Historia ja historianopetus

Kiitos muistutuksesta @Kointähti , olen kokonaan unohtanut sarjan seuraamisen. Pitääpä yrittää mahduttaa nuo kaksi luentoa viikonlopun ohjelmaan.

Museokeskus Vapriikin tuoreessa podcast-jaksossa haukutaan ritareita homoiksi. Podplayn ohella saman voi kuunnella Youtuben kautta.

Tampereen yliopiston antiikin, keskiajan ja uuden ajan alun tutkimuskeskus Triviumilla on oma podcast, Tiedettä ja sirkushuveja - vanhojen aikojen podcast. Onko joku kuunnellut? Itsellä aloittamista vaille valmista, voisi kyllä ottaa tässä joulun tienoilla asiaksi.

Tammikuun loppupuolella luin vuonna 2020 julkaistun tietokirjan Aatelin historia Suomessa. Se vaikuttaa olleen melko suosittu, sillä painos lienee lopussa. Teoksen kirjoittajina on liuta akateemisia tutkijoita, jotka kertovat kukin omalta erikoisalaltaan. Aatelin historia Suomessa alkaa Ruotsin kuningaskunnan levittäytymisestä alueelle, joka nykyään Suomena tunnetaan, ja päättyy vuoteen 1918, jolloin aatelin viimeisimmätkin etuoikeudet purettiin itsenäistyneen Suomen perustuslaissa ja uudet aateloinnit kiellettiin. Esitys on selkeä ja systemaattinen tiettyyn toistoon asti, mikä on tietysti ymmärrettävää ilmiöiden jatkuvuuden takia ja koska kirjaa on tarkoitettu voitavan lukea myös alueittain kuten vain tietyn aikakauden osalta. Mutkia ei vedetä suoriksi, vaan kehityslinjoista tuodaan esiin niiden aaltoileva luonne: läänityksiä jaetaan ja peritään takaisin, virkatehtäviä aletaan antaa keskisäädyille, kunnes tulee puolestaan aristokraattinen käänne ennen keskiluokan lopullista nousua ja kuninkaat kruunataan kunnes heidät syöstään vallasta. Paljon tilaa on käytetty kasvatuksesta, avioliitoista, materiaalisesta kulttuurista ja arvomaailmasta kertomiseen. Myös historiankirjoituksen tradioita, kuten suomalaiseen talonpoikaistoon keskittyvää kansallismielistä suuntausta arvioidaan; aateli onkin ollut pitkään historiankirjoituksen sivuosassa, vaikka aikanaan se oli aivan keskeinen vallankäyttäjä. Täytyy itse lisätä yleisemminkin, että aatelistolla on länsimaisessa populaarikulttuurissa hyvin vahva negatiivinen leima - aatelismies on joko turhanaikainen hienosteleva keikari tai hirviömäinen tyranni.

Kaiken kaikkiaan Aatelin historia Suomessa on varsin vakuuttava tietopaketti, jonka taidan hankkia jossain vaiheessa omaankin kirjahyllyyni (huokaus). Annan siis hyvin vahvan suosituksen.

Voisin mainita Lotta Vuorion historiapodcastin nimeltä Menneisyyden jäljillä, jonka jaksoista 72-74 kiinnostukseni kirjaa Aatelin historia Suomessa heräsi. Paljon muutakin mielenkiintoista löytyy ohjelman vieraiden ollessa pääosin akateemisia historiantutkijoita. Podcastin saa kuunneltavaksi ao. linkistä tai monien podcast-appien kautta, itse olen käyttänyt joko ilmaista Podcast Addictia tai joskus Spotifyta, kun minulla on ollut siihen premium-oikeudet.

Vohobitti löysi lisää Aaro Södelundin toimittamaa sanailua tai siis juontamaa ohjelmaa Suomen (sic) keskiaikaisesta saaristosta, Yle Areenasta. Sitä kuunnellessa opin mm. et ruotsalaisasustus tullut kolmessa aallossa rannikolle ja Kuusiston linna oli puolustuskelvoton jo 1400-luvun lopulla.

Tämän vuoden helmikuussa ilmestynyt Jukka Korpelan teos Muinais-Venäjän myytti — Kiovan Rus, Ukraina ja vanhan Venäjän historia on lukijalleen melko vaativa, sillä se käsittelee tuhatvuotista historian jaksoa paikoin hyvin yksityiskohtaisesti, mutta kuitenkin suuriakin kokonaisuuksia käsittelystä rajaten. Kirja keskittyy valtajärjestelmään ja vallan ideologiseen oikeutukseen, eikä siitä puutu vaikeita nimiä ja alkukielisiä termejä. Kokonaisuus tuntuu rehelliseltä, sillä vaikka Korpelan suurten linjojen loppupäätelmät ovatkin aika irrallisia, lienee syynä pikemminkin maailmanhistorian itsessään kaoottinen luonne. Välillä julkisuuteen nouseekin tähtihistorioitsijoita, joiden visioiden kirkkaus on pikemminkin seurausta omien väitteiden vastatodisteiden piilottamisesta, kuin säkenöivästä neroudesta.

Joka tapauksessa Korpelan pitkän linjan näkemyksenä on, että Venäjän poliittinen järjestelmä ei rakennu rationaalisen argumentaation varaan kuten läntisessä kulttuurissa, vaan mystiseen retoriikkaan Pyhän Venäjän pelastustehtävästä ja yhtenäisyyden puolustamisesta hajaannusta vastaan. Hänen mielestään läntisessä mediassa pidetään tätä jonkinlaisena sumuverhona todellisille kyynisille päämäärille, vaikka merkittävä osa venäläisestä mielenmaisemasta muodostuu historiallisesta mytologiasta. Tietysti nämä ovat vaikeasti hahmotettavia asioita, sillä kirjan esittelemän todistusaineistonkin pohjalta näyttää, että venäläinen mystinen retoriikka muokkautuu kuitenkin taloudellisten ja geopoliittisten tekijöiden mukana.

Lopuksi sanoisin, että perehtymistä Itä-Euroopan ja Venäjän historiaan ei kannata aloittaa Muinais-Venäjän myytistä, vaan jostain yleisluontoisemmasta kirjasta. Suosittelenkin tätä ennen kaikkia historian suurkuluttajille.

Juuri koalan mainitsemaan kirjaan pohjauduin viimeisimmässä Venäjä - viestissäni. Tunnustan, etten puolen välin jälkeen enää edes pyrkinyt pysymään kaikkien samanoloisten ja samanlaisten nimien perässä. Mainio selvitys kirjan sisällöstä Kointähti!

eowynofmay sanoi:

Tunnustan, etten puolen välin jälkeen enää edes pyrkinyt pysymään kaikkien samanoloisten ja samanlaisten nimien perässä.

Click to expand...

Kuulostaa Silmarillionilta, joskin ilmeisesti ilman haltioita ja kaiken hyvän tulemista Lännestä. En ehkä jaksa paneutua moiseen, Šiškin käsitteli kyllä omassa kirjassaan tätä aihepiiriä ihan kylliksi minun tarpeisiini. Kiitos referaatista @Kointähti !

Ehkä kirjan mielenkiintoisinta sisältöä olivat runsaat viittaukset venäläisten ruhtinaiden läheisiin suhteisiin turkinsukuisiin islaminuskoisiin arokansoihin ja myöhempiin tataareihin. Vuosisatojen ajan uskonto ei ollut merkittävä tekijä, kun solmittiin sotilas- tai avioliittoja, ja muutenkin Venäjän kiinteää yhteyttä Turkkiin ja Persiaan tuodaan esiin. Myös venäläisten ruhtinaskuntien asema mongolitaustaisessa Kultaisessa Ordassa esitetään paljon luontevampana kuin mitä perinteisessä historiankirjoituksessa on kuvattu. Korpelan mukaan Venäjä ei olekaan Euroopan reuna-alue vaan oma kokonaisuutensa, joka elää jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa.

Ehkä yleisemminkin tieteessä on joskus aiemmin ollut vahvempi luottamus kiinteisiin ja selvärajaisiin luokkiin, kun taas nykyään puhutaan enemmän alueellisista tilastollisista vaihteluista. Esimerkiksi Osprey Publishingin niteessä Armies of Medieval Russia 750-1250 tulee esiin sotateknologian vaikutteiden virtaaminen Muinais-Venäjälle niin Euroopan kuin aronkin suunnasta. Varsinkaan ajalla ennen kansallisia armeijoita ja teollista massatuotantoa ei ollut juuri kykyä ylhäältä määrättyyn yhtenäiseen sotavarustukseen, vaan paikalliset ja jopa yksilölliset erot olivat suuria.

Isilmírë sanoi:

Kuulostaa Silmarillionilta, joskin ilmeisesti ilman haltioita ja kaiken hyvän tulemista Lännestä. En ehkä jaksa paneutua moiseen, Šiškin käsitteli kyllä omassa kirjassaan tätä aihepiiriä ihan kylliksi minun tarpeisiini. Kiitos referaatista @Kointähti !

Click to expand...

Korpelaa itse lukematta olin saavinani sen kuvan että tuo kaiken hyvän tuleminen Lännestä olisi kuitenkin eräs taustaoletuksista. Kointähti tuossa mainitsi läntisen poliittisen järjestelmän perustumisen rationaaliseen argumentaatioon. Haiskahtaa lähtökohtien selittämiseen tämänhetkisestä lopputuloksesta käsin. Jos natsit olisivat jääneet valtaan Saksassa niin varmastikin korpelat selittäisivät että saksalaisesta perinteestä nyt vain puuttui valistus ja rationalismi.

Korpela ulottaa rationalismin esiinmarssin keskiajan läntiseen skolastikkaan, joka toi kirkkomaailmaan keskustelun ja väittelyn väineistöä ja pelisäännöt. Hänen mielestään Venäjän kirkkoon taas jäi mystisen kokemuksen tavoittelu ja tunnesisältöinen retoriikka. Seuraavana tärkeänä vaiheena oli renessanssi ja kolmantena Telimektarin mainitsema valistus. Vaikka Pietari Suuren valtakauden aikana ja sen molemmin puolin tehtiin siirtymää laillisuuteen ja suvereeniin valtioon päin, ei keisarin absoluuttinen itsevaltius ja kaksoisrooli ortodoksisen kirkon johtajana kokenut muutosta. Keisari päätti lait eikä yksityisomaisuudella ollut täyttä suojaa.

Vaikea tietysti sanoa, miltä tämä kaikki näyttää aikalaislähteistä käsin. Yksittäinen tutkija pystyy harvemmin käymään läpi alkuperäisaineistoja kaikilta aikakausilta globaalisti, vaan joutuu luottamaan muiden kirjoittamiin vallitseviin käsityksiin oman erikoisalansa ulkopuolella. Sitten kun huomioidaan valikoitumisefekti, saattaa esimerkiksi taidehistorian tutkijoissa olla ihmiskunnan kirjo suhteellisesti eri tavalla edustettuna kuin sotahistorioitsijoissa. Historian kaltaisessa sekavassa tutkimusalassa tarkkailija ei pääse eroon omista lähtökohdistaan.

Todellinen suuruutinen Suomen historiakentällä: Valamon luostarin käsikirjoitusten digitointiin on myönnetty 100 000 euron apuraha! Vähemmän yllättäen asialla ei ole sivistyspuolue Kokoomuksen luotsaama hallitus, vaan Kordelinin säätiö.

Yle uutisoi asiasta täällä.