Henkilökohtainen suhde Tolkienin kirjoihin

Krummitus

Kontulainen
Olen tässä hieman miettinyt, minkälainen suhde minulla on Tolkieniin, hänen kirjoihinsa ja sitä kautta myös Kontuun ja päätin, että olisi hauskaa hieman jakaa ajatuksia. Kerron teille oman tarinani minusta ja Tolkienista - pyydän teitä ystävät tekemään samoin. Rakastan väliotsikoita ja pyydän anteeksi mahdollista mauttomuutta. Teidän ei niitä tarvitse käyttää, mutta suonette minulle kyseisen mukavuuden.

Minun kertomukseni suhteesta J.R.R. Tolkienin kirjoihin

1. Suhteen alku ja kuherruskuukaudet

Kuten varmasti monella muullakin täällä, ensikosketus Keskimaahan ja sen edeltäjiin tapahtui kauan sitten kaukaisessa galaksissa eli ala-asteikäisenä. Jonkunlaisen aikuisuuden saavutettuani suhteeni on etääntynyt, kun olen löytänyt ajankohtaisempia kiinnostuksenkohteita ja fantasiakirjallisuus ylipäätänsä - Tolkien ainoana poikkeuksena - on alkanut tutumaan hyvin epäkiinnostavalta.

Teininä n. 12-15-vuotiaana luin Tarun ja Hobitin moneen kertaan kannesta kanteen, Silmarillionin ja Keskeneräisten tarujenkin kirjan jaksoin kahlata puoleen väliin. Silloin myös rekisteröidyin Vihreään Lohikäärmeeseen, jossa edelleen olen jonkinlaisena "Kontu-zombina". En kuitenkaan koskaan hurahtanut niin kovaa, että olisin jaksanut kovasti analysoida Tolkienin kirjoja, nautin niistä vain puhtaana seikkailuna ja Konnussa minut piti lähinnä hyvät ystävät, mikä pätee edelleen.

2. Epävarmuus

Muutama kuukaisi sitten keskustelun hyvän ystäväni, joka ei ole koskaan lukenut Tolkienilta ainoatakaan teosta, kanssa Tarusta ja pidin kirjan hienoudesta ja kirjallisesta arvosta niin vakuuttavan puheen, että Taru nousi ystäväni "pitää lukea"-listalle. Puheeni jälkeen olen alkanut kaivata kirjahyllyyni enemmän Tolkienin teoksia minua hieman jännittää, voisinko nyt hieman vanhempana löytää niistä jotain uutta ja syvempää sisältöä.

Pelkään nimittäin, että jos uudestaan alkaisin kahlaamaan Tolkienin tuotantoa läpi, joutuisin kohtaamaan saman kuin toisen nuoruuden suosikkini Harry Potterin kohdalla; kirjat tuntuisivat ohuilta kuin viulun kielet. Toisaalta olen pitkän aikaa väittänyt olevani vakuuttunut siitä, että Tolkien oli parempi kirjailia kuin Rowling, mutta olenko sitä mieltä vain siksi, että on yleisesti arvostettavampaa rakastaa Tolkienia? Te, jotka ehkä tämän luette, ehkä allekirjoitatte väitteen ja toivon, että olette oikeassa.

3. Fantasia

Luin hetki sitten kirjan WILD Fantasia ja arkkitehtuuri. Saattaa kuulostaa siltä, ettei kyseisellä kirjalla olisi mitään tekemistä Tolkienin maailman kanssa ja ennakkoluulo lienee oikeutettu sillä kirja kertoo vain mielikuvituksellisesta arkkitehtuurista - ei fantasiakirjojen arkkitehtuurista. Itselleni se kuitenkin saattaa olla eräänlainen uusi portti fantasiaan. Fantasia nimittäin on erinomainen keino vastata modernismin tylsyyteen ja harmauteen.

WILD esitteli minulle noin sata erilaista teosta ja kuinka ollakaan, mukaan mahtui hobitin kolo. Kirjaa lukiessa sain myös vahvistuksen sille, että tulevaisuudessa haluan luoda fantasiaa ympärilleni ja muiden ihmisten ympärille. (Haluan maisema-arkkitehdiksi) Olen aina rakastanut mielikuvituksellisia ympäristöjä ja niiden luomisessa Tolkien oli mestari.

Ehkä Tolkien saa aivan uuden merkityksen elämässäni! Ehkä joskus rakennan itselleni hobitinkolon, haltialinnan tai Gondorin tornin!

4. Mistä pidän Tolkien kirjoissa?

Pidän Tolkienissa erityisesti maailmoista. Tolkien luo maailmoita, joissa haluaisi asua, mutta ei sittenkään. Maailmoita, jotka ovat syviä, kiehtovia ja täysin kartoittamattomia, mutta jota on mukavaa tarkastella kirjan tuoman etäisyyden päästä. Miettikää vaikka Sauronin silmän tuijotusta! Mielummin luen siitä kuin olen tuijotettavana.

Pidän myös eräänlaisesta epätosikkoudesta, joka on valitettavasti ollut yksi vieroittavimmista tekijöistä minun ja Tolkienin välillä. On hyvin helppoa syyttää Tolkienin kirjoja siitä, etteivät ne ole vakavaa kirjallisuutta. Mutta vakavuuden kaipuu onkin sellainen asia, josta pidän yhä vähemmän ja vähemmän. Tolkienia lukiessa leikki, fantasia, mielikuvitus ja epätosikkous ovat merkittäviä. Pidän siitä, miten Tolkienin teosten lukeminen saa korniuden pelon tuntumaan typeryydeltä ja tosikkouden turhanpäiväiseltä.

Rakastan myös karttoja. En voisi ikinä ostaa Tolkienin kirjaa, jossa ei ole karttaa. Vaikka en ole kokonaista Tolkienin kirjaa lukenut vuosiin (joitain lukuja aina silloin tällöin), minulla on eräs Tolkienin kartta seinällä.

5. Tuleva

Kuten voitte arvata on minun vielä luettava Tolkienin tuotanto läpi. On mielenkiintoista nähdä, tekeekö se minuun vielä yhtä suuren vaikutuksen kuin kymmenen vuotta sitten ja tuleeko minusta uudestaan Tolkien-fani.
 

Telimektar

Fundamentalisti
Krummitus sanoi:
Kerron teille oman tarinani minusta ja Tolkienista
Luulen olevani huono kertomaan tarinoita, mutta esitän muutamia irrallisia mieleenjuohtumia. (Ehkä jotkut tarinasi lukijat jotka eivät ole vastanneet, ovat asettaneet mielessään "tarinalta" vaadittavan tason liian korkealle ja siksi ujostelleet.)

Ikäkaudet
Aloin itse lukea Tolkienia joskus kymmenvuotiaana: ensin "Lohikäärmevuoren", sitten "Tarun Sormusten Herrasta" ja "Hobitin" (siis uudemman suomennoksen), sitten Tolkienin muutkin teokset niiden ilmestyttyä suomeksi. Hurinin lasten tarinan olen lukenut vain englanniksi. Tarun sormusten herrasta luin läpi ainakin kuusi tai seitsemän kertaa parin vuoden vuoden aikana, aikuisena tahti on ollut noin kerran vuosikymmenessä. Tolkienin maailma liitteineen kaikkineen vetosi minuun aivan valtavasti, mutta aluksi en sen sijaan ymmärtänyt Tolkienin ironiaa ja monitulkintaisuutta, esimerkiksi "Tarun" viimeisiä lukuja. Teoksen tietty surumielisyys oli ehkä yksi tekijä mikä sai minut aina palaamaan siihen.

Olen varmasti käyttänyt Tolkieniin enemmän aikaa kuin yhteenkään toiseen kirjailijaan. En kadu tätä vaikka useimmat maailmankirjallisuuden klassikot ja tärkeät ajankohtaiset kirjat ovatkin yhä lukematta. Eräät minuun nuorena vaikutuksen tehneet kirjat ovat niihin keski-iässä pitkän tauon jälkeen palattuani tuntuneet selvästi pettymyksiltä, mutta Tolkienin suhteen minulla ei ole tällaista tapahtunut vaikka joissakin yksityiskohdissa olen huomannut heikkouksia.

Kirjallinen arvo
Tolkien on siis suosikkikirjailijani, mutta tunnustan että on häntä taitavampia kirjailijoita. Rowlingiin verrattuna Tolkien erottuu edukseen siinä että Tolkien ymmärsi vahvuutensa ja heikkoutensa kirjoittajana ja otti kaiken irti vahvuuksistaan. Tolkien siis tiesi mitä oli tekemässä eikä yrittänyt tehdä sellaista mitä ei osaa. (Mielestäni Rowling yritti haukata liian suuren palan Harry Potter -sarjan osissa 4-7.) Tosin Tolkienilla "Hobitin" alkuluvut ovat melko kömpelöitä, eivät ehkä sen parempia kuin Tylypahkakohellus, mutta jo Hobitin lopussa Tolkien nousee mielestäni Rowlingin yläpuolelle: Bilbosta tulee kypsempi hahmo kuin Harry Potterista ikinä.

Tarussa sormusten herrasta on paljon klassisten poikakirjojen tyylistä simppeliä kerrontaa ja kielenkäyttöä, jotka yhdistettynä kirjan muun tyylisiin aineksiin - arkaaisiin jaksoihin, akateemisiin saivarteluihin jne. - synnyttävät aika erikoisen kokonaisuuden. On yllättävää että se on vedonnut ja vetoaa niinkin moniin lukijoihin.

Olen miettinyt voisiko Tolkieniin ensi kertaa tutustuvalle aikuislukijalle tarjota ensiksi jotain muuta Tolkienin teosta kuin "Hobittia" tai "Tarua"? Tämä riippuu epäilemättä kyseisen lukijan muusta kirjallisesta mausta. Esimerkiksi Hurinin lasten tarina on kovaksikeitetyintä Tolkienia, toimisiko se ilman aikaisempaa Tolkieniin perehtymistä? Seppä ja satumaa on tietenkin täysin erillinen teos ja voisi lyyrisellä hienoudellaan vakuuttaa tietyntyyppisiä lukijoita Tolkienin kyvyistä.

Jos joku esittää epäilyksiä siitä kannattaako Tolkieniin alkaa tutustua, niin minä en suinkaan ala paasaamaan Tolkienin hienoudesta vaan nyökyttelen ymmärtäväisesti ja totean että Tolkien ei tietenkään sovi aivan kenelle tahansa...

Omat aikeet

Tarkoitukseni on jossain vaiheessa lukea läpi Tolkienin tuotanto - siis myös ja nimenomaan nämä HoME-niteet - siinä järjestyksessä kuin se on kirjoitettu, saadakseni tarkemman kuvan siitä miten ja milloin Tolkienin legendariumin eri yksityiskohdat ovat muodostuneet, ja näin muodoin siitä, millaiseksi hän on Sormusten herran tarua kirjoittaessaan ajatellut sen taustana olevan maailman. Sen jälkeen seuraa ehkä lisää perehtymistä Tolkienin elämänvaiheisiin, hänen ajattelunsa taustoihin jne. :heart:
 

Dracaena

Raseena
Joskus viime miitissä tulin sanoneeksi, että tämä on oikein kiva keskustelu, johon en vain ole saanut aikaiseksi vastata. Nyt minä sen teen! Minäkin kerron teille pienen tarinan minusta ja Tolkienista (ei mikään omituinen ja omaperäinen ficci, pahoitteluni jos joku sellaista odotti).

Minulle Taru sormusten herrasta on yksi suuresta kolmesta - rakkaimmat fantasiasarjat minulle ovat olleet Harry Potter, johon tutustuin ensimmäisenä (9-vuotiaana?), TSH, johon tutustuin seuraavana (alkuvuodesta 2005, sain kirjat joululahjaksi [kiitos äiti, minä toivoin elokuvia mutta sainkin kirjat, ja hyvä niin]), ja Ajan pyörä (eipäs tirskuta siellä), johon tutustuin heti Tarun jälkeen. Nämä kaikki ovat kulkeneet mukana tiiviimmin kuin muut kirja(sarja)t, kuten vaikkapa Maameren tarinat ja Diana Wynne Jonesin tuotanto, joista suuresti pidän, mutta joihin en samalla tavalla ole aina uudestaan ja uudestaan palannut. Niiden vaikutus minuun on ollut suurin, ja varsinkin henkilökohtaisesti nostan ne aina kärkeen, ja vaikkei välttämättä vaikkapa siitä AP:n valtavasta kirjasarjasta ne kaikkien aikojen parhaat lukukokemukseni löydy (paitsi ne kaksi uusinta pääsevät kyllä melko korkeille sijoille). Eivät ne siis välttämättä ole kaikki ehdottomia suosikkejani, joita pitäisin ehdottomasti parhaina yli muiden, ne vain ovat olleet minulle omalla tavallaan rakkaita pitkään.

Krummitus sanoi:
Toisaalta olen pitkän aikaa väittänyt olevani vakuuttunut siitä, että Tolkien oli parempi kirjailia kuin Rowling, mutta olenko sitä mieltä vain siksi, että on yleisesti arvostettavampaa rakastaa Tolkienia? Te, jotka ehkä tämän luette, ehkä allekirjoitatte väitteen ja toivon, että olette oikeassa.
Kyllä minä ainakin mieluummin julkisesti väitän olevani suuri Tolkien-fani kuin suuri Rowling-fani (vaikka sitä olenkin, koska arvostan Row:ta äärettömän paljon). Katu-uskottavuus saattaa ehkä vähän kärsiä, jos hehkuttaa olevansa Potter-fani, koska siinä samastuu helposti siihen nuoreen ryhmään, joilla on omat luudanvarret ja noitahatut ja oikeankokoinen Daniel Radcliffen juliste seinällä. Minulla on mielessäni vähän sellainen käsitys, että tosifani tuntee kirjat todella hyvin, on perehtynyt asiaan, eikä ainoastaan joskus lukenut kirjan ja tykännyt siitä. Potter-fani on helpompi olla, koska tarvitsee lukea vain seitsemän lastenkirjaa. Minä en ehkä ihan viitsisi sanoa itseäni suureksi Tolkien-faniksi, jos olisin lukenut ainoastaan Tarun ja senkin vain kerran.

Tosin, en minä Taruakaan ole lukenut kuin pari kolme kertaa, samoin Hobitin. Húrinin lasten tarinan ja Bilbon viimeisen laulun olen lukenut ja Silman puoliksi (se jäi kiireisen elämän takia kesken, minä rakastin sitä), mutta esim. KTK:ta en ole paljon selaillutkaan. Tiedän, että ainakaan täällä ei oikeasti lasketa, monestiko jonkin kirjan on lukenut ja paljonko osaa siteerata sitä ulkoa ja sen mukaan rankata ihmisiä, mutta edelleenkin minusta oikea fani on edes vähän perehtynyt. Tosin mikäs pakko sitä on olla tosifani, jos haluaa vain lukea hyviä kirjoja? Älkää siis käsittäkö minua väärin, en minä paheksu tai väheksy niitä jotka ovat lukeneet "vain" TSH:n (enkä ihan hirveästi niitäkään, jotka eivät ole lukeneet Taruakaan), en pidä tolkienfanittomuudellisuutta paheena (ainakaan kovin pahan sellaisena). Kohta meinaan eksyä aiheesta. Pysyäkseni siinä kerron, että ne lukemattomat Tolkienin kirjat, joita löytyy hyllystäni odottamassa, ovat jatkuvasti sillä haluan-ehdottomasti-lukea-kunhan-jostain-saan-aikaa -listalla. Minulla on aktiivinen halu tutustua Keski-Maahan paremmin, eli kiinnostus Tolkieniin ei todellakaan rajoitu siihen, että joskus luin pari kirjaa ja silloin tykkäsin niistä. Minä haluan tuntea Keski-Maan yhtä hyvin kuin Tylypahkan, ja varsinkin haluan tutustua myös Tolkienin muihin teoksiin, jotka eivät sijoitu Ardaan (Satujen valtakunta voisi siksi olla haluan-ehdottomasti-lukea-kunhan-jostain-saan-aikaa -listan ykkkössijalla).

Telimektar sanoi:
Sen jälkeen seuraa ehkä lisää perehtymistä Tolkienin elämänvaiheisiin, hänen ajattelunsa taustoihin jne.
Minä en oikein osaa päättää, kiinnostaako minua kirjailijan taustat vai ei. Toisaalta haluaisin keskittyä vain siihen, mitä painettu on, kuin tiukka uuskriitikko konsanaan, jolle millään kontekstilla ei ole merkitystä, mutta jossain mieleni sopukoissa kuitenkin kytee pieni mielenkiinto sitä ihmistä kohtaan, joka on saanut aikaan jotain näin hienoa. Laiskuuden varjolla se kyty on tosin helppo tukahduttaa. Ehkä mielenkiinto ei kumpua siitä, mitä Tolkien on kirjoittanut, vaan siitä, että hän ylipäänsä kirjoitti?

Tämän viestin ydin oli se, että aloin tykätä Tolkienista 12-vuotiaana ja tykkään edelleen. :grin: Joten kaipa tarinan loppu on onnellinen, tosin eihän tämä ole loppu ollenkaan.
 

Jaamar

Hyykäärme
Vastuuhenkilö
Kummi
Jah, jospa sitä sukeltaisi ajatuksissaan menneeseen. Olin alaasteen alkuluokilla kun äiti luki minulle ja veljelleni tarun verisimmät ja pahimmat kohdat sensuroiden. Silloisia mielikuvia oli konkari jolla oli pitkä ja suora musta tukka jossa oli muutama harmaa raita. Hän oli aika likaisen ja synkän oloinen hahmo. Hiukan Kalkarosmainen, mutta luonteeltaan miellyttävämpi. Lisäksi muistan kohtauksen jossa on punainen taivas, sotatelttoja pienet hobitit pyrkivät pakoon ja kiertävät rautapihan itäpuolelta pohjoiseen ja pakoon. Olen siis mielessäni yhdistellyt ilmeisesti Rautapihaa, Gondoria ja Rohania. Tähän tulokseen olen tullut näin jälkikäteen tuohon mielikuvaan palatessani. Joka tapauksessa olen iloinen että äiti luki meille tarun.
Seuraavaksi muistan kun myöhään illalla tuli telkkarista Ryhmäteatterin Hobitit (Niille jotka eivät tiedä niin tv-sarja jossa esitetään Taru Samin keromana ja sisältäen vain Frodon ja Samin matkan vaiheet.) ja makasin pehmonorsun päällä pelkäämässä alkumusiikkia (jota edelleen pidän todella onnistuneena. Tästä päällimmäisenä jäi mieleen alun pelottava silmä ja Väänäsen mainio suoritus Klonkkuna. Olen edelleen sitä mieltä että omalla tavallaan Väänäsen Klonkku on Serkinsin klonkkua parempi :) Tekniikka vain on setkinsin puolella ja Väänänen oli aika hyvinsyönyt Klonkku. Samanlainen paneutuminen rooleihin näkyy selvästi enkä yllättyisi vaikka Serkins olisi jossain nähnyt vilahduksen Hobitista tai jos ei ja näkisi niin huomaisi itsekin yhtäläisyyksiä.

Sitten seurasikin pitkä tauko. Yritin jossain vaiheessa lukea tarua, mutta se tyssäsi kokonaan. Sitten tuli ensimmäinen leffa ja äiti pyysi mukaansa katsomaan sitä. En ollut ihan varma uskaltaisinko lähteä katsomaan. Vanhojen muistikuvien perusteella leffa tulisi olemaan aika pelottava. Lähdin kuitenkin ja leffa teki vaikutuksen, mutta herätti samalla kriittisen minäni joka epäili monia kohtauksia muutellun miten sattuu. Automatkalla takaisin höpötin ja höpötin ja tietysti sitten piti lukea taru taas. Ja olinkin koukussa :) Seuraavien leffojen ensi-illat katsoinkin sitten kaverin kanssa Imatralla. Kuninkaanpaluun keskellä yötä kun seuraavana aamuna oli klo 8:00 ruotsintentti :p
Tämän jälkeen olen lukenut Tarun useasti, Hobitin muutaman kerran, Silman kokonaan pari kertaa ja pari kertaa vain osittain, Silmäillyt KTK:n, lukenut Húrinin lapset, Roverandomin, Seppä ja satumaan, Maaniehen ja lohikäärmeen, Herra Blissin ja silmäillyt Puun ja lehden ja Tolkiienin kartat. Yritys lukea Tarua englanniksi ei ole tyssännyt ihan niin varhain kun kuvittelin, mutta aika vähiin jäänyt. Kirjakokoelma on kyllä ihan fani-nimityksen arvoinen kun on samasta kirjasta useampia painoksia.
Minulla on aina täyskultainen sormus kaulassa ja eteisen seinällä telineessään on piikki jolla voi kumauttaa rosmoa kalloon jos tunkee sisään.

En ole mikään tietoviisas enkä muista vuosilukuja, tapahtumia tai muita kovin hyvin. Siksi Käärme onkin hyvä paikka pyöriä. Kuukauden hahmot ovat olleet hyvä tapa minulle syventää ajatuksia tiettyihin hahmoihin liittyen ja aina voi vierailla Kontuwikin puolella tarkistelemassa jotain tai kysyä fiksummilta :D
Siinäpä minun Tolkienhistoriani.
 

Dracaena

Raseena
Päädyin sattumalta pohtimaan suhdettani Taruun sormusten herrasta. Olen lukenut viime aikoina melko paljon nuorten ja nuorten aikuisten fantasiaa, ja viimeisimmän kohdalla menetin hermoni siihen, miten paljon niissä kirjoissa on romantiikkaa ja seksiäkin. Kumpikaan ei minua kiinnosta kirjoissa. Varmaan jokin katkeran ikisinkun ongelma, että alkaa ärsyttää lukea, kun vähän kaikilla fiktiivisillä sankareilla on romanttisia kuvioita kummallekin kädelle. En vain pysty samaistumaan sellaiseen.

Joten tämän rakkaussuhdekuvauskiukun keskellä lähdin miettimään, mitkä kirjat sitten vastaavat toiveitani näiltä osin. Ovat korkeafantasiaa, mutta joissa ei ole olennaisia rakkauskiemuroita päähenkilöillä. Tajusin, että TSH:han on enimmäkseen sellainen. Frodolla ei ole aikaa moiselle, ei Gandalfilla, Boromirilla, Gimlillä tai Legolasilla. Aragornilla on oma eeppinen rakkaustarinansa, mutta se on riittävän etäinen, ettei se laukaise minussa inhon väristyksiä. Eowynin ja Faramirin suhteessa sama. Sam saa Ruusansa, ei vaivaa minua. Merrin ja Pippinin omat rakkaustarinat lähinnä mainitaan, eivätkä ne ole koskaan tuntuneet minusta yhtään tärkeiltä. Tarun tyyli on sellainen, etteivät ne kirjojen aikana olevat rakkauden kuvaukset jotenkin resonoi samalla lailla kuin nykyisessä YA-spefissä on tapana. Ne ovat ihan eri maailmasta.

Parisuhteilua selvästi enemmän Tarussa on ystävyyttä ja toveruutta. Platonista rakkautta.

Luin TSH:n ensimmäistä kertaa 11-vuotiaana, ja silloin luultavasti minulle ei ollut muodostunut kovin tarkkaa kuvaa siitä, millaiset kirjat kolahtavat ja miksi. Silloin en myöskään ollut vielä katkera ikisinkku. Mietin silti, että olisiko romantiikan vähäisyys, seksikuvauksen puute ja ystävyyden korostuminen myös syynä, miksi tämä trilogia on jäänyt aina mielen taustalle jotenkin erityisenä ja omana.

Voisikin muuten taas lukea trilogian läpi.

(Sain myös muita ehdotuksia romantiikattomista ja seksittömistä fantasiakirjoista, mutta ne ovat ihan oma aiheensa. Tulevat toki lukulistalle.)
 
Last edited:

Luvailin

Kontulainen
(Ai täällä on tämmöinenkin keskustelu - pitääpä kirjoittaa jotain, kunhan saan vähän ajatuksiani jäsennettyä. Omassa Tolkien-suhteessani taitaa korostua varsinkin tarinoiden eeppisyys.)

Tämä Tolkienin tyyli oli selvästi ongelma elokuvantekijöille, sekä Tarussa että varsinkin Hobitissa... Ehkäpä ison budjetin elokuvilla on vähemmän vapauksia sisällön suhteen. Tolkienhan ei muutenkaan mukautunut siihen, mitä hänen aikanaan pidettiin "hyvänä" kirjallisuutena (ei ainakaan epärealistisia aikuisten satuja!).

En osaa nähdä Tolkienia kirjoittamassa parisuhdedraamaa. Noiden Tarussa olevien lisäksi "parisuhteilua" taitaa olla eniten Berenin ja Lúthienin tarinassa sekä Aldarionin ja Erendisin tarinassa (KTK:ssa) ja ehkä Húrinin lasten tarinassa (Túrin, Finduilas. Nienor ja Brandir). Mutta ei kovin paljon missään niistä...

Liittyyköhän rakkausromantiikka siihen, että fantasiakirjallisuus Tolkienin jälkeen miellettiin juuri nuorten kirjallisuudeksi, ehkä monen mielessä vieläkin? En lukenut teininä kovin montaa "tavallista" nuortenkirjaa, mutta niissä romantiikkaa korostettiin (tietenkin?) vielä enemmän. Oma mielikuvani stereotyyppisestä nuortenkirjasta on teinipäähenkilö, joka kohtaa epävarmasti ensi-ihastuksensa - ja jos tähän lisää sen, että hän lähtee ensin kotikylästään vaaralliselle seikkailulle, juoni alkaa muistuttaa ainakin Eddingsin Belgarionia ja muistaakseni myös Ajan pyörää... (Tosin: olen lukenut hyvin vähän nykyfantasiaa, mutta epäilen, ettei tämä juonikuvio nykyään ole ollenkaan niin yleinen.)
 

Banazîr Gamgi

Kontulainen
Kiinnostava keskusteluhan tämä on, harmillisen lyhyt vain. Mepäs mietiskeletään, aarre, eikö niin? Me mietiskeletään meidän suhdetta Keski-maahan, niin, ssitä me vaan mietiskeletään.

Kirjoittelen siis itsekin jonkinmoisen sepustuksen tänne kunhan lomakiireiltäni ennätän.
 

Hanna Kullanväärtti

Kontulainen
Suomen Tolkien-seura
No minulle Tolkienin teokset eivät oikeastaan ole kirjoja tai tarinoita, vaan jotain paljon suurempaa. Sitä on vaikea edes kuvailla, mutta mikään muu kirja ei ole yltänyt läheskään samaan. Taru Sormusten Herrasta on minulle henkilökohtaisesti tärkeä, koska se (kirjaimellisesti) auttoi minut jaloilleni kun elämässä oli hyvin vaikea aika. Samaistun edelleen tosi vahvasti tiettyihin hahmoihin. Lisäksi kyseisessä teoksessa toteutuu äärimmäisen hienosti ja kauniisti kristinuskon tärkein ajatus. Muu Tolkienin tuotanto on jäänyt vähemmälle huomiolle, vaikka toki olen uskollisesti kahlannut läpi Silmarillionin, Hobitin ja Keskeneräisten Tarujen Kirjan. Kuitenkin, aina kun tekee mieli matkustaa Keski-Maahan ja saada lohtua, niin tartun nimenomaan Taruun.

TSH on siitäkin merkityksellinen teos, että se on johdattanut minut fantasian tai ennemminkin scifin pariin muutenkin: kirjallisuuteen, elokuviin ja erilaisiin tapahtumiin. Lapsuudenkodissani tai ystäväpiirissäni (ennen teitä kontulaisia) ei koskaan ole harrastettu kyseisiä asioita. Voisinpa sanoa, että ehkä jopa nykyisen ammattini alkuperä on osittain hobiteissa - innostuin aikoinaan paljasjalkailusta ja sitten biomekaniikasta ja anatiomiasta. Reppulit antoivat minulle rohkeutta toteuttaa itseäni siitä huolimatta, että paljain jaloin kulkeminen aiheuttaa hämmästyneitä ja huvittuneita katseita 🤣
 
Ylös