Historia ja historianopetus

Telimektar sanoi:
Jos saivarrellaan, niin kyseessä oli antijudaismi, siis juutalaisen uskonnon vastustaminen (tai siis sen jatkumisen vastustaminen Jeesuksen ajan jälkeen), ei antisemitismi modernissa mielessä eli juutalaisen "rodun" vastustamisena. Kristityksi kääntynyt juutalainen saattoi päästä korkeaan asemaan jesuiittajärjestössä, mutta ei natsipuolueessa.
Joo, näin juuri, my bad :) hetken aikaa taas mennyt siitä, kun näitä aiheita on käsitellyt niin termistö ruosteessa (seliseli).
 
BBC:n sivustolla oli lyhyt videopätkä virtuaalitodellisuuden käyttämisestä historianopetuksessa. Tarpeetonta elämyksellisyyttä minusta, ja varsinkin vanhoja aikoja käsitellessään suorastaan petollista, jos vajavaisten tietojen perusteella rakennetaan näennäisen uskottava maailma ja piilotetaan näin tutkimuksen aukkokohdat.

Miksi tämä ketju on muuten huoneessa Elokuvateatteri?
 
Mahtaisiko se toimia asiaankuuluvien varoitusten kera? Joka tapauksessa historiaa opiskelevat joutuvat näennäisen uskottavien maailmojen kanssa tekemisiin elokuvien parissa, ja silloin ilman mitään turvakytkintä. Muistan itse pitäneeni historiasta koulussa sen jälkeen, kun sain innostuneen ja innostavan opettajan, joka teki historiasta elävää, kylläkin lähinnä puheen ja diakuvien avulla. Mutta elävöittäminen innosti, myöhemmin tuli monta tilaisuutta faktojen (tai niiden puutteen) tarkistamiseen. Ilman innostumista olisi kaikki jäänyt samalle asteelle kuin kemia ja fysiikka, no go -zonea.

P.S. Kiitos Kointähdelle huomiosta. Siirsin tämän keskustelun Elokuvateatterista Pöytään. Ilmeisesti edellisen Käärmeen kulttuurikeskustelujen huone (mikähän sen nimi mahtoi olla?) on siirretty kokonaisuudessaan Elokuvateatteriin, siitä tuo outo sijainti, luulisin.
 
Ilmeisesti edellisen Käärmeen kulttuurikeskustelujen huone (mikähän sen nimi mahtoi olla?) on siirretty kokonaisuudessaan Elokuvateatteriin, siitä tuo outo sijainti, luulisin.
Lainatun lauseen olisi voinut ilmaista lyhyemmin toteamalla: "Outo sijainti johtuu historiallisista syistä".
 
Helsingin Sanomissa on tänään julkaistu Jussi Ahlrothin kirjoitus Thor Heyerdahlin matkasta Kon-Tikillä taustateorioineen. Heyerdahlille tämä matka oli yksi monista, joiden tarkoitus oli todistaa pohjoiseurooppalaisten olleen kaikkien korkeakulttuurien takana. Tällä samalla viikolla Perttu Häkkisen radio-ohjelmassa keskityttiin Sigurd Wettenhovi-Aspaan, joka tunnetaan muun muassa ajatuksistaan, jotka koskivat suomalaisten ja egyptiläisten yhteyksiä ja suomen kielen asemaa kaikkien kielten suoranaisena kantamuotona.

Korkeakulttuurien pohjoiseen alkuperään pohjautuvia teorioita voi käyttää monikulttuurillisuuden turmiollisuuden osoittamiseen: ei ole monia erilaisia kulttuureja, vaan yksi alkuperäinen pohjoinen kulttuuri, jonka rappeutumia Euroopan ulkopuoliset kehittymättömät yhteisöt edustavat. Usein tämä rappio on aiheutunut juuri kulttuurin mukanaan tuoneen herrarodun rodullisesta sekoittumisesta vähäisempiin ihmisiin, mistä Tolkienkin puhuu Keski-Maan historiassaan. Kuitenkaan Natsi-Saksan häviöstä alkaen tällaiset näkemykset eivät ole olleet valtavirtaa.
 
Kai tunnet @Kointähti myös sen teorian (ahvenanmaalaisen arkeologin luomus toki), jonka mukaan koko pohjoiseurooppalaisen kulttuurinkin kehto on Ahvenanmaa, josta kaikki merkittävät kulttuuriset keksinnöt ja ilmiöt ovat saaneet alkunsa? Tämä yhdistettynä esittelemääsi kaikkien maailman korkeakulttuurien pohjoiseurooppalaiseen taustaan tarkoittaa, että koko maailma saa kiittää kaikesta hienosta ja hyvästä ahvenanmaalaisia ;)
 
Last edited:
^ En tuntenut, mutta kyllä tuo täysin järkeen käy. Ahvenanmaa vie ja Manner-Suomi vikisee, kun autonomiaa sovitetaan, miksei näin olisi ollut maailmanhistoriallisestikin?
 
Lievää esoteriaa alussa ja joitakin melko vapaita tulkintoja ja ei niin hauskoja zoukkeja välissä. Koko Maailmanhistoria (lyhennelmä) adhd-henkilöille (20 min). Sitten tässä hypätään kokonaan Keski-Maan ohi mitä voisi ehkä tyylirikkona pitää.

Turhan nopea selvitys kyllä.
 
Last edited:
Ylläri itselle oli tuo että Leif Eriksson ei ollutkaan ensimmäinen kaukasidi joka Pohjois-Amerikkana tunnetun mantereen näki. Bjarni Herjolfsson on oikea vastaus tähän. Herjolfssonica olisi ollut kai liian hankala mantereen nimeksi, 'Eyrikrsonia' myös niin latinalaisten piti tyytyä Amerigoon ja Columbianaan. Tietty sieltä voisi nostaa jonkin natiivin kielen sanan mantereenkin nimeksi, kummallinen muutenkin tuo kaukasidien tapa nimetä manner yksittäisen ihmisen mukaan kuten Waldseemüllerin kartassa on tehty.
 
Herjolfssonica olisi ollut kai liian hankala mantereen nimeksi, 'Eyrikrsonia' myös

Jos näihin skandinaavipurjehtijoihin olisi haluttu viitata, niin "Bjarnia" tai "Leifland" olisivat ehkä olleet sopivampia maa-alueiden nimiä. Erikssonia tai Herjolfssonia ei kai mielletty kyseisten henkilöiden varsinaisiksi nimiksi. (Huomattakoon myöskin "Amerikka", ei "Vespuccia".)
 
Joskus tuntuu, että hirveän suuri osa sotahistorian harrastuksesta on modernia myytinkerrontaa vahvimman selviytymisestä olemassaolon kamppailussa. Kauheasti säädetään erilaisten sotavarusteiden paremmuudesta ja rankataan sotilaita samuraista saraseeneihin, mutta kysellään aika vähän sodan perimmäisiä kysymyksiä: miten fyysisen väkivallan avulla rakennetaan poliittista valtaa ja kuinka kulttuuri vaikuttaa sodan sisäiseen logiikkaan.

On melkoisen tyypillistä, että toista maailmansotaa käytetään sodan prototyyppinä ja kuvitellaan sen edustavan jonkinlaista kiteytymää siitä, miten yhteisöt ovat kautta aikain ottaneet yhteen. Tällöinkin keskitytään usein eturintamaan ja muutamaan ratkaisevaan taistelupäivään. Kuitenkin voidaan pohtia, millä tavoin suomalaisten pyhittämä talvisota ja Raatteen tien taistelu vertautuvat vaikkapa myöhäiskeskiajan Italian kaupunkivaltioiden välisiin yhteenottoihin, joissa erillisillä sopimuksilla toimeaan hoitavat itsenäiset palkkasoturiarmeijat vastasivat käytännön sotatoimista. Tähän liittyy sekin mielenkiintoinen piirre, että Yhdysvallat siirtyi Vietnamin sodan jälkeen ammattiarmeijaan, ja 2000-luvulla se on alkanut työllistää myös yksityisiä turvallisuusyrityksiä sotatoimissaan, eli käytännössä liittänyt palkkasotureita sotavahvuuteensa. Meidän onkin sanottu palanneen monessa suhteessa esimodernille ajalle sodankäynnissä, eikä kansalaisten panos ole siinä enää samalla tavalla korostunut. Suomi tosin kulkee tässä vastavirtaan.

Toki on myönnettävä, että ainakin YLE käsittelee sotiamme hyvin laajalla perspektiivillä. Ehkä suuri osa kansasta onkin näissä asioissa valveutuneempaa kuin mitä me sotahistorian harrastajat olemme.
 
hirveän suuri osa sotahistorian harrastuksesta on modernia myytinkerrontaa vahvimman selviytymisestä olemassaolon kamppailussa

Tosin seuraamieni parin sotahistoriallisen foorumin ja keskusteluryhmän perusteella juuri toisen maailmansodan historiaa kuvataan usein myyttinä (sotilaallisesti) paremman osapuolen (siis saksalaisten) tappiosta. Tämä on esimerkki siitä miten häviäjät ovat kirjoittaneet historian.

Henkiinjääneet ja sotavankeudesta vapautuneet saksalaiset kenraalisotamarsalkkarautaristinritarit julkaisivat heti 50-luvulla kovaa tahtia muistelmiaan (kun liittoutuneiden sodanaikaiset johtajat eivät ehkä vielä saaneet paljastaa julkisuudessa kaikkea?), joissa selittivät miten he joko eivät tienneet mitään mistään sotarikoksista tai vastustivat niitä, ja ennenkaikkea, miten he olisivat täsmälleen oikea-aikaisten operaatioiden avulla voittaneet sodan ilman Hitlerin, Göringin ja Keitelin törppöilyä. (Viimeksimainitut olivat kuolleita eivätkä päässeet julkaisemaan omia muistelmiaan.) Jostain syystä melko laaja sotahistorianharrastajayleisö myös länsimaissa uskoi näitä saksalaisia.

Yllättävän paljon tosiaan näen ainakin englannin- ja suomenkielistä keskustelua saksalaisten ihmeaseista (joiden valmistuminen Hitlerin töppäilyjen takia juuri ja juuri myöhästyi), saksalaisten ylivertaisesta sotilaallisesta ammattitaidosta ja teknologiasta, ja siitä, millä strategioilla Saksa olisi voinut voittaa sodan jos olisi tehnyt joka kohdassa kaikkein optimaalisimmat valinnat, ja liittoutuneet sensijaan olisivat toimineet vähintään yhtä tyhmästi kuin oikeassakin elämässä. Onkohan tällainen saksalaismielisyys vastareaktiota sotahistorianharrastajien poikina ahmimille korkkareille, joissa saksalaisia pantiin aina kuusnolla?

Monissa toista maailmansotaa käsittelevissä kirjoissa ja tv-ohjelmissa on idea hybriksestä ja nemesiksestä, vahvemman osapuolen - Hitlerin - ylpeydessään tekemistä virheistä jotka maksoivat hänelle voiton. Markkinoinnin kannalta onkin toki parempi esitellä vaikkapa Britannian ilmataistelusta, Normandian maihinnoususta tai Ardennien hyökkäyksestä tehtyjä tarinoita kertomuksena aivan veitsenterällä olleesta ratkaisusta (eikä ylivoimaisten liittoutuneiden jo etukäteen varmasta voitosta).

(Siihen ehkä keskeisimpään pointtiisi, sodankäyntitapojen ja kulttuurin vuorovaikutukseen en kylläkään pahemmin päässyt.)
 
Vietnamin sodasta luin nöösipoikana muutaman kirjan, joiden kirjoittajat olivat taistelleet merijalkaväessä. Olisi mielenkiintoista lukea sodasta voittajan näkökulmasta.

Pysäyttävimpiä sotakirjoja mitä olen lukenut oli "Aivan tavallisia rivimiehiä" vuodelta 1999. Siinä kerrotaan, miten tavallisista saksalaisista sotapoliiseista tuli kansanmurhaajia. Useimmat heistä olivat hakeutuneet sotapoliiseiksi välttyäkseen etulinjalta, mutta sitten heidät määrättiin tappamaan juutalaisia siviilejä. Hirmuteko hirmuteolta se kävi yhä helpommaksi ja he paatuivat työssään. Vangeiksi jouduttuaan he kertoivat kokemuksistaan toisille vangeille, jotka oikeasti olivat kuulustelijoita. Lausuntoja on dokumentoitu ja esitetty kirjassa.
 
Karolina Kouvolan tietokirja Soturit - Assassiineista samuraihin esittelee mielenkiintoisia äijäköörejä väkivallan maailmasta. Olen vasta puolessa välissä luettuani berserkeistä, assassiineista ja temppeliherroista, mutta kirjasta syntyvä vaikutelma on hyvä ja asiallinen. Ote on enemmän tieteellisyyttä lähestyvä kuin sankareita hehkuttava, vaikka palstatilaa on varattu myös näkemyksellisemmälle kuvailulle. Välillä Kouvola jopa sanailee muusta tekstistä erilliseen, juttelevaan tyyliin lukijalle. Valitsemallaan tiellä hän joutuu haastetuksi sekä tutkimuksen että populaarihistorian joukosta, ja juuri tämänkaltaisessa suuressa ristipaineessa muodostuvat parhaimmat timantit, vaikka ne jäisivätkin vielä hiomatta. Joka tapauksessa nämä aiheet ovat olleet suomenkielisessä tietokirjallisuudessa aika pintapuolisesti käsiteltyjä aiemmin, joten mielestäni SKS:n kustannuspäätös oli oikea.
 
kirjasta syntyvä vaikutelma on hyvä ja asiallinen.

Olisi kiinnostavaa jos raportoisit huomioistasi yksityiskohtaisemmin kirjan luettuasi. Kirjan otsikointi ja markkinointiteksti hiukan epäilyttää, mutta sisältöhän voi olla asiallisempi.

Olen siinä käsityksessä, että monet tuossa mainituista soturiryhmistä ovat olleet tosiasialliselta merkitykseltään melko marginaalisia, ja että niiden eksoottisemmat "soturikulttuuri" -piirteet ovat usein olleet sotilaallisen tehokkuuden kannalta negatiivisia. Ilmeisesti kirjoittaja kuitenkin käsittelee tätä aspektia?

(Yksittäinen soturi voittaa yksittäisen sotilaan, mutta sotilaista koostuva armeija voittaa sotureista koostuvan armeijan.)
 
Voisin tosiaan tehdä jonkinlaisen arvosteluntapaisen kokonaan luettuani kirjan. Ehkä siten sisältökin jäisi kirkkaammin mieleen. :)
 
Palaan Karolina Kouvolan Soturit-teokseen, vaikka valitettavasti lukemiseen tuli pitkä tauko ja sitä kautta kirjan sisällöstä osa onkin jo unohtunut. Kuitenkin yleisesti olen samoilla linjoilla pari viestiä ylempänä olevan kirjoitukseni kanssa. @Telimektar kuvasi kirjan otsikoinnin ja esittelytekstin epäilyttävinä, itse kuvaisin lähestymistapaa lähinnä popularisoivaksi. Kenties takakansiteksti puhuu vähän ohi suunsa sisältöä kuvatessaan, esimerkiksi siinä esitettyä kysymystä "Kärsivätkö temppeliherrat post-traumattisesta stressistä?" ei mielestäni löydy varsinaisesta kirjan sisällöstä. Kouvola ei väitä tietävänsä, millaisia muinaisten soturikulttuurin jäsenet olivat, hän vaan referoi jo kirjoitettua.

Berserkit-luvussa tulee ilmi kirjailijan tutkijanluonne, eli koko berserkkien olemassaolo asetetaan epäilyksenalaiseksi. Kuitenkin hän kertoo mitä näistä on vuosisatojen varrella kirjoitettu antaen luultavasti aika hyvän läpileikkauksen aihepiiriin. Viikinkiajan skandinaavista yhteiskuntaa esitellään, ja tuodaan ilmi ajatus berserkkiyhteisöjen sopeutumattomuudesta kasvavaan kuninkaan valtaan.

Assassiinit-luku käsittelee enimmäkseen Lähi-Idän poliittista tilannetta ristiretkien aikakaudella, ja mainitsee järjestön tekemiä murhaiskuja. Kuitenkin paljastuu, ettei jäsenistöstä ja näiden motivaatiosta tiedetä kovin paljoa. Syytä assassiiinien tehokkuudelle surmata poliittisia vastustajiaan ei oikeastaan hahmotu, mikä luultavasti vastaa aikalaislähteiden tilannetta.

Temppeliherrat on kirjassa esitelty varmaankin parhaiten. Jäjestön uskonnollista ja taloudellista pohjaa tarkastellaan, ja mukaan mahtuu myös kuvausta ristiretkistä yleisemminkin. Myös temppeliherrojen sotavarustusta esitellään, mutta paatuneena keskiajan sotahistorian harrastajana olisin toivonut käytettävän vakiintuneempia nimityksiä. "Esimerkiksi kypärän sijaan heillä oli yksinkertaiset rautapäähineet" ei ole kovinkaan informatiivinen lause.

Samuraista kertovassa luvussa käsitellään hyvin suureksi osaksi Japanin yleistä historiaa. Uskoisin, että kirjan aiheesta olisi olemassa paljon täsmällisempääkin lähteistöä, joten tässä kohtaa jää epäilys kirjailijan jonkin asteisesta laiskuudesta. Hyvin suuri osa käsittelyluvun tiedoista taitaa löytyä Japanin historian perusteoksistakin.

Lakotojen soturiseurat ovat vähän harhaanjohtava luvun aihe, sillä tässä kirjassa kerrotaan lähinnä yleisemmin lakota-intiaaneista (siouxeista). Sisältö voitaisiin tiivistää siten, että lakotoiden keskuudessa vallitsi soturi-ihanne ja soturit olivat järjestäytyneet erilaisiksi soturiseuroiksi, mutta näiden väliset erot jäävät kuitenkin hämärän peittoon. Kuitenkin kaikenlaista mielenkiintoista tietoa lakota-miesten elämästä kirjassa on.

Tugeeneista saamme tietää paljon, mikä perustunee perinpohjaiseen aikalaiskirjallisuuteen. Kuvauksia tugeenien tekemistä surmatöistä löytyy rutkasti, mutta yleisempiä aihepiirin tutkimuslinjoja ei paljasteta, vaikka mainitaankin joidenkin tutkijoiden jopa kyseenalaistaneen tugeenien historiallisen olemassaolon. Mielenkiintoinen luku yhtä kaikki.

Loppumainintana vielä voisin valitella tiettyä koheesion puutetta, sillä näitä käsittelylukuja ei millään tavoin liitetä toisiinsa. Tugeenit voisi vaihtaa zuluihin, eikä kukaan huomaisi mitään. Myös kirjan nimi on tietyllä tavalla harhaanjohtava, sillä kolmannes esittelyn kohteista on pikemminkin murhaajia kuin sotureita. Loppuarviona sanoisin, että puutteistaan huolimatta kirja ansaitsee hyvän arvosanan, mutta kiitettävään on vielä matkaa.
 
Jos haluaa tutustua kirjailijaan ennen lukemista, voi kuunnella Kalle Haatasen keskustelun hänen kanssaan: https://areena.yle.fi/1-4175435. Muistaakseni jakso oli ihan kiinnostava, mutta ei muistaakseni päässyt oikein soturiuden ytimeen, mikä sikäli on ymmärrettävää, jos kirjakin enemmän esittelee eri yhteisöjä. Kalle Haatanen käsittelee kiitettävän usein historiaa noin muutenkin ja tekee mainioita asiapitoisia haastatteluja.

Ps. Eksyin tämän kirjoitettuani lukemaan myös Haatasen ohjelman saamasta tiedetoimittajien palkinnosta.
 
Last edited:
Palaan Karolina Kouvolan Soturit-teokseen

Kiitokset referaatista! Kuulostaa siltä, että kirja ei varsinaisesti vääristä lukijoidensa historiakäsitystä.

On houkuttelevaa pohtia mitä itse haluaisi tämäntapaiseen kirjaan. Kuten totesit, siihen otetut ryhmät eivät ole aivan yhteismitallisia. Esimerkiksi temppeliherrat olivat selkeästi rajattu organisaatio, kun taas "samurait" olivat kokonainen yhteiskuntaluokka, jonka vastineena lännessä olisivat olleet lähinnä "ritarit". Temppeliherrojen vastineena olisivat voineet olla vaikkapa "sen ja sen vuoren taistelevat buddhalaismunkit".
Mahdollisia lisäyksiä ajatellen esimerkiksi alaotsikko "assassiineista ässäsmiehiin" (vastaavine sisältöineen) olisi ollut hyvin houkutteleva. Taas nimenomaan suomalaisia lukijoita esimerkiksi kasakat (omine värikkäine kulttuureineen) olisivat saattaneet kiinnostaa vaikkapa tugeeneja enemmän.

Oliko siis kyse tosiaan vain (hetero)äijäkööreistä? Naisnäkökulmaa olisi saatu esimerkiksi Dahomeyn kuninkaan naiskaartilla (https://en.wikipedia.org/wiki/Dahomey_Amazons), ja LGBTA-aspektia vaikkapa Theban "Pyhällä joukolla". (https://en.wikipedia.org/wiki/Sacred_Band_of_Thebes)
 
Last edited:
Ylös