere sanoi:

Itse en ole hellyyden kipeä, edellinen poikaystävä oli. Se on pidemmänpäälle hyvin rasittava yhdistelmä. Siis pidättyväinen otus, kuten minä, ja ihme halihalipusipusisöpösöpö kaveri.

Click to expand...

Juuh. Omasta kokemuksestani tiedän, että tuollaisesta ei todellakaan tule mitään. Toinen vain loukkaantuu, kun kuvittelee, että vastapuoli ei oikeasti välitä, kun ei koko ajan halua halata yms. Eikä siinä mitkään selittelyt auta.

Jos joku asia minua ärsyttää on juuri sellaiset ihmiset jotka halilevat jatkuvasti tai muuten vain osoittavat kiintymystään alati. Tottakai kiintymyksen saa osoittaa mutta ei kitos kokoajan.
Muuten tuosta ei olisi haittaa mutta ah-niin-rakas-serkkuni on ylettömän hellyydenkipeä. Häntä saa olla kokoajan halaamassa ja kun mötisen joskus että en jaksa niin hän vääntää suunsa tekokurttuun ja älkaa lässyttämmän jotain tähän suuntaan "voi voi älä ole myrtsi, nää nää nää". Voitteko kuvitella kuinka ÄRSYTTÄVÄÄ se on! En yksinkertaisesti kaipaa jatkuvaa ihmiskosketusta...
Sen tiedän että olen huomionkipeä, mutta se on kyllä todellakin eri asia kun hellyydenkipeä. Minusta on mukava herättää huomiota ja muutenkin järkyttää ihmisiä.

Lestat sanoi:

Jos joku asia minua ärsyttää on juuri sellaiset ihmiset jotka halilevat jatkuvasti tai muuten vain osoittavat kiintymystään alati. Tottakai kiintymyksen saa osoittaa mutta ei kitos kokoajan.
Muuten tuosta ei olisi haittaa mutta ah-niin-rakas-serkkuni on ylettömän hellyydenkipeä. Häntä saa olla kokoajan halaamassa ja kun mötisen joskus että en jaksa niin hän vääntää suunsa tekokurttuun ja älkaa lässyttämmän jotain tähän suuntaan "voi voi älä ole myrtsi, nää nää nää". Voitteko kuvitella kuinka ÄRSYTTÄVÄÄ se on! En yksinkertaisesti kaipaa jatkuvaa ihmiskosketusta...

Click to expand...

Niih, se on, tiedetään, ihan omasta kokemuksesta. Mutta mulla taas on sellainen, etten itse uskalla mennä sanomaan, että nyt kaipailisin halia. Mää vaan olen ilman, ja tulen pahasti hulluksi. Ei sille voi yhtään mitään. Mutta sellaiset muakin ärsyttää, jotka tulevat ruinaamaan halia. Ääh, ei ne ole kivoja. Kyllä mää halaan, jos joku pyytä, kun kerran tykkään halimisesta (riippuen tietenkin henkilöstä), mutta kun selvästi näkee, ettei toinen nyt ole kauhean kiinnostunut halailemaan, niin siinä vaiheessa pitäisi vähän raksuttaa päässä.

Sinkkuihmisenä voin kertoa, että hellyydenkaipuu voi tuntua pahimmillaan jopa melkein fyysisenä kipuna. Mielestäni kosketus on yksi asia, jota jokainen ihminen tarvitsee samalla tavalla kuin ruokaa tai unta.
Muutaman läheisen ystävän kanssa on tapana aina nähtäessä halata ja veljiä minä aina halailen, vaikkakin nuorempi (17-vuotias) ei aina siitä kovin pidäkkään. Puolivuotias pikkusiskoni hymyilee aina, kun joku nostaa hänet syliin joten se on palkitsevaa.
Aikoinaan kun pitkäaikaisen poikaystävän kanssa erottiin, niin se että hän ei ollut koskemassa oli kamalaa. Varsinkin yksin nukkuminen oli tuskaa. Meni varmaan puoli vuotta, että siihen tottui.
Muutaman sinkkuystävän kanssa on ollut puhetta, että unikaveri olisi ihana. Vähän niinkuin fuckbuddy (toivottavasti sain sanoa tuon), mutta ilman seksiä. Siis miespuolinen ihminen, joka nukkuisi vieressä ja antaisi mennä kainaloon ilman yhden illan ongelmia. Noita poikaystäväehdokkaita kun ei oven takana ole ihan jonoksi saakka.

Vohobitti sanoi:

Tosimiehet eivät mitään hellyyttelyitä kaipaa. Se tuo mieleen äidin huomionosoitukset, joita vanhempana täytyy vihata, jos aikoo mieheksi. Miehen ensimmäinen tehtävä on tehdä ero naiseen, jotta hän voisi olla halunsa subjekti.

Click to expand...

Vohobitti, miehelleni kerroin tuon kommentin ja hän sanoi, että onnea vaan valitsemallasi tiellä...

Tosimiehet ne vasta uskaltavatkin hellitellä. Wanna-be-kovat-äijät eivät uskalla puhua eivät pussata, pitää olla niin hemmetin cool.

Siinä menettää ihojen kosketuksen, hellyyden, läheisyyden ja erotiikan. Minkäs teet. Olkoot hellytteilyittä ne jotka eivät sitä tarvitse.

Mä olen todennut, että parisuhteessa hellitttely ja hyvänäpitäminen on loistava juttu.

En yleensä ole kovinkaan hellyydenkipeä. En halaile kavereita, perheestä puhumattakaan. Johtunee myös kasvatuksesta, en muista että lapsena olisin paljoa haleja saanut.
Poikaystävä kanssa taasen on mukava nyhjätä. Seksi ei minua juuri kiinnosta, mutta läheisyys on muuten mukavaa. Onneksi paremmalla puoliskollani on kärsivällisyyttä rapsuttamiseen yms.

Kaksi osumaa ja upposi.

Molemmat käsitteet sopivat minuun hyvin. Huomionkipeyteni on vähentynyt vähitellen, mutta kyllä edelleen haluan, että minuun kiinnitetään huomiota edes sen verran, että kesken keskustelun joku katsoo, että olenko vielä paikalla. Tämä tarve kyllä tulee täytettyä aika hyvin, kun olen aika paljon poissa kotoa ja äiti iloissaan hihkuu oven avatessani: "Lapsi tuli kotiin!" leveä hymy kasvoillaan.

Hellyydenkipeys tuntuu toisinaan enemmän. Yksin nukkumaan meneminen ei ole hirmuisen mukavaa, vaikka siinä onkin enemmän tilaa useimmiten. Tykkään halailla ja olla käsi kädessä ja suukotella. Toisinaan hellyydenkipeyteni on sitä laatua, että haluan halata toista ihmistä, eikä hänen tarvitse tehdä yhtään mitään. Aika usein haluaisin kovasti pitää poikaystävääni sylissä, mutta en ole sitä vielä tehnyt. Ystäviäni halaan tervehdyksenä ja silloin, jos he näyttävät sitä tarvitsevan. Omaa kurjaa oloani nimittäin halaukset helpottavat suuresti, joten toivon, että ne auttavat muitakin.

Pidän ylipäätään toisen ihmisen lähellä olemisesta paljon. Tässä tapauksessa "toinen ihminen" on lähinnä poikaystäväni, koska sen lähellä on mukavinta olla, kun siitä on tullut mulle tosi läheinen, eikä äidin tai isin sylissä ole yhtä paljon tilaa. (Ihan kirjaimellisesti ja kuvainnollisestikin, koska mulla on kaksi sisarta ja meillä on vielä kissakin.) Toisen hengitys poskella tai hiuksissa tuntuu tosi hyvältä ja turvalliselta.

Ruby sanoi:

Sinkkuihmisenä voin kertoa, että hellyydenkaipuu voi tuntua pahimmillaan jopa melkein fyysisenä kipuna. Mielestäni kosketus on yksi asia, jota jokainen ihminen tarvitsee samalla tavalla kuin ruokaa tai unta.

Click to expand...

Olen huomannut aivan saman. Joskus läheisyyden, fyysisen kosketuksen, kaipuu todella tuntuu lähes fyysisenä kipuna. Tarve koskettaa toista, tuntea toisen kehon lämpö, joskus se iskee kipeänä ja pakottavana. Hassua, sillä yleensä olen melko varautunut enkä juurikaan halaile kavereitani. Varsinkin nuorempana minua ärsytti ja sai vaivaantumaan se, että halattiin tai pidettiin kädestä, enkä muutoinkaan välittänyt hellyydenosoituksista. Käy oikeastaan sääliksi silloista poikaystävääni, joka olisi niin halunnut kulkea käsi kädessä! Nykyään osaan jo halata kavereita luontevasti, mutta edelleenkään en yleensä kaipaa hellyydenosoituksia. Paitsi joskus ja ne hetket ovat sitäkin vaikeampia ja kipeämpiä.

Omalla kohdallani hellyyden- ja huomionkipeys liittyy melkeinpä ainostaan poikaystävään. Sitä kaipaa suukkoja, haleja, kädestä pitämistä, syliin käpertymistä, hiusten silittelyä ja kaikkea, mikä jollain tavalla liittyy läheisyyteen ja hellyyteen. Seksi ei todellakaan ole kaikki kaikessa. Muistan vieläkin, kun rakas sanoi useita kuukausia takaperin, että armeijassa oppii arvostamaan enemmän läheisyyttä. Sanat todella lämmittävät sydäntä.

Ystävien tai vanhempien suunnalta tuleviin satunnaisiin hellyydenosoituksiin en kuitenkaan ole koskaan, lapsuutta lukuunottamatta, osannut suhtautua 'oikein'. Olo on aina samalla kertaa jotenkin hämillinen, hieman vaivautunut ja silti lämmin. Ystävienkin parissa on vain yksi ainoa poikkeus, jota tulee halattua aina kun nähdään. Osaltaan se riippuu ihmisen luonteesta. Jotkut vain ovat toisia avoimempia ja halattavampia tyyppejä, joita on helppo lähestyä.

Kuitenkin jos on paha olla, väsyttää, itkettää tai on kipeä yms. hellyyden osaa ottaa paremmin vastaan oli kysessä sitten kuka tahansa. On myös paljon helpompi huomioida ja helliä toisia vastaavissa tilanteissa kuin ihan muuten vain. Ylipäätään muiden helliminen ja halaaminen on helpompaa kuin olla itse vastaanottavana osapuolena. Omaa rakasta lukuunottamatta tietysti Hänen ollessa kyseessä on aivan ihanaa olla hellittävänä ja aivan yhtä ihanaa on antaa vastarakkautta ja hellyyttä takaisin.

Huomionkipeys voi olla hyvin ärsyttävää, jos se kasvaa liiallisiin mittakaavoihin mutta pienissä määrin siitä ei luulisi olevan haittaa. Oikeastaan koko sana kalskahtaa tarpeettoman negatiiviselta. Toisen huomioon ottaminenhan on osoitus välittämisestä, rakkaudesta ja mielestäni sitä on ihan oikeutettua kaivata ja haluta, olla huomionkipeä, sopivassa mittasuhteessa. Hellyyden yltiömäinen kaipuu voi kai sekin muodostua liiallisuudessaan ongelmaksi, kaikella on rajansa. Jotkut kuitenkin tarvitsevat enemmän hellyyttä toisten tyytyessä paljon vähempään.

En mielestäni ole kumpaakaan. Kyllä toki halaus silloin tällöin saa mielen paremmalle päälle, mutta en ole ottanut sitä tavaksi. Harvoja ihmisiä halaan ja he ovat erityisen hyviä ystäviä. Joskus myös halaan ihmisiä joita en tule näkemään/en ole nähnyt pitkään aikaan.
Huomionkipeät ihmiset ovat minusta rasittavia. Aina pitäisi olla näkyvillä, kuuluvilla ja kaiken keskipisteenä. Yritän tulla toimeen myös tällaisten ihmisten kanssa, mutta välillä se ei vaan onnistu. Muutama kavereistani on tällaisia ja se tuottaa välillä ongelmia. Onneksi heissä on niin paljon hyviä ominaisuuksia, että se ei haittaa.

Hmm.. En mielestäni ole mitenkään kamalan huomionkipeä, vaikka toki joskus onkin mukavaa olla huomion keskipisteenä. Isosena esimerkiksi on mahtavaa, kun on pikkusille niin 'tärkeä'. Ja toki kaveriporukassakin huomiota kaipaan, en ehkä niin paljon että keskipiste olisin, mutta tahdon kyllä että ihmiset tietää että mie oon olemassa ja kohtelee minua niin.

Hellyys on sitten ihan toinen juttu. Halin ystäviä paljon, halin kissaa paljon jne, mut en mie sitä hellyydeksi laske. Mössykkä onkin sit sellanen, että aina tahtoisin kainalossa olla. Ihan hassulta välillä tuntuu, kun tajuaa että on monta tuntia vaan maannut sängyllä toisen vieressä, melkeinpä sanomatta yhtään mitään. Ja se on ihan pirun kaunista.

Sellaista. Hellyydenkipeä höNppä mie olen, siitä ei mihinkään pääse. Onneksi mössykkä on samanlainen, ja ehkäpä jopa vielä pahempi